Ra­di­kaa­li sa­moi­li­ja

Suota, tunturia ja metsää, kaiken keskellä vahvavirtainen Ounasjoki, aikansa vilkas kulkuväylä. Sellaisessa ympäristössä Kittilän Kaukosessa kasvoi taiteilija Reidar Särestöniemi, joen ja Särestövaaran väliin rakennetussa pihapiirissä.

Toimittaja Noora Vaarala kertoo, että Särestöniemi samoili lähiseuduilla itsekseen jo melko pienenä lapsena. Vaarala on kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Sarviini puhkeaa lehti – ihmeellinen Reidar Särestöniemi.

– Reidar mielsi itsensä pienestä asti osaksi luontoa, suuren kokonaisuuden yhdeksi pieneksi palaseksi, Vaarala sanoo.

Lapsena Särestöniemi vältteli töitä katoamalla retkilleen, mutta pitkin vaaroja ja soita kulkemisesta sekä luonnon tarkkailusta tuli lopulta hänelle elämäntapa. Aikuinenkin Särestöniemi käveli lumettomina aikoina tuntikausia lähiseuduilla ja kauempana. Talvisin hän hiihti todella paljon.

Luonnossa liikkuminen sujui Särestöniemeltä luontaisesti, arjen osana, mutta fyysisen kunnon ylläpitäminen ja parantaminen olivat myös hänelle tärkeitä. Särestöniemi piti esimerkiksi hiihtokilometreistään tarkkaa kirjaa. Hän hiihti paitsi omia reittejään talvisessa metsässä myös soilla ja joen jäällä.

Liike pitikin taiteilijan hyvässä kunnossa – tieto hänen ylivertaisesta hiihtovauhdistaan on toistunut Vaaralan tekemissä tuttavapiirin haastatteluissa.

Täyttäessään viisikymmentä vuotta Särestöniemi kuvaili Avun haastattelussa kävelleensä metsässä kolmetuhatta kilometriä, saaneensa aiheita tauluihin maailman täydeltä. Hän sanaili myös "huitaisseensa" kuudenkymmenen kilometrin lenkin Kittilään ja takaisin, aurinkoa vasten.

Epätyypillinen samoilija

Tänä vuonna Reidar Särestöniemen syntymästä on kulunut sata vuotta. Itsekin Kittilästä kotoisin oleva Vaarala arvioi, ettei vastaava huvin vuoksi metsissä vaeltelu ollut tuohon aikaan mitenkään tavallista taiteilijan kotiseuduilla. Yleisesti paikalliset ihmiset liikkuivat luonnossa tarkoituksenmukaisesti, olivat syynä sitten metsätyöt, kalastus metsästys tai marjastaminen. Kuljailua kuljailun vuoksi ei harrastettu.

Toki ajat olivat muutenkin erilaiset. Särestöön ei taiteilijan eläessä kulkenut autotietä, joten jo liikkuminen paikasta toiseen oli väistämättä luonnossa kulkemista, jokea pitkin, hevosella tai muin neuvoin. Elämä Särestössä oli pitkään pitkälti omavaraista, joten luonnosta saatiin myös elanto.

Välimatkat olivat kaikkiaan pitkiä, mutta elämä kansainvälistä ja laajalla alueella. Vaarala kuvailee, että pohjoisessa valtionrajoilla ei etenkään aiemmin ollut suurta merkitystä. Esimerkiksi Särestöniemen äiti oli kotoisin Pohjois-Norjan Vesisaaresta. Tieverkosto oli myös tuolloin erilainen, joten reitit piti tuntea tarkkaan ja liikkuessa oltiin nykyistä enemmän luonnon kanssa tekemisissä.

Liikunta tasasi oloa

Särestöniemi oli hyvin motivoitunut ja intensiivinen taiteilija ja hänen kotonaan kävi paljon vierailijoita. Lähiympäristössä liikkumisesta hän löysi rauhaa ja ideoita. Hän tauotti urheilulla niin äärimmäisiä maalauskausia kuin seuraelämääkin. Vaaralan mukaan Särestöniemi tasasi olotilaansa lähtemällä ovesta ulos.

– Se on ollut aika taitavaa mielenterveyden ja fyysisen terveyden ja kehon hoitamista.

Reidar kirjasi toisinaan päiviensä kulkua päiväkirjaan ja ystäville osoitettuihin kirjeisiin. Myös esimerkiksi lehtihaastatteluissa hän kertoi siitä, miten ulkoilu ja liikunta rytmittivät työskentelyä. Maalatessaan Reidar keskittyi, kuunteli musiikkia ja otti puhelimen pois seinästä. Hiihto- tai kävelylenkki tauotti intensiivistä maalausrupeamaa.

Monina vuosina taiteilija pakeni kaamosta matkustelemalla, mutta Kaukosessa pysyessään hän halusi kohdata mahdollisimman paljon päivänvaloa.

– Reidar koki pimeyden raskaana. Silloin ei ollut kirkasvalolamppuja, mutta hän osasi ulkoilla valoisaan aikaan, Vaarala sanoo.

Valoisan aikaan ulkoilun ja luonnossa liikkumisen myönteinen vaikutus ihmiselle tunnetaan nykytutkimuksessa hyvin. Ja niin tunnetaan myös kylmäuinnin hyödyt muun muassa sydänterveydelle ja stressinsäätelyllekin. Ei siis yllätä, että uiminen Ounasjoessa ja saunasta pulahtaminen pihassa olevaan uimapaikkaan olivat suosittua ajanvietettä Särestössä.

Ounasjoki, veljeni

Yhtäältä taiteilija katseli ja tutki luontoa, kulki missä huvitti. Vaelteluilla koetut värit ja tekstuurit toistuvat hänen maalauksissaan. Kuten Särestöniemi itse kuvaili Elanto-lehdessä, jonka haastattelua lainataan Vaaralan kirjassa:

"Ne ovat minulle kaikki symboleja. Ei kuu ole astronominen käsite eikä puu biologisekonominen käsite. Ne ovat minulle henkilöitä, jotka ovat osa minusta itsestäni. Eivät ne ole edes taruja. Arkipäivän totuutta ne ovat, minun olemiseni."

Toisaalta lähiympäristö oli hänen turvapaikkansa, kotinsa. Särestöniemi puhui Ounasjoesta veljenään, hän mielsi sen yhtä lailla osaksi perhettään kuin ihmiset ja rakkaat koiratkin.

– On helppo ymmärtää, miksi hän saa turvaa ja tukea joesta. Siitä, että asiat ovat vain olemassa, sellaisena kuin ne ovat, ihan kuten hänkin on olemassa sellaisena kuin hän on, Vaarala sanoo.

Vaaralan kirjassa käsitellään Särestöniemen vaiettua homoseksuaalisuutta. Tai julkisesti vaiettua, sillä kotonaan ja lähipiirinsä keskuudessa Särestöniemi eli avoimesti omana itsenään. Töissään ja kirjeissään hän kuvasi sekä itseään että jokea pysäyttämättömänä luonnonvoimana.

Teoskuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.

Joen lisäksi Särestöniemelle erityisen tärkeä oli pohjoisen aava suo, jänkä. Hän maalasi sen tekstuureita yhä uudelleen ja sanoi maalaavansa itseään. Vaarala kertoo, että suossa Särestöniemi näki jonkinlaisen elinvoiman alkupisteen, jotain maan alla virtaavaa. Siinä näkyi myös Särestöniemen suhtautuminen omaan seksuaalisuuteensa luonnollisena osana maailmankaikkeutta – vaikka yhteiskunnan asenteet vaivasivat häntä paljon.

–Tietynlainen selkeys siinä omassa olemisessa, ja itsestäänselvyys, että näin tämä asia on. Suhtautuminen siihen seksuaalisuuteen on rentoa. Se ei ole kipeä ja ongelmallinen asia itsessään, vaan ongelma on se muiden ihmisten suhtautuminen, Vaarala kuvailee.

Vainottu ihmiseläin

Suomessa homous oli rikos vuoteen 1971 asti, sairaudeksi se luokiteltiin vielä vuonna 1981. Avoimuus omasta identiteetistä olisi siis ollut Särestöniemelle vaarallista.

Taiteessaan hän oli itse välillä karhu, välillä hylje. Hän maalasi loppuun ajettuja susia.

– Hän koki tosi voimakkaasti petojen jahtaamisen ja vainoamisen. Sen, miten mieletöntä tappovimmaa silloin ja edelleenkin on villieläimiä, etenkin petoja kohtaan, Vaarala sanoo.

Taiteilija mielsi itsensä yhdeksi vainotuista. Hän puolusti jahdattuja vähemmistöjä voimakkaasti, esimerkiksi saamelaisia ja muita vähemmistökansoja. Muun muassa pohjoisen tekojärviä kohtaan Särestöniemi oli hyvin kriittinen. Hän maalasi niitä järviä ja kyliä, jotka jäivät sähköntuotannon mahdin alle. Paikalliset menetykset olivat suuria.

– Kertoo paljon siitä, kuinka sitä kotinsa menettänyttä väestöä, pääosin saamelaisia, ei pidetty arvokkaana. Ei ollut kunnioitusta kulttuuria, historiaa eikä koteja kohtaan, Vaarala sanoo.

Myös muun luonnon kannalta tekojärvet ja vapaana kulkevien jokien patoaminen oli valtava mullistus. Paljon menetettiin.

Radikaali ympäristöaktivisti

Särestöniemi käytti saamaansa julkisuutta puhuakseen luonnonsuojelusta. Hän käänsi haastattelut ja keskustelut yhä uudelleen näihin teemoihin. Hän teki taidetta samoista aiheista. Kaikesta näki, että ihmisen tuhoamisvimma vaivasi ja huolestutti Särestöniemeä paljon.

– Reidar oli oman aikansa radikaali, Vaarala sanookin.

– Hän oli selvästi aktivisti, pyrki vaikuttamaan asioihin monin tavoin. Siinä ajassa ei ollut paljon ympäristöaktivisteja.

Erityisen huolissaan Särestöniemi oli veljensä Ounasjoen tulevaisuudesta.

Hän puhui paljon siitä, kuinka pohjoista luontoa hyväksikäytettiin armotta ikään kuin eteläisen Suomen resurssina. Luonnolla ei nähty itseisarvoa, eikä myöskään merkitystä sillä, että se oli paikallisten ihmisten elinympäristö. Maankäytön ristiriidat luonnon monimuotoisuuden suojelemisen ja alueen ihmisten elannon keskellä olivat olemassa silloin – ja ovat edelleen.

Särestöniemikin puhui esimerkiksi siitä, kuinka hänen taiteensa myyntimenestys mahdollisti  luonnonsuojelun, kuten sen, ettei hänen selviytyäkseen tarvinnut kaataa omaa metsää.

– Ne eivät ole yksilötason valintoja vaan yhteiskunnallisia isoja asioita, että miten on mahdollista tulla toimeen, Vaarala sanoo.

Särestöniemi näki koko maapallon yhtenä, kaikki luontokappaleet saman kokonaisuuden osasina, yhteydessä toisiinsa. Hän ajatteli, että ihmiset tuhoavat luontoa tuhotessaan itsensä, tulevien sukupolvien elinmahdollisuudet.

Tämä näkyy Vaaralan mukaan erinomaisesti tukisähkeessä, jonka Särestöniemi kirjoitti kollegansa kanssa vuonna 1981 Altajoen patoamista vastustaneille saamelaisaktivisteille. Tukisähke toteaa, että taistelu joen puolesta ansaitsee koko sivistyneen maailman tuen.

"Kannustakoon teitä pettämättömään lujuuteen maisemamurhaajien toimenpiteiden estämiseksi vakaumus ja tieto siitä, että taistelette jatkoaikaa ihmissuvulle tällä planeetalla", kirjeessä luki.

Altajokea ei saatu pelastettua, mutta Ounasjoki suojeltiin. Särestöniemi kuoli, ennen kuin ehti nähdä veljensä pelastuneen. Molempien jokien kohtalolla on kuitenkin ollut oma historiallinen merkityksensä niin saamelaisalueiden kuin vesistöjen suojelun käännekohtina.

Kamppailuita ei käyty turhaan.