He­po­kön­gäs ko­meim­mil­laan

Juttu kuuluu Poluilla -juttusarjaan, jossa nostamme esille Pohjoisen Polkujen parhaita. Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 21. toukokuuta 2022.

Putouksen ääni kuuluu vasta etäisenä kohinana, kun kohtaamme majavan. Se kömpii Puolangan Hepokönkäälle vievälle leveälle polulle, huomaa meidät ja läpyttää vinhasti häntäänsä maata vasten. Toisenkin kerran, ja jatkaa sitten matkaa omiin touhuihinsa.

Veden ääni voimistuu. Runsasvetinen putous jymisee ja pauhaa. Pauhu peittää alleen ylimääräisiä ääniä ja säntäileviä ajatuksia.

Onko Suomessa vesiputouksia?

Kosken ja putouksen raja on häilyvä ja puhtaasti määrittelykysymys. Espoolainen Jussi Laine on putouksiin vihkiytynyt harrastaja ja koonnut ylläpitämälleen sivustolle tähän mennessä 72 kohdetta.

Koska hänen piti päättää, mitkä kohteet kelpuuttaa mukaan ja mitkä jättää pois, piti luoda kriteerit.

Putouksella on edestä katsottuna selkeä ylä- ja alataso, joiden välillä vesi putoaa. Korkeutta tulee olla vähintään pari metriä ja putouksen tulee sijaita pysyvästi karttaan merkityssä uomassa. Ihmisen rakentamat kohteet eivät pääse listoille.

– Joustan tästä, jos kohde on jo pitkään ollut merkitty nähtävyys, kuten Muonion Äkäslinkka, jossa on museoitu mylly, Laine avaa kriteeristöä.

Niagaran tai Norjan vuoristoputousten tapaisia Suomessa ei tietenkään ole, mutta Laine korostaa, miten kotoisat putouksemme ovat hienoja ja arvokkaita itsenäisinä luontokohteina, vertaamatta mihinkään muuhun.

Keväällä komeimmillaan

Hevompersiellä, kuten Hepokönkään alkuperäinen nimi kuuluu, korkeutta on lähteestä ja mittaustavasta riippuen 24 tai 18 metriä. Opastetaulun mukaan selitys vanhalle nimelle avautuu keskikesällä, kun Heinijoen vesi virtailee hevosen häntänä alas vain putouksen pääuomasta.

Putouksen alapuolelta pääsisi melomalla vaikka 200 kilometrin päähän Perämerelle.

Nyt vesimäärä on runsaimmillaan ja sivu-uomiakin on useita. Virtaava vesi sekä piristää että rentouttaa.

Hepoköngäs on luonnonsuojelualue.

Lumi, tulvat ja majavat aiheuttavat tuhoja puustolle, mutta elämä jatkuu. Kuolleet puut ovat elinehto monille kääpä- ja hyönteislajeille sekä mieluisia kolopesijöille. Lahoava puuaines lisää luonnon monimuotoisuutta.

Käpytikka nakuttaa pystyyn kuivunutta puuta. Kuusta, todennäköisesti, sillä honteloita vaarakuusia täällä kasvaa paljon.

Luonnonsuojelualueella varttuu myös uutta metsää. Joen varrella kerrotaan olevan erikoisia tulvametsiä.

Kosteuden ansiosta luonto on putousten ympäristössä yleensä rehevää ja maaperä ravinteikas. Jyrkkäreunaisessa jokilaaksossa on sekä kosteita ja varjoisia että kuivia ja paahteisia paikkoja. Kasvilajisto on runsas ja erityisesti täällä viihtyvät sammalet, jäkälät ja saniaiset.

Nimi pitää keksiä

Laine aloitti putoussivuston pitämisen huomattuaan, että tietoa Suomen vesiputouksista oli saatavilla niukasti. Tunnetut kohteet ja viralliset nähtävyydet hän on jo kiertänyt, joten harrastus saa koko ajan haastavampia sävyjä.

Jäljellä on enää ennestään tuntemattomia putouksia.

Siksi useat niistä ovat myös vailla nimeä. Jotta Laine saa luotua artikkelin sivustolleen, hän keksii nimen, jos sellaista ei löydy. Yleensä se muotoutuu joen nimestä tai jostain muusta paikallisesta maastokohteesta.

Sittemmin Laine on huomannut, miten hänen keksimiään nimiä tulee vastaan sähköisissä karttapalveluissa.

– Silloin lähinnä hymyilyttää. Kyllä se minulle toki käy.

Virta vetää puoleensa

"Kalliolla liikkuminen omalla vastuulla", kertoo kyltti huutomerkin kera. Kalliot ovat märät ja liukkaat, vesi jylisee ihan vierestä. Sen voima on valtava, ihminen rinnalla kovin pieni. Vesi kuohuu vieressä ja pärskii kengille.

Kalliolta veden näkee suoraan sivusta putouksen puolivälistä. Virta vetää puoleensa: kuinka lähelle voi mennä?

Kallion koloista puskee puolukkaa, kanervaa, heinää, sammalta ja kissankäpälää. Kuusentaimi pinnistelee vähässä mullassa mutta runsaassa kosteudessa. Kalliot kukkivat jäkälää.

Hurjapäiset muurahaiset ovat rakentaneet kekonsa ihan jyrkänteen reunalle.

Kaikki kohteet kartalle

Hepoköngäs on helposti löydettävä ja saavutettava putous, mutta toista ääripäätä edustaa Fiellan putous Utsjoen Kevon kanjonissa. Sinne pääseminen vaati jo retkeily- ja erätaitoja ja hyvää fyysistä kuntoa, Jussi Laine kertoo.

Matka vaati kaksi maastoyöpymistä suuntaansa.

Uusia paikkoja Laine löytää paikallisten asukkaiden tai retkeilijöiden vinkkien perusteella tai tutkimalla maastokarttaa. Potentiaalia on, jos korkeuskäyriä on tiheässä ja kartassa näkyy vesistöuoma.

Sitten on tietysti niitäkin paikkoja, jotka kartassa näyttävät lupaavilta, mutta jotka osoittautuvat maastossa joksikin muuksi. Näitä on tullut vastaan varsinkin viime vuosina, kun kaikki Suomen tunnetut kohteet ovat jo kartalla.

– Mutta jos siellä todella on uusi putous, se on erittäin upea kokemus, Laine sanoo.

Löytöretkeilijä tulee onnelliseksi hienosta putouksesta, josta ei ole mitään tietoa julkisuudessa, ja kun sen julkaisemalla pääsee yllättämään.

Laineen perimmäinen tavoite on saada dokumentoitua kaikki Suomen putoukset. Hän etsii uusia kohteita mutta toivoo, ettei löydä niitä liian nopeasti; että reissuja olisi myös tulevaisuudessa eikä kävisi niin kuin Muumien Hemulille, joka tunsi epätoivoa postimerkkikokoelmansa tultua täydelliseksi.

Tekoallasta ei tullut

Putoukset ovat kiinnostaneet ihmistä myös suunnattomien voimiensa vuoksi. Suomessa olisi enemmänkin putouksia, jos niitä ei olisi menetetty vesivoimarakentamiselle viimeisen sadan vuoden aikana, Laine huomauttaa.

Nykyään monen voimalan energiantuotto on hänen mukaansa sitä luokkaa, että energiataloudellista merkitystä ei enää ole. Siksi pieniä voimaloita voisi purkaa.

Näin on jo tapahtunut ainakin Etelä-Karjalassa Hiitolanjoella. Rautjärven kunta otti strategiseksi matkailun kehittämiskohteeksi Hiitolanjoen koskien vapauttamisen Laatokan lohelle  jo vuonna 1998. Siitä lähtien alueelle on rakennettu matkailua tukevaa infrastruktuuria.

Voimalaitokset puretaan ja kosket ennallistetaan.

– Luontomatkailu voisi tuoda kunnille paljon enemmän kuin vähäinen vesivoima, Laine arvelee.

Hepokönkään opastaulun mukaan Kiiminkijoen säännöstelyä suunniteltiin 1960-luvun lopulla, jolloin tutkittiin mahdollisuuksia rakentaa tekoallas Hepokönkään putouksen yläpuolelle.

Hankkeesta kuitenkin luovuttiin.

Kohti Kiiminkijokea

Rotkolaaksoon vievällä reitillä on vielä jääpalteita ja lumisohjoa. Lehtipuiden silmut ovat supussa. Sillan ali kulkeva sivuvirta etenee vinhaa vauhtia, sillä vettä on nyt paljon. Sulamisvedet muodostavat maastoon omia purojaan sekä minikoskiaan ja -putouksiaan.

Tuoreita majavanjyrsimiä kantoja nököttää joen rannassa. Maastossa on nuotion jäännökset, vaikka tulistelua varten on olemassa laavukin.

Alas päästyään vesi pyörii hetken kuin suuntaa hakien, kunnes jatkaa virtaansa. Vedessä lilluu oksia ja rankoja. Kosteus nousee sumuna ilmaan.

Aurinko palaa paikalleen ja kuohut saavat erilaisen, lämpimämmän sävyn. Sateenkaari komistaa veden laskeutumista. Veden voima synnyttää tuulen, jonka tuoma vesisumun kostuttaa kasvot ja paperin.

Rantakivikoihin kerääntyy vaahtoa, joka toimii perimätiedon mukaan syylänpoistoaineena. Vedenpinta kuplii, kuplat kimaltavat auringossa.

Vesi on jääkylmää, tietenkin.

Seuraamme veden matkaa pätkän kohti Kiiminkijokea. Kepillä mitaten syvyys on puolisen metriä käsivarren etäisyydellä rannasta. Vesi tempoo mittakeppiä siihen malliin, että vastavirtaan uidessa saisi kauhoa kunnolla.

Ylhäällä katselutasanteen viereisellä laavulla istuu retkeilijöitä. Virtaavan veden ohella toinen ihmismieltä alati kiehtova elementti, elävä tuli, on läsnä. Vieraskirjassa on merkintöjä lähes joka päivän kohdalla.

Piilotettu helmi hellii aisteja ja mieltä

– Maaginen tunnelma, kuvailee Hepoköngästä Leena Penttinen, joka vastaa matkailukeskus Paljakan kansainvälisestä myynnistä ja markkinoinnista. Kansainvälisten vieraiden lisäksi nähtävyys kiehtoo lähimatkailijoita sekä paikallisia.

Putouksella voi istuskella, rauhoittua ja vain olla ja nauttia, hän kertoo matkailijoilta kuulemaansa. Se vaikuttaa aisteihin ja mieleen.

Penttinen arvelee, että putoukset kiehtovat harvinaisuutensa vuoksi: luonnontilassa olevia putouksia ei Suomessa viljalti ole.

– Se on luonnonihme kuitenkin.

Suomen kaunein vesiputous 2014 ja vuoden retkipaikka 2022 – muun muassa näillä titteleillä Hepoköngäs on huomioitu.

– Aivan täysin yllätys, ja mieluinen tietenkin, Penttinen luonnehtii viimeisimmän huomioimisen herättämiä tunnelmia.

Jo ehdolle eli kymmenen finalistin joukkoon pääsy tuntui hienolta, joten selkeä voitto ylitti kaikki odotukset.

Matkailun näkökulmasta Hepoköngäs on yksi pisimmälle vietyjä putousnähtävyyksiä Suomessa. Se näkyy infrastruktuurissa ja kävijämäärissä.

Penttinen kertoo, miten putous on niin suosittu ympäri vuoden, että polut pysyvät talvisin auki niitä erikseen ylläpitämättä. Opaskyltit kertovat alueesta, kulkureitit sopivat liikuntarajoitteisille ja näkövammaisille. Portaita pitkin pääsee alas ja kahvila palvelee lähistöllä.

Metsähallituksen optinen laskuri raksuttaa kymmeniä tuhansia kävijöitä vuodessa, kuten 32 000 käyntikertaa vuonna 2020, Leena Penttinen kertoo. Määrä oli tuplasti sen, mitä edellisenä vuonna, joten oletettavasti myös Hepoköngäs sai osansa suomalaisten koronan sytyttämästä retkeilybuumista.

Penttisen mukaan putous on Kainuun luontomatkailukohteista Hossan kansallispuiston jälkeen toiseksi suosituin.

– Tuntuma on, että entistä useampi löytää Hepokönkään, mutta että se säilyy silti rauhallisena.

Katso kuvagalleria: Vuoden 2022 retkikohteeksi valittu Hepoköngäs on kuohuva putous, joka vetää puoleensa