Sen näkee jo autosta, ainakin parin kilometrin päähän.
Kun vaaranrinne ilmestyy näkyviin mutkan takaa Rovaniemen Sinetän ja Pellon välisellä kantatiellä, yksi latvus kurottaa tasaisesta rivistöstä paljon muita ylemmäs. Tuolla!
Vierestä näky on yhtä majesteetillinen.
Lähes kinttaankokoiset kilpikaarnat panssaroivat runkoa. Jos puuta halaisi, turha toivoakaan, että kädet yltäisivät ympäri. Rungon paksuus on rinnankorkeudelta noin 80 senttiä.
Latvatupsu on leveä ja symmetrinen, oksiakin vielä kohtalaisesti, vihreää niiden kärjessä melkein siinä kuin nuoremmilla.
Puun pituudeksi on mitattu runsaat 23 metriä. Ihan niin korkealle se ei yllä, koska nojaa vähän kaakkoon. Mutta kenollaankin se on puutaan pitempi muita.
Metsän suurin, kaunein ja vanhin. Mutta kuinka vanha?
Seisomme Pallistajan pohjoisrinteellä.
Sillä nimellä kartta tuntee vaaran, joka kohoaa pienenä mutta massiivisena Lankojärven ja kantatie 83:n välissä. Rovaniemen suunnasta tultaessa Pelloon on matkaa vielä reippaat 20 kilometriä.
Kantalankojärveläinen Risto Kuusijärvi saapastelee vähän sivummalle kilauttaakseen kaverille.
Kyllä, Tuomo Waara muistaa asian samalla tavalla kuin Kuusijärvi. Molemmat olivat taannoin kirjoittamassa Lankojärven ja Matinlompolon kylähistoriaa. Kirjan sivuilta löytyy tarina paikannimen synnystä.
Sen mukaan maanmittari oli tiedustellut kauan sitten maastossa lapinmieheltä, mikäs nimi tälle vaaralle sitten annetaan. Opas oli kallistellut päätään ja vastannut: "Sehän on aivan selvästi Pallistaja, soon tullu niin jäykkänä järhveen."
Tarina voi olla keksitty, mutta yhtä hyvin totta.
Pallistajan ylin laki on yli 150 metriä korkeammalla kuin Lankojärven pinta. Vaaran piirteet ovat jyrkät, rinteet pystyjä, kallioisia ja kivisiä. Joka paikasta ylös on turha yrittääkään.
Onneksi vaaran vanhimman löytää helposti.
Kantatie 83:n varressa on opasteet ja P-paikka. Siitä tarvitsee vain kävellä merkittyä reittiä 150 metriä ylärinteeseen. Puu on Eeron polun varrella, aivan sen alkupäässä.
Kuka Eero? Tietysti Mäntyranta.
Hiihdon kolminkertaisen olympiavoittajan koti oli heti Pallistajan toisella puolella, Lankojärven rannalla.
Näillä rinteillä Mäntyranta vuodatti eräänkin hikipisaran harjoitellessaan suurhiihtäjäksi. 1990-luvun lopulla hän sai kunnianosoituksena nimikkopolun.
Vielä eläkepäivillään Mäntyranta kulki porotöissä vaarassa, josta tunsi jokaisen aarin – ja tietysti vanhan puun.
– Eero puhui usein Pallistajan männystä, Kuusijärvi muistelee.
– Kauas näkyvänä se oli aikoinaan hyvä viitta poronhoitajille ja muille metsässä kulkijoille.
Kuusijärvi oli reittihankkeen ideoijia ja toteuttajia.
Hän oli Metsähallituksella viimeksi metsänhoitoesimiehenä, ennen kuin pääsi viitisen vuotta sitten eläkkeelle – pansuunille, niin kuin meänkieliset tapaavat sanoa.
Jättiläispuun alla on edustava joukko pellolaista tietämystä.
Juha Lind, 70, toimi pitkään Metsähallituksen aluemetsänhoitajana. Myös hän harrastaa historiaa, samoin kuin 74-vuotias Mauri Huusko, joka palveli Metsähallitusta viimeksi tiimiesimiehenä.
Huusko syntyi ja varttui Puolamajärvellä, kantatieltä vähän pohjoiseen. Pallistajan männyltä on hänen lapsuudenpihalleen metsän poikki vain pari kilometriä.
– Kläpistä asti täällä on käyty.
Mänty näkyy kauas, saapuipa kantatietä kummasta suunnasta tahansa.
Juha Lind arvelee nähneensä sen ensi kertaa auton ikkunasta 1970-luvun alkupuolella.
Silloin nykyinen kantatie oli uusi, asvaltointikin vielä kesken. Siihen asti liikenne oli kulkenut vaaran toiselta puolelta, Lankojärven kylän läpi.
Lind oli tullut nuorena metsänhoitajana Pelloon ja ajeli jollakin asialla kohti itää. Lankojärven pohjoispään jälkeen oli ollut melkein pakko jarruttaa. Onpas puu!
1970-luvulla Pallistajan jättiläinen erottui vielä komeammin kuin nyt. Puusto sen ympärillä oli matalampaa muistona suurista savotoista sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin Pallistajakin oli parturoitu melko tarkasti.
Isoimpaan puuhun ei ollut koskettu. Ei silloin, ei aiemmin eikä myöhemminkään.
Miksei?
Metsien miehenä Mauri Huuskon mieltä vaivasi kauan, kuinka vanha puu mahtaa olla.
Reilut parikymmentä vuotta sitten hän päätti selvittää asiaa.
Huusko asetti lustokairan kaarnaa vasten ja kairasi rinnankorkeudelta suoraan ytimeen. Näin hän sai männyn kärsimättä kapean, lieriömäisen lustonäytteen, josta on laskettavissa puun kaikki vuosirenkaat.
Tai olisi ollut, jos ydinpuu ei olisi ollut laho. Sen osalta piti tyytyä arvioon.
Sen jälkeen Huusko asetti näytteen kopiokoneeseen.
Lapin mäntyjen vuosirenkaiden leveys vaihtelee suuresti muun muassa ilmaston, maaperän ja valoisuuden mukaan. Suotuisana vuotena leveyskasvu voi olla parikin milliä, kitsaana vain kymmenysosa siitä, jopa alle.
Siksi Huusko suurensi, suurensi, suurensi ja suurensi. Sitten hän otti suurennuslasin ja alkoi räknätä lustoja kopiopapereista, yhden kerrallaan.
– Vähän vaivalloista, hän sanoo nyt.
Lopuksi hän lisäsi arvion siitä, montako vuosirengasta laho oli vienyt ja montako vuotta puu oli ehtinyt kasvaa, ennen kuin oli yltänyt mittauskorkeuteen.
Hän sai iäksi 752 vuotta. Nyt siihen pitäisi lisätä yli 20 vuotta.
Jo 200-vuotias mänty on vanha. Yli 770-vuotias olisi Suomen mittapuulla lähes poikkeuksellinen.
On sellainenkin. Urho Kekkosen kansallispuiston reunalla, aivan lähellä itärajaa, seisoo vanhus, jonka iäksi tutkijat ovat selvittäneet vähintään 793 vuotta.
Se on nimetty Suomen vanhimmaksi männyksi.
Vielä vanhempiakin havupuita on. Utsjoelta on dokumentoitu jopa 1647-vuotias kataja.
Pallistajan puun ikä on jäänyt vaivaamaan Huuskoa.
Toimen miehenä hän on käynyt kairaamassa pari päivää ennen tapaamistamme uuden näytteen, joka odottaa autossa kyytiä Rovaniemelle. Luonnonvarakeskuksen lustotutkija Samuli Helama on luvannut analysoida sen nykymenetelmillä.
Parikymmentä vuotta sitten isosta männystä otettiin muitakin mittoja.
Pituus: 23,45 metriä. Läpimitta: 65,9 senttiä kuuden metrin korkeudella. Kuutiomäärä: 4,87 m3.
Mitat ovat huomattavia.
Sen puolesta Pallistajan vanhus olisi ollut kaatajalleen oikea rahapuu. Joskus muinoin siitä olisi lohjennut metsurille useamman päivän palkka, vanhat metsäammattilaiset arvelevat.
Huusko katsoo ympärilleen.
– Kaikki muut isommat tästä on otettu. Olisi tuonkin saanut nurin, ei se siitä ole ollut kiinni.
Mistä sitten?
– Vanhatkin ovat halunneet säästää sen.
Juha Lind nyökkää viereltä.
– Erikoisia puita on aina kunnioitettu. Tämä on hyvinkin erikoinen.
Vähän pohjoisempana, Ruuhijärvellä, kasvaa Pellon suurimmaksi sanottu mänty.
Se ei ole läheskään yhtä pitkä kuin Pallistajan, mutta uskomattoman vankka. Risto Kuusijärvi muistelee, että puun tilavuudeksi on laskettu yli kuusi kuutiota.
Ruuhijärvellä asunut metsänhoitaja Orvo Lipponen merkitsi puun kyltillä kauan sitten, luultavasti jo sotavuosina. Vuonna 2002 hän toi poikansa katsomaan sitä. Pääministeri Paavo Lipposella riitti ihmettelemistä puujättiläisessä.
Kyltit ovat sittemmin kadonneet, mutta Ruuhijärven mänty on vieläkin pystyssä. Se on yhä kuutiomitaltaan Pellon suurin, joskaan ei välttämättä kuuluisin.
Valtikka alkaa olla Pallistajalla.
Vanha mänty on kenollaan. Silti se ei ole kaatunut.
– Melkein ihme, Juha Lind sanoo.
Olisiko joku juurista pettänyt myrskyssä? Niitä tämä mänty jos mikä on nähnyt. Pohjoisen puolella on pitkästi matalia maita, joista tuuli saa kerätä pontta puhureihinsa.
Tykkylumi sortaa isojakin puita. Pallistajan mänty on kantanut valkoista, jopa tuhansien kilojen taakkaa niskassaan lukemattomia kertoja.
Ja kuinkahan monesti täällä on ukkostanut? Muita korkeampi puu voisi olla salamalle aivan sopiva maali.
Myös metsäpalot ovat ottaneet männystä mittaa.
Yhdestä näkyy tyvellä yhä muisto, palokoro. Siihen liekit ovat joskus nuolleet syvän haavan. Mänty on kasvattanut arpea hiljalleen umpeen – kyljestänyt, kuten metsäammattilaiset sanovat.
Juha Lind huomauttaa, että metsäpalo voi myös piiskata mäntyä kasvuun. Kun maa saa tuhkalannoituksen ja ympäriltä katoaa kilpailijoita, liekeiltä selvinneet saavat voimaa.
Pallistajan männyllä sitä riittää. Huusko, Kuusijärvi ja Lind ovat yhtä mieltä: hyväkuntoinen ja elinvoimainen puu.
Oikeastaan vain käpyjä puuttuu.
Mahtipetäjä on ehtinyt siementää monenmonta taimenalkua, mutta ei enää pitkään aikaan. Risto Kuusijärvi ymmärtää sen.
– Katsotaanpa pojat peiliin. Ei sitä vanhana enää.
Vuosisatojen aikana mänty on ehtinyt olla monessa mukana.
Aloitetaan tuoreimmasta.
Aurora oli vuoden 2019 paras kotimainen elokuva seitsemällä Jussi-palkinnollaan. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Miia Tervo on lähtöisin Rovaniemeltä, minkä vuoksi elokuvaa myös kuvattiin Lapissa.
Loppukohtauksessa iranilainen pakolainen Darian ajaa autonrämällään talviauringossa kohti länsirajaa. Tarkkasilmäisimmät ovat hoksanneet, mikä vilahtaa horisontissa: Pallistajan vanha tupsulatva!
Kun kävelee mäntyjättiläiseltä vähän länteen, alhaalla aukeaa Salmenrovanjänkkä.
Sieltä Eero Mäntyranta otti vauhtia harjoituksistaan kenties kaikkein kovimpaan. Jängältä suoraan ylös Pallistajan laelle, kokonainen kilometri pelkkää nousua. Mestarihiihtäjä on kertonut, että päällä tuntui kuin kuolema tulisi.
Sitten hän laskeutui alas ja nousi uudestaan. Yhteensä kymmenen kertaa.
Mäntyrannalla oli tapana myös hiihtää Pallistajan ympäri. Sitä hän kutsui saunalenkiksi.
Mestarihiihtäjä ei ole ainoa kuuluisuus, joka on rääkännyt itseään mahtipetäjän liepeillä.
Jos kiertää puolitoista kilometriä pitkän Eeron polun, lopuksi laskeudutaan jyrkkää koillisrinnettä portaita pitkin. Niitä on 311, Risto Kuusijärvi tietää.
Antti Tuisku on nähty siellä tekemässä porrastreeniä. Kovakuntoisella laulajalla on tapana mökkeillä Raanujärvellä, joka on kymmenkunta kilometriä Rovaniemen suuntaan.
Pallistajan laelta näkee kauas.
Se oli tiedossa Ranskan tiedeakatemian retkikunnalla, jonka matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis johdatti Tornionlaaksoon vuonna 1736. Tarkoitus oli selvittää, onko maapallo navoiltaan litistynyt vai venynyt, siis mandariini vai sitruuna.
Heinäkuun 25. päivänä osa seurueesta nousi Miekojärven suunnasta Lankojärvelle.
Retkikunnan sielunhoitaja ja tieteellinen avustaja, pappismies Réginald Outhier on kirjoittanut, että heidän tarkoituksenaan oli rakentaa Lankovaaraan tähystystorni. Sinne kapuamalla olisi nähty seuraavaan merkkiin, aina Ajankijärven Niemivaaraan saakka.
Lankovaara on Pallistajan naapurissa, mutta selvästi sitä matalampi. Miksi he olisivat sinne nousseet?
– Matkakertomuksen perusteella on todennäköisempää, että he kävivät Pallistajalla, Risto Kuusijärvi otaksuu.
Ei senkään laelta nähnyt Niemivaaraan. Porukka lähti pois pettyneenä ja sääskien syömänä.
Reissu ei mennyt silti hukkaan. Paikallisoppaana toiminut ruotsalainen sotilas Hannu Joonanpoika Pudas ihastui ikihyväksi Sirkkakosken ja -järven kalaisiin ja autioihin maisemiin, palasi sinne parin vuoden päästä ja rakensi kohta tuvantapaisen ensimmäisenä uudisasukkaana.
Asutushistoriaan perehtynyt Juha Lind on pannut merkille, miten johdonmukaisesti uudisasutus nousi Tengeliön vesireittiä ylöspäin. Portimojärvi sai ensimmäisen talonpoikansa 1735, Pessalompolo ja Meltosjärvi 1736, Sirkkakoski 1740, Raanujärvi 1758, Lankojärvi 1767, Matinlompolo 1767...
Silloin Pallistajan petäjä oli jo iso puu.
Lapin mänty voi ehtiä sadassa vuodessa 20-metriseksi. Pituuskasvu saattaa jatkua vielä 200–300-vuotiaana, mutta huomattavan kitsaana ja hidastuvana. Viimeinen metri latvassa voi viedä toistasataa vuotta.
Pituuskasvun loputtua mänty kasvaa vielä leveyttä – vanhoille päivilleen saakka, niin kuin ihminenkin.
Joka vuosi se tallentaa ainutlaatuista tietoa.
Metsäntutkijat ovat nostaneet erityisesti Ylä-Lapin järvien ja lampien pohjamudista ikiaikaisia mäntyjä.
Niistä näytteitä ottamalla ja ristiinajoittamalla on onnistuttu rakentamaan lustokalenteri, joka yltää yli 7600 vuoden taakse.
Vuosirenkaissaan männyt kantavat merkkejä ilmaston lämpimistä ja kylmistä jaksoista, tulivuorenpurkauksista ja luonnonmullistuksista, metsäpaloista ja poikkeusoloista.
Myös Pallistajan puulla on pitkä muisti.
Samuli Helama on analysoinut Huuskon ottaman lustonäytteen ja laittaa sähköpostia.
Ensin tärkein: vanhin erotettavissa oleva lusto on vuodelta 1592. Sitä vanhemmat ydinlaho on syönyt.
Helama on valmis antamaan alkuvaiheelle ikää 50 vuotta: näin laskien Pallistajan puu olisi nyt 478-vuotias.
Pallistajan männyn vuosisadat
Helama mainitsee kolme merkittävää tulivuorenpurkausta, jotka olivat kaikki toisella puolella maapalloa. 1600 Huaynaputina, Peru. 1680 Tongkoko, Indonesia. 1707 Fuji, Japani.
Kun tulivuori purkautuu rajusti, ilmakehään voi jäädä vuosiksi tuhkaa, joka himmentää auringon säteilyä maahan. Kasvu romahtaa.
Vuosi 1601 runteli kylmänä koko Pohjois-Eurooppaa. Suomalaisilla oli kamala nälkävuosi. Selitystä on haettu juuri Perun tulivuorenpurkauksesta.
Pallistajan mänty oli silloin parhaassa kasvuiässään. Silti vuosirengas 1601 jää vain kolmannekseen huippuvuosista.
Helaman arvion mukaan myös Tongkokon ja Fujin vaikutuksia voi tavoitella näytteen kapeimmista vuosirenkaista. Pieniksi ne jäävät myös 1800-luvun loppupuolen viileinä kesinä, jotka ajoivat suomalaiset taas kerran näkemään nälkää.
Kokonaisuutena Pallistajan mänty näyttää selvinneen ankeimmistakin ajoista paremmin kuin monet muut pitkään lustosarjaan mahtuvat Lapin männyt, Helama arvioi.
– Kasvua on riittänyt koko ajan. Tuskin se on ollut koskaan heikoimpien yksilöiden joukossa.
Lähetän lustosarjan kommentoitavaksi toiselle ansioituneelle metsäntutkijalle.
Kahden alan tohtori Risto Jalkanen on ollut puiden ja metsien parissa lähes 50 vuotta.
Kun Pallistajan näyte asetetaan pitkälle käyrälle, se tukee Jalkasen mukaan hyvin sitä, mitä pohjoisen männyn ikiaikainen lustosarja on jo osoittanut.
– Trendit näkyvät, Jalkanen sanoo.
– Kylmät ja lämpimämmät jaksot vuorottelevat ehkä 70 vuoden sykleissä. Vuosituhansien ajan ilmastossamme on ollut merkittävää vaihtelua, joka ei johdu ihmisestä.
Pyynnöstä myös Jalkanen antaa arvionsa puun iästä.
Ainakin 489 vuotta, mutta jopa 589.
Hän pitää hyvin mahdollisena, että vanhus seisoi Pallistajan rinteellä taimena jo silloin, kun Kolumbus purjehti Amerikkaan 1400-luvun lopulla.
– Montako vuosilustoa ydinlahon alle on jäänyt? Se on liikkuva palanen ikää arvioitaessa.
Jalkasen mukaan puu on joka tapauksessa harvinaisen vanha. Ei 500-vuotiaita näiltä korkeuksilta juuri tunneta, pohjoisempaa kyllä.
Kun hän saa sähköpostitse nähtäväkseen kuvia, viesteihin tulee huutomerkkejä. Todella mielenkiintoista!
Erityisesti latva pistää Jalkasen silmään. Se kurottaa ylöspäin haaroittuneena. Puulla on oikeastaan kaksi latvaa, jotka nekin ovat vielä jakautuneet useiksi pieniksi.
Hänestä Pallistajan vanhus muistuttaa latvukseltaan jopa luutamäntyä. Se syntyy mutaatiosta ja on hyvin harvinainen.
Kuvaa suurentamalla Jalkanen keksii muutakin. Pieni kohouma rungossa noin kahdeksan metrin korkeudessa voi olla oksantynkä tai pahka, mutta todennäköisemmin männynkääpä.
Jalkasen mukaan lahottajasieni on livahtanut runkoon todennäköisesti palokorosta ja pehmentänyt ydinpuun.
Tihulainen on ja pysyy. Joskus Pallistajan vanha mänty häviää taistelun männynkäävälle ja rojahtaa lahona nurin.
Siihen voi mennä vielä pitkään.
Mahdollisesti sata vuotta, koska puu näyttää hyväkuntoiselta, Jalkanen arvioi. Kenties enemmänkin, jos pahimmat myrskyt pysyvät loitolla.
Metsäntutkimuksen veteraani on valmis kohottamaan lierihattuaan puuvanhukselle.
Hän pohdiskelee usein kuultua teesiä, jonka mukaan Lapin männyt ovat erityisen herkkiä.
– Mutta ovatko ne? Tämäkin on kokenut vuosisatojen aikana vaikka mitä ja on aina vain hengissä. Ihmisestäkin huolimatta.