Jos Puolangalta pitää nimetä kaksi luontokohdetta, vastaus on Hepoköngäs ja Paljakan luonnonpuisto. Ensimmäisestä on jo juttu Pohjoisen Polkujen sivuilla, ja toisessa olen halunnut käydä kesäretkellä jo pidempään.
Mielestäni Kainuun jylhät vaaramaisemat ovat parhaimmillaan tällä seudulla, ja satoja vuosia vanhojen metsien täytyy olla jotain aivan poikkeuksellisen hienoa.
Myös luonnonpuistoissa on oma jännityksensä, koska niissä liikkumista on rajoitettu. Suurimmassa osassa Suomen luonnonpuistoista ei ole minkäänlaisia retkeilyreittejä: Paljakka on yksi kuudesta, joissa retkeily on sallittua.
Puiston alueella polkua on reilut kuusi kilometriä, ja edestakaisin Pirunkirkon parkkipaikalta matkaa tulee reilut 11 kilometriä. Luontoon.fi ja Retkikartta ilmoittavat polun mitaksi 9,2 kilometriä, mutta sen matkan kuljettuaan retkeilijä on vielä syvällä metsän puolella.
Holstinvaaralla paljon kaatuneita ja kuivuneita kuusia
Retki alkaa Pirunkirkon parkkipaikalta, josta reitti vie Ilveskierrosta pitkin ylös Ilveskodalle. Alkumatka seurailee latupohjaa, mutta Latvavaaran reunamilla siirrytään polulle. Alkumatkan metsät ovat avaria kainuulaisia vaarametsiä, jotka ovat itsessään hieno kokemus. Odotukset itse luonnonpuistolle kasvavat.
Luonnonpuiston rajalla on vanha, kaatunut opaste, jonka kartan perusteella luonnonpuistoon on ennen päässyt suorempaa polkua. Se on kuitenkin poistettu käytöstä, ja kaikki kulku luonnonpuistoon tapahtuu Ilveskodan kautta.
Kodalta luonnonpuiston puolelle siirrytään sillan kautta, ja nousu Holstinvaaralle alkaa heti. Sen rinteillä on runsaasti pystyyn kuivuneita ja myrskyissä kaatuneita kuusia. Suhteellisen vähän tallattu, mutta selvästi erottuva polku kiemurtelee kaatuneiden puunrunkojen lomassa.
Tällaiset näkymät kuuluvat luonnonpuistoon, jossa ihminen ei puutu luonnon kulkuun. Kaatuneet ja kuivuneet puut eivät kuitenkaan ole sellaista mörkökuusikkoa, jota jostain syystä ehkä odotin.
Paljakan luonnonpuisto
Sijaitsee pääosin Puolangassa ja osin Hyrynsalmen puolella Kainuussa.
Perustettu vuonna 1956 nykyisen kansallispuiston koilliskulmaan Mustanrinnan ja Ristisuon alueelle. Laajennettu nykyiseksi 2 947 hehtaarin alueeksi vuonna 1982.
Koskematonta vaaraluontoa ja vanhoja metsiä.
Retkeilyreitti kiertää luonnonpuiston länsiosissa Holstinvaaran ja Kilpisuon alueella. Merkityn reitin ulkopuolella liikkuminen kielletty.
Vaaran laella: Soita ja lampi
Holstinvaaran päällä puuhun nojaa sininen opaste, jonka merkitys ei heti aukene. Kyse on tietenkin lumensyvyysmittarista. Paljakka tunnetaan paksuista hangistaan ja hienoista tykkykuusistaan, mutta nämä jäävät kokematta heinäkuisena hellepäivänä.
Ylhäällä Holstinvaaralla yllättävin näky on Vaaranpäällyssuo: Yleensä veden odottaa valuvan alaspäin, mutta täällä se on kerääntynyt vaaran laelle. Tämä, ja pari muuta reitin varrelle osuvaa avosuota ovat luonnonpuiston ehkä selkeimmät luonnonnähtävyydet.
Holstinvaaran huipun tuntumassa on myös Leililampi, jota vartioiva lokki tuntuu erikoiselta ikimetsän asukilta.
Helteellä luonnosta vaikeampi nauttia
Näissä olosuhteissa kaatuneita puunrunkoja kierrellessä mieleen hiipii ajatus: Voinko oikeastaan suositella Paljakkaa kenellekään? Vaara on toki harvinaislaatuinen nähtävyys näin etelässä, mutta vanhojen metsien vaaroja löytyy myös Ukkohallan suunnalta ja UKK-reittiä pohjoiseen esimerkiksi Siikavaarasta.
Luonnonpuistossa ei ole tulistelupaikkoja, ja kun edes polulta ei saa poiketa: Onko siellä edes erityisen hauska vierailla?
Luontoon.fi:n mukaan paikalliset kertovat, että Mustarinnan purolaaksoissa kasvaisi Suomen korkeimpia kuusia. Se ei kuitenkaan ole osa merkattua reittiä, joten niistäkään ei ole vetonaulaksi. Puiston koillisosissa on myös komea Ristisuo, mutta sekin sijaitsee alueella, jonne ei ole asiaa.
Sivuston mukaan Paljakkavaara on ainoita alueita Lapin eteläpuolella, jossa ikivanhaa metsää on säilynyt näin laajasti. Tieto lisää hieman retken mielekkyyttä.
Heinäkuisena hellepäivänä vaarakierros syö mehut nopeasti, ja elimistö on jonkinlaisessa selviytymistilassa – hikoilun lisäksi. Hyttysten vuoksi hihat ja lahkeet ovat pitkät, ja hatun kanssa hyttysverkko rajoittaa näkyvyyttä niin, että minkä tahansa koirankoppia pienemmän havaitseminen on hankalaa.
Tukaluuden vuoksi mielessä ei ole muuta kuin retken selvittäminen ilman pahempaa nestehukkaa, ja murhe siitä, että Paljakanvaarasta ei jää oikein mitään kerrottavaa.
Metsä vastaa niin kuin sinne jaksaa kutsua
Herätys tulee täysin poikkeuksellisen luontoelämyksen muodossa. Yhtäkkiä korkealta puunlatvojen yläpuolelta kuuluu terävä ”pie!”. Sitten toinen, ja kohta kauempaa kuuluu vielä vastaus: ”pie!”.
Pian yläpuolella kaartelee piekana, vaalea petolintu, jonka ajattelen pesivän jossain pohjoisen Lapin jyrkänteillä. Ilmeisesti pesäänsä puolustavat piekanat voivat lähteä varoittelemaan tulijoita kauempaakin, mutta jossain näillä vaaroilla se on.
Piekanat eivät ole tyytyväisiä ennen kuin mahdollinen uhka pesälle on poistunut, joten matka jatkuu. Sykähdyttävä tilanne kuitenkin herättää ja omat silmät alkavat nähdä luonnonpuiston hienouden.
Paljakan luonnonpuistosta ei löydä Instagramiin sopivia maisemia, selkeitä nähtävyyksiä tai oikeastaan mitään yksittäistä vinkkaamisen arvoista. Siellä luonnon voi kokea luonnollisimmillaan, jos malttaa ottaa riittävän hitaasti.
Kun pysähtelee ihastelemaan jopa vuosikymmeniä kasvaneita kääpiä, avosoilla kasvavia kukkia ja kuuntelemaan lintuja, Paljakan luonnonpuistolla on paljonkin annettavaa. Jos päätyy puskemaan reitin läpi helteen tai hyttysten ahdistamana, ei retkelle kannata välttämättä edes lähteä. Ja kukaan ei ole niin törppö, että vie Thermacellin luonnonpuistoon.
Reitille kaatuneet puut on katkottu tuoreeltaan
Luonnonpuiston pitkospuut alkavat olla jo vanhemmanpuoleisia, mutta ne ovat jykeviä ja ehjiä, vaikka reitti on paikoin pusikoitunut. Saniaisten läpi puskiessa ei harmita: Rehevä maasto on osa elämystä. Reitille kaatuneet puut on siistitty ja pilkottu tuoreeltaan, joten polku on suhteellisen helppokulkuinen.
Hitaammalla tahdilla luonnonpuisto tuo näkösälle vielä pohjantikan, ja sinipyrstö laulaa jossain Ilvespuron maisemissa. Jos tämä kaunis vanhojen kuusikoiden lintu kiinnostaa, kannattaa kuunnella sinipyrstön laulunäyte jo etukäteen.
Paljakan luonnonpuisto ei ole retkikohteena mikään Riisitunturi tai Oulangan kanjoni, mutta sinne kannattaa lähteä, jos pystyy nauttimaan koskemattomasta metsäluonnosta. Jos haussa ovat pelkät maisemat, kannattaa harkita esimerkiksi Paljakanvaaran näkötornia luonnonpuiston itäpuolella.
Paljakan luonnonpuistoon lähdetään tyypillisesti Pirunkirkon parkkipaikalta. Pirunkirkko on piipahduskohde, joka sopii omaksi päiväretkekseen tai sivupoluksi käynnillä luonnonpuistossa.
Pirunkirkolle johti suora reitti eteläisemmältä Pirunkirkon päivätuvan parkkipaikalta, mutta takavuosien myrskyt kaatoivat portaille ja pitkoksille niin paljon puita, että varsinaiselle Pirunkirkolle kierretään nykyään pohjoisemman polun kautta, jossa on myös parkkipaikka.
Pirunkirkko on siis Louhenjoen rotkolaakso, jossa on pieni Portinkoski, valtavia lohkareita ja jokea seuraileva retkeilyreitti. Jyrkänteen päältä ja puiden ollessa lehdessä itse kirkkoa ja joella sijaitsevaa Pirun saarnastuoli -lohkaretta on vaikea havaita. Itse asiassa niistä on vaikea saada kuvaa jopa ilmasta, vaikka ilmakuvassa koko rotko näyttää sinänsä melko näyttävältä.
Voi olla, että kiipeämällä alas joen partaalle Pirunkirkko voisi olla hyvinkin näyttävä, mutta jyrkät ja soraiset rinteet eivät houkuttele kapuamaan alas.
Siksi paikan kiinnostavin nähtävyys voi olla myrskyn tuhoamat portaat.
Mutta Pirunkirkkokin on selvästi parhaimmillaan kohteena, jossa voi viettää aikaa rauhassa ja nauttia ympäröivästä luonnosta ilman sen suurempia odotuksia.
