Vuosi oli 1975, kun tuleva paralympialaisten suurmenestyjä Pertti Sankilampi pysäytti Seppo Säynäjäkankaan Kempeleessä hiihtolenkillä. Sankilampi esitteli Oulun yliopiston sähkötekniikan laitoksen professorille idean sykettä mittaavasta laitteesta, jonka voisi kaiken lisäksi kiinnittää käteen kuin kellon.
Polar Electro perustettiin vuonna 1977, ja ensimmäinen langaton sykemittari lanseerattiin vuonna 1982. Se mullisti kestävyysurheiluharjoittelun ennennäkemättömällä tavalla.
Nyt teknologian kehittymisen ansiosta ollaan samankaltaisen loikkauksen lähellä. Näin uskoo kansainvälisen maantiepyöräilyn kärkitalleihin lukeutuvan UAE Team Emiratesin suorituskykyjohtaja Inigo San Millan, jonka suojatti on lajin tähtiurheilija Tadej Pogacar.
San Millan tarkoittaa laitetta, jolla pystyttäisiin mittaamaan reaaliaikaisesti veren laktaattipitoisuutta.
– Biosensorit ovat tärkein mullistus sykemittarien jälkeen, eli yli 40 vuoteen, San Millan sanoi Velo-lehdelle.
Teknologia ei ole vielä valmis, eikä sitä tule odottaa kaupalliseen jakeluun lähiaikoina, mutta laite näkyy jo horisontissa.
Mitä on laktaatti ja miksi sitä mitataan?
Tieteellisesti kerrottuna kyseessä on anaerobisen glokoosimetabolian lopputuote. Kansankielellä siitä käytetään nimitystä maitohappo, vaikka kyseessä on päinvastoin emäksinen aine.
Laktaattia syntyy lihasrasituksen jälkeen.
Urheilijoiden veren laktaattipitoisuutta mitataan, jotta löydettäisiin optimaalinen tapa harjoitella.
– Huippu-urheilun näkökulmasta kyseessä on tarkin keino mitata kehon tilaa. Syke voi vaihdella päivittäin. Laktaattiarvojen avulla voidaan varmistaa, että harjoittelua tehdään oikealla alueella. Kyseessä on ehdottomasti tärkeä työkalu optimoimaan harjoittelun täsmällisyyttä, Olympiakomitean huippu-urheiluvastaava Toni Roponen kertoo.
Tämänhetkisillä välineillä laktaattiarvon voi mitata veritestillä, joka voidaan ottaa nopeasti sormenpäästä.
Ongelma tulee siitä, että arvo nähdään vain mittaushetkestä, ei kesken suorituksen. Tilannetta voi verrata siihen, että sykkeen voisi tarkistaa vain satunnaisesti, eikä seurata jatkuvasti.
Laktaattiarvoja seuraamalla harjoittelua voidaan tehdä siten, ettei elimistö mene liian rasittuneeseen tilaan.
Osittain tähän perustuu pohjoismaisten pitkän matkan juoksijoiden nousu maailman eliittiin viimeisen kymmenen vuoden aikana – esimerkkinä Ingebrigtsenien klaani.
Apua intervalliharjoitukseen
Norjassa kehitettiin parisenkymmentä vuotta sitten uusi harjoittelumuoto: tupla-vk, eli tuplavauhtikestävyysharjoittelu. Vuosikymmenien ajan oli vallalla usko, että juoksija pystyy tekemään viikossa vain kolme kovaa, laadukasta harjoitusta aerobisen ja anaerobisen tilan välimaastossa. Tällä hetkellä tarkalla seurannalla niitä voidaan tehdä päivässä kaksi ja viikkotasolla viisi tai kuusi.
– Kuulin tästä vuonna 2007, kun juoksin itse. Se tuntui uskomattomalta. Meillä oli omat epäilyksemme, kunnes se levisi norjalaisten kautta Ruotsiin, yleisurheiluvalmentaja Janne Ukonmaanaho muistelee.
Ukonmaanaho ja hänen suojattinsa Topi Raitanen uskovat tupla-vk:hon. Tulokset puhuvat puolestaan, minkä lisäksi kokemuksen myötä on havaittu hyviä ja huonoja puolia.
– Niinkin vanha ja yleensä järkähtämätön juoksumaa kuin Britannia on alkanut käyttää samaa harjoitustyyliä, Ukonmaanaho tietää.
Aikoinaan Polarilla kansainvälisen sponsoroinnin johtajana työskennellyt Roponen muistelee, että tällaisesta teknologiasta puhuttiin jo yli kymmenen vuotta sitten. Huippu-urheilun näkökulmasta laitteelle on ollut pitkään halu ja tarve.
– Se olisi iso mullistus. Olisi toinen funktio, josta voisi seurata elimistön kuormitusta reaaliaikaisesti, hiihtovalmentajana tunnettu Roponen sanoo.
Ukonmaanahokin on kuullut yleisurheilupiireistä, että jatkuvasti laktaattitasoa mittaava laite voisi olla joskus todellisuutta.
Hänen mukaansa laite avaisi harjoitteluun mahdollisuuksia, jotka ovat vielä kysymysmerkkien muodossa.
– Laktaatti on parempi mittari intervalliharjoitukseen kuin syke. Sen avulla voidaan seurata kuormitusta ja kehitystä, Ukonmaanaho pelkistää.
Korvaako data valmentajan?
Maantiepyöräilyn kattojärjestö UCI on jo ehtinyt kieltää etukäteen kaikenlaiset biosensorit kilpailukäytöstä. Todennäköisesti monet muutkin lajijärjestöt, esimerkiksi kansainvälinen hiihtoliitto FIS ja yleisurheilun WA, seuraavat perässä.
Epäilemättä tulevina vuosikymmeninä ihmiskehoa voidaan tarkkailla vielä useammilla ja tarkemmilla biosensoreilla, kun teknologia kehittyy. Tarvitaanko tulevaisuudessa enää valmentajia, kun tekoälyn kerryttämän datan ansiosta kaikki tieto on urheilijan käden ulottuvilla?
– Mitä enemmän pystytään keräämään ja käsittelemään dataa, sitä enemmän valmentaja voi suunnata energiaa siihen suuntaan, missä sitä tarvitaan. Kärjistetysti valmentamisesta kymmenen prosenttia on harjoittelun suunnittelua ja seurantaa.
– Olen pyrkinyt ravistelemaan ajatusta siitä, ettei jäätäisi koneen ääreen miettimään harjoituksia. Pohdittaisiin kokonaisuutta, millaiset olosuhteet urheilijoilla on toteuttaa harjoittelua, palautua ja kilpailla laadukkaasti. Sen jälkeen avautuu uusi taso, miten näihin saadaan laatua. Se on se iso työ, Ukonmaanaho sanoo.