Meren jää kutsuu

Kulkuväline pitää valita kelin mukaan. Testiretkillä olisi päässyt kulkemaan jalkaisinkin esimerkiksi moottorikelkkojen jälkiä pitkin. Silloin pitää varautua ainakin siihen, että reitti ei etene suorinta tietä sekä siihen, että ihan joka paikkaan ei välttämättä pääse.

Huomattavasti mukavampaa lumessa retkeily kuitenkin on, jos saa alleen lumikengät, liukulumikengät tai olosuhteisiin sopivat sukset. Lumikenkiä ja liukulumikenkiä voi vuokrata monesta paikasta.

Nastakengät tai liukuesteet auttavat kulkemista, jos jää on paljaana. Kenkiin kiinnitettävillä jääraudoilla taas on mahdollista kulkea todella liukkaallakin jäällä.

Muistutus: jäällä liikkuessa turvallisuus on asia, joka on huomioitava. Palaamme tähän jutun lopussa.

Kuusi kiinnostavaa kohdetta

Kropsu on saari Haukiputaan Keskiniemen kohdalla. Suurin haaste sinne pääsemiseksi tuntuu olevan luvallisen merellepääsyreitin löytäminen, sillä aidattuna mökkitontteja on Keskiniementien varrella vieri vieressä.

Lyhintä tietä merimatkaa tulisi alle pari kilometriä, mutta siihen ei kannata luottaa. Virpiniemen merivartioasemalta matkaa tulee kolmisen kilometriä, Isoniemen Loisto-leirikeskukselta vähän alle.

Saaren pohjoispuolella on muutaman vuoden ikäinen päivätupa, jonka ovet ovat auki retkeilijöitä varten. Tulipaikka on sisällä ja liiterin metrisistä haloista saa pilkkoa polttopuunsa, saha ja kirves löytyvät.

Eteläpäässä ollutta tulentekopaikkaa ei enää pidetä aktiivisesti kunnossa.

Ehkä jännittävintä Kropsussa on kuitenkin tämä: Museoviraston mukaan Kropsun saareen on haudattu Nännä-Liisana tunnettu pahamaineinen nainen, joka oli ensin haudattu Annanmäkeen, mutta siirretty sitten saareen.

Paha maine saattaa olla liioittelua ja perustua väärinkäsitykseen.

Pentti Utriaisen Kotikyläni Martinniemi -kirjan mukaan Liisan nimi oli peräisin hänen syntymätorpastaan Nännälästä. Liisa asui Taatan mökissä Taata-Jaakon kanssa. Tarinan mukaan mies oli surmannut vaimonsa mutta lavastanut sen itsemurhaksi. Koska itsemurhan tehnyttä ei voinut haudata kirkkomaahan, oli hautausmaan pohjoispuolella paikka tällaisia varten.

Liisa haudattiin kuitenkin muualle, ilmeisesti Annanmäelle, mutta koska hautapaikka oli kalojaan Ouluun vievien ervastinrantalaisten reitillä, he alkoivat vaatia ruumiin siirtämistä muualle. Siksi se saattoi päätyä Kropsun saareen.

Kellon Kraaseli on retkikohde, jossa tärkeintä on matka, ei päämäärä. Lehdetön lehtipuumetsä ei silmää hivele, paitsi jos tykkää karusta ja yksinkertaisesta kauneudesta. Ainakaan ei ole hyttysiä, joita kesällä taatusti on.

Saari voisi sopia myös aloittelevan talvitelttailijan tarpeisiin, sillä yönsä saisi todennäköisesti viettää omassa rauhassaan.

Tämä Kraaseli on Oulun edustan toiseksi suurin saari Hailuodon jälkeen. Kraaseleita on Oulun edustalla etelämpänä toinenkin.

Jos Kraaselia lähtisi kiertämään rantaviivaa pitkin, saisi taivaltaa kymmenisen kilometriä. Saarelle tunnusomaisia ovat laajat ranta-alueet, jotka peittyvät meriveden ollessa korkealla. Talvella rannassa voi kulkea itseään korkeammassa ruovikossa.

Lyhin reitti saareen on se, jota ei missään nimessä pidä käyttää. Syvennetyn Sudenväylän pohjalla vesi virtaa niin voimakkaasti, että väylän keskikohta on heikosti jäätynyt lähtökohtaisesti aina.

Siksi tähän retkeen voi yhdistää seuraavaksi esiteltävän jännän kohteen. Kuivasmeren aallonmurtajalta jäämatkaa tulee noin 1,4 kilometriä.

Hylkyjä näyttää olevan kolme, mutta niitä on neljä. Yksi aallonmurtajiksi Pateniemenrantaan asetelluista proomuista on nimittäin pinnan alla, Kuivasmeren pohjassa. Tämä neljäs proomu sijaitsee keskimmäisen proomun pohjoispuolella, samassa linjassa muiden kanssa.

Hylyt on upotettu aallonmurtajiksi suojaamaan entisen sahan satamaa. Hylyistä kolme on upotettu vain hieman lastiviivaansa syvempään veteen, joten ne ovat pintahylkyjä.

Proomut ovat teräsrakenteisia ja kaikki ylimääräiset osat on purettu pois. Ne on vuorattu betonilla vesirajaan asti.

Samassa paikassa on aikanaan ollut myös puurakenteiset laiturit ja laivojen betonisia kiinnityspollareita.

Proomujen lähelle pääsee jäätä pitkin, mutta niitä lähestyessä pitää olla tarkkana. Hylyn vieressä jää voi olla ympäristöään heikompaa.

Vanhan sahan sataman vesialueen omistaa Stora Enso, mutta proomujen omistajaa ei tiedetä. Siksikin nämä urbaaneja löytöretkeilijöitä kiehtovat kohteet pötköttävät yhä siinä, missä ne ovat olleet vuosikymmeniä.

Hermannit on kolmen yhteen kasvaneen saaren muodostama ja karikkojen ympäröimä saariryhmä Oulunselällä Toppilansaaren länsipuolella.

Nallikarin aallonmurtajalta ja Toppilansalmen rannalta matkaa tulee kummastakin alle 3 kilometriä. Toppilan Pitkämöljän läheisistä vesistä ja Toppilansalmen suulta pitää pysyä kaukana, sillä jää voi olla heikkoa.

Hermannit ovat matalia, ja niiden korkeimmilla kohdilla kasvaa lehtimetsää. Kesäisestä vehreydestä ei siten ole tähän aikaan vuodesta merkkiäkään. Hiekkaranta-alue sijaitsee keskimmäisen saaren itäosassa, ja saarista pohjoisin muuttuu pitkäksi riutaksi.

Hermanneillekin on helppo suunnata, sillä ne erottaa rannalta paljain silmin hyvin.

Pikisaari on tuttu paikka kaupunkilaisille ja vieraille, mutta talvella sitä voi tutkailla myös meren jäältä käsin.

Saaressa kiertää sen ympäri kävelijöille ja pyöräilijöille tarkoitettu reitti, jota pidetään auki talvikaudella. Jos piipahtaa jään puolelle, siltojen ali ei kuitenkaan kannata pyrkiä. Siellä voi joutua heikoille jäille ja pahaan pulaan.

Nykyisin Pikisaari on tunnettu käsityöläisistään ja taiteilijoistaan. 1600-luvulla saaressa sijaitsi pikiruukki, sittemmin useita laivanveistämöitä, Oulun kaupungin omistama viinanpolttimo, Oulun Villatehdas -niminen värjäämö sekä Oulun Konepaja.

Pystyssä seisovien rakennusten lisäksi historia muistuttaa olemassaolostaan Korkeasaaren sahan raunioina.

Nenä kohti Pyydyskaria!

Varjakansaari tai lyhyesti Varjakka on saari Oulunsalon Varjakan edustalla Kempeleenlahden länsiosassa. Saarella toimi saha vuosina 1900–1928. Saaren länsipuolinen osa on Pyydyskari, joka on maannousun myötä kasvanut kiinni Varjakansaareen.

Pyydyskarin etelärannalla oli sahan käytössä ollut satama. Pyydyskarissa oli myös konepaja.

Telakan jälkiä näkyy yhä. Järeiden kivijalkojen päällä on aikanaan ollut poikittaisia puomeja, joiden päälle laivoja nostettiin.

Sahalta satamaan on johtanut myös noin kahden kilometrin pituinen kapearaiteinen rautatie.

Varjakan puolen punaiset puutalot ovat monelle tutumpia, mutta talvella tähän päähän saarta pääsee kätevästi. Punkkeja ei tarvitse varoa mutta siinä kannattaa olla tarkkana, mihin jalkansa raunioilla seikkaillessaan asettaa. Lumen alla voi olla vaikka mitä, tyhjääkin.

Laivaväylien lähelle ei ole asiaa

Väyläviraston kartta kertoo, mistä kulkijan on syytä pysyä pois. Paksulla mustalla viivalla merkityt väylät ovat murrettavia kauppamerenkulun väyliä, joiden läheisyydessä ei ole turvallista liikkua.

Jäätilanteesta riippuen laivat eivät välttämättä aja tarkalleen väylällä. Lisäksi pohjoisesta Oulun väylältä Hailuodon Marjaniemeen kulkevaa väylää käyttävät luotsikutterit.

Avomereltä väylille tulevat reitit vaihtelevat jäätilanteen mukaan.

Jäätä piisaa yhä pohjoisessa, mutta kevään lämmössä siihen voi muodostua pystysuoria onkaloita, jotka tekevät jäästä erittäin arvaamattoman. Vielä aamulla kulkijan kestänyt jää voi jo puolen päivän aikaan olla hengenvaarallisen heikkoa. Puikkoontunut jää on korkeaa, muttei kestävää.

Yksi turvallisuusväline on kelluttava reppu, joka on kiinnitetty lantiovyöllä ja haarahihnalla. Repusta tekevät kelluttavan vesitiiviissä pussissa olevat vaihtovaatteet. Heittoköysi ja kaulalla roikkuvat naskalit ovat järkeviä varusteita. Teräskärkisellä jääsauvalla voi selvittää jään kantavuutta.

Mukana oleva kaveri auttaa, jos jää pettää.

Vaaranpaikkoja ovat väylien lisäksi sillat ja tunnelit, viemärit, jyrkät rannat, joen suut, tuuliavannot, railot, karikot, kaislikot, niemet ja laiturit.

Tuuliavannot ovat avoimia tai myöhemmin jäätyneitä alueita muuten tasalaatuisessa jääpeitteessä. Tuuliavannot ovat tavallinen jäihin putoamisen syy, koska ne tulevat eteen yllättäen.