Kiel­le­tyt ja sal­li­tut saaret

Keskellä makeinta meriretkeilykautta Perämeren saarista moni on kiellettyä aluetta. On saaria, joihin ei ole soveliasta mennä juuri nyt, mutta niiden lisäksi on saaria, joihin retkeilijöitä toivotaan jopa lisää.

Kropsu on yksi niistä.

Kävimme Kropsussa ja toisessa sallitussa kohteessa Hietakallassa katsomassa, mitä ne tarjoavat retkeilijälle.

Oulun Haukiputaan edustalla sijaitseva Kropsu on näppärä päiväretkikohde ympäri vuoden. Talvelle saareen pääsee jäätä pitkin, kesällä taidoista ja kalustosta riippuen esimerkiksi veneellä, sup-laudalla tai meloen.

Mantereelta matkaa tulee lähtö- ja rantautumispaikasta riippuen pari, kolme kilometriä.

Kenttämestari Raimo Lotvonen Metsähallituksen Luontopalveluista kertoo, että monelle vesilläliikkujalle tämä saari on välipysäkki matkalla pohjoiseen tai Perämeren kierroksella.

Osan Kropsusta ovat vallanneet havupuut, alempana on lehtipuita ja lännen puolella muutenkin rehevämpää.

Saaren korkeimmassa osassa kulkee polku.

Polkua patikoidessa on hyvä hetki jutella historiasta, joka monilla saarilla täällä, kuten myös Iin Röytällä ja Oulunsalon Varjakalla, liittyy sahoihin. Puutavaralastilaivoja ohjanneita luotseja on asustellut saarissa, ja niihin on tuotu pikkunippuja tukkeja odottamaan lastausta laivaan.

Kivikkoisella rannalla sileiksi hioutuneet kivet ovat lajittuneet kokonsa mukaisiksi alueiksi: nyrkinkokoiset omalle reviirilleen, peukalonpään kokoiset toiseen kohtaan.

Rantaruovikkoa, merikohokkia ja suola-arhoa puskee kivien lomasta.

Saaressa kulkevan ihmisen tulee pitää silmät auki. Ihminen on täällä vain vieraana, mutta linnuille saari on koti.

– Jos lintu hyppää jostain suojasta, niin ei mennä sinne, Lotvonen opastaa.

Metsähallitus seurailee retkikohteiden kävijämääriä polttopuun kulutuksen ja huussien tyhjennysten perusteella. Laskuria Kropsussa tai muissa saarissa ei raksuta, joten tarkka kävijämäärä ei ole tiedossa.

Enemmänkin kuitenkin mahtuisi.

Suosittuja ajankohtia ovat juhannus, elojuhlat ja venetsialaiset, mutta kaikkinensa lähisaarten veneilykulttuuri on hiipunut.

Veneitä ei perheillä enää ole niin kuin ennen, tai jos on, niin ne ovat niin hulppeita, että niillä tehdään pitempiä reissuja.

Pienellä puuveneellä, jonka syväys oli puoli metriä, rantautuminen pieneen lähisaareen oli helppoa. 15-metrinen paatti kahden metrin syväyksellä on tarkoitettu aivan erilaiseen merenkäyntiin.

Hiipuminen on Lotvosen mielestä harmi.

Hän toivoo, että päiväretkille saariin piipahdettaisiin nykyistä useammin. Jos yöpyä haluaa, Kropsussa teltan voi pystyttää vaikkapa päivätuvan lähelle.

Luonnon kestokyvyn raja ei tule näillä saarilla vastaan ihan heti. Se toki koskee viisasta ja järkevää käyttöä. Ihmisestä jää jälkiä, mutta luonto uusii itseään.

Saa mennä ja ei saa mennä

Merellinen retkeily on sallittua ja suotavaa Kropsun tapaisissa saarissa, joissa retkeilyä varten on rakennettu jotain. Tällaisia rakennelmia ovat esimerkiksi tuvat, tulentekopaikat, keittokatokset, kodat, käymälät ja maihinnousupaikat.

Kaikkia muita saaria pitää tarkastella erikseen.

Tietoa siitä, mitä kohteita tulee välttää ja milloin, on vaikea löytää. Osa saarista on Metsähallituksen eli valtion omistuksessa, toiset kuntien tai yksityisten.

Oulun edustan saarista monessa on maihinnousukielto keväällä ja kesällä, muttei kaikissa.

Metsähallituksen Luontopalvelut tekee parhaillaan uutta Perämeren kansallispuiston, Perämeren saarten sekä Iin Röytän hoito- ja käyttösuunnitelmaa yhdessä Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin ely-keskusten kanssa.

Suunnitelmaan tulee kootusti tiedot eri paikoista riippumatta siitä, kuka ne omistaa. Lisäksi nyt kirjavia ajankohtia on tarkoitus yhtenäistää.

Juttu jatkuu faktojen jälkeen.

Kaiken tämän tiedon jälkeenkin retkeillessä pitää ottaa käyttöön myös arkijärki. Kielletty, rajoitettu tai ei, mutta jos liikkuminen aiheuttaa lintujen hätääntymistä, on jo liian lähellä. Häiritsemiskielto on olemassa ihan joka paikassa.

Etäisyyttä eläimiin ja niiden pesiin tulee pitää, vaikkei edes rantautuisi.

Jatkamme merimatkaa kohti toista sallittua saarta.

Harvinainen kasvi ja hylkeenluita

Matkalla merivesi kastelee edestä ja sivusta, sade päältä.

Hietakallan autiotupa houkuttaa. Pikkiriikkinen tupa on ennen ollut kalastajien tukikohta ja sen sisällä on vain välttämättömin: nukkumalaverit, pöytä ja kamiina.

Toisen puolen ikkuna avautuu juuri ja juuri merelle, mutta pihlajat ja muu kasvillisuus ovat peittämässä näköalaa.

Pikkutupa lämpiää nopeasti ja saa kattoparrujen nauloihin ripustetut kamppeet kuivumaan.

Marjastajat ja kalastajat käyvät saaressa edelleen. Hylkeenpyytäjiäkin täällä on liikkunut, ja hylkeitä edelleen.

Matkaa mantereelle, Merihelmen kohdille, on kuutisen kilometriä, Vatungin nokkaan pikkuisen enemmän.

Satamaa ei ole, mutta tuulelta suojaisia ankkuripaikkoja aallonmurtajien sylissä kyllä.

Viihtyisihän täällä.

Ajatukset askaroivat meriretkeilyn parissa edelleen, sillä tännekään ei kesäisin pääse kuin omalla vesikulkupelillä.

– Oulun edustalla välimatkat ovat kohtuupitkiä, Lotvonen puntaroi syitä, miksi esimerkiksi vesitaksikuljetuksia voi olla vaikea saada kannattavaksi.

Hietakallassakin voi tehdä pienen kävelyretken.

Saaren toisessa päässä on päivätupa. Edellinen vieraskirjaan kirjoittanut kertoo käyneensä iltapäiväajelulla Käärmeniemestä. Jään aikaan joku on hiihtänyt iltapalalle Ropparannalta, toinen suihkaissut paikalle potkurilla.

Matka saaren päästä päähän on jännä: toisella puolella siintää avomeri, toisella kajastavat saaret ja manner.

Rannassa voi löytöretkeillä meren tuomisia. Nyt kivikossa on hylkeenluita, mutta kallo on kadonnut.

Ruijanesikko on vallannut vedenrajasta oman alueensa. Se viihtyy Suomessa vain Perämerellä.

Lotvonen haluaa vielä puhua lähimeriretkeilyn puolesta.

– Pitääkö aina mennä kauas, hän kysyy.

Lähistön kohteissa on valinnanvaraa.

Täällä Hietakallassa olosuhteet ovat yksinkertaiset, mutta Iin Röytässä olisi enemmän luksusta. Kuka kaipaa mitäkin.

Simon Härkäletossa on suojasatama ja tulentekopaikka, kapeaa kivikkoa ja merimajakka. Se on toiminut kalastajien tukikohtana ja saaressa näkyy edelleen kivestä tehtyjä mökkien pohjia.

Iin Ulko-Kaaprilla on pieni autiotupa.

Virpiniemen edustan Iso-Hiue on aikanaan ollut hiekkaranta, jossa on noin vain käyty makkaranpaistossa päiväseltään. Hyvä tyrnipaikka se on edelleen.

Pohjoiseen jatkettaessa retkikohteita ovat Perämeren kansallispuiston Selkä-Sarvi, Pensaskari ja Vähä-Huituri.

Pieniä lähiretkikohteita ylläpitävät Metsähallituksen lisäksi kunnat ja jakokunnat.

– Pitäisi pikkuisen enemmän mainostaa, että käykää ja kulkekaa, Lotvonen sanoo.