Päästäpä merille!
Jos ei omista mitään vesikulkuneuvoa, ajatus voi tuntua kaukaiselta. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä tapoja on monia – jopa yllättävä monia.
Perämeren rannikko on täynnä kiehtovia saaria, joihin voi päästä kuka vain.
Kävimme viidellä eri tavalla viidessä erilaisessa saaressa, joista kolmea yhdistää samanlainen historia.
Meriluonto taas yhdistää kaikkia kohteita.
Autolautalla Perämeren suurimpaan saareen
Tuuli puhaltaa mereltä niin kuin toivoa sopii.
Nostattaa vaahtopäitä.
Tässä äänimaisemassa pääsee nopeasti merellisen retkeilyn tunnelmaan.
Retkeilyreitti Marjaniemestä Sunikariin on reilut kymmenen kilometriä pitkä. Marjaniemen satamasta lähtevien leveiden ja priimakuntoisten pitkospuiden jälkeen se muuttuu poluksi ja koukkaa vähän saaren sisäosiin päin.
Silmin nähden metsämaisemat eivät eroa mistä tahansa metsämaisemasta, mutta meren kohina seuraa kuuloetäisyydellä koko retken ajan. Janareitti kulkee pitkin metsiin muodostuneita ajouria, polkuja ja sorateitä.
Jalkaisin kulkeva ei ole näistä välttämättä innokkaimmillaan, mutta pyörä olisi Hailuodossa mainio valinta.
Matkan varrella on kiinnostava paikka.
Kiertelen tovin Pajuperän hiljaisessa kalamökkikylässä, joka on määritelty kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi kohteeksi.
Reitti ei kulje ihan meren rannassa missään vaiheessa, mutta vesi pilkahtelee paikoin. Merenrannan pinnanmuodoissa näkyy veden, jään ja tuulen kädenjälki.
Hailuotoon liikennöi Finnferries Merisilta- ja Meriluoto-lautoilla Oulunsalon Riutunkarista. Aluksilla kulkeminen on ilmaista.
Lauttareitin pituus on noin 6,9 kilometriä. Lautat liikennöivät ympäri vuoden.
Lautan kyytiin voi mennä moottoriajoneuvojen lisäksi polkupyörän kanssa tai linja-auton kyydissä.
Tilausveneellä kierros Iin saaristossa
Saari nimeltä Karhu ja Karhusaari ovat eri asioita.
Iin meriretki alkaa Iijokisuistosta Sarrionhaarasta. Sarrionhaara on matala ja suojainen, joten se on suosittu suppailu- ja melontapaikka. Lähellä on mainituista saarista Karhu.
Iin edustalla riittää merellisiä kohteita. Ulkokrunni on nykyisin rauhoitettu luonnonsuojelualue, jonne pääsee vain kuutena viikkona vuodessa. Se vaatisi jo järeämmän veneen.
Röytän saari sijaitsee noin neljä kilometriä Iin Praavannokan satamasta länteen. Talvella saari on suosittu hiihto- ja läskipyöräilykohde, kesällä veneilykeskus ja retkeilykohde. Sen satamassa on siisti ja avara kesäkeittiö sekä ruokailupaikkoja ulkonakin. Hanasta saa juoksevaa vettä pumppaamalla.
Kierrän Röytän kolmisen kilometriä pitkän helpon luontopolun. Hepoharjulla sijaitsee kota sekä tulistelupaikka, länsirannalla hiljentymispaikka.
Kun ihminen hiljenee, meren äänet nousevat arvoonsa.
Sammakot pitävät seuraa reitin varrella, vanhassa sekametsässä. Ihmisiä Röytässä on kesäviikonloppuisin paljonkin, mutta nyt vain muutamia.
Röytällä on historiansa. Se on ollut sekä kalastajien tukikohta että puutavaran lastauspaikka.
Lastaus alkoi, kun lähistölle perustettiin höyrysaha 1880-luvulla. Laivat eivät tahtoneet päästä matalalle rannikolle asti, joten saaria käytettiin apuna. Puutavara uitettiin sahoilta lauttoina Iijokea pitkin Röyttään. Laudat ja lankut nostettiin saareen, jonka jälkeen ne pestiin, lajiteltiin ja sahattiin määrämittaan.
Kuivumisen jälkeen tavara hinattiin proomuilla Röytän edustalla odottavien laivojen luo ja nostettiin vinsseillä kyytiin.
Viimeinen laiva lähti Röytästä niinkin myöhään kuin vuonna 1969.
Iin Röyttää hoitaa Metsähallitus.
Tilauskuljetuksia Iin edustan saariin ja kalastusreissuja järjestää Iisland.
Sen vene on esteetön ja kyytiin mahtuu tarvittaessa neljä pyörätuolia. Ilman pyörätuoleja veneeseen mahtuu kahdeksan henkilöä kipparin lisäksi.
Lähtövenesatama on sovittavissa.
Kausi alkaa toukokuussa ja jatkuu syksyllä kelien mukaan.
Kyyti maksaa 170 euroa/3 tuntia.
Kyytiä Röyttään voi tiedustella myös Iin Meripelastajilta.
Kaupunkisoutuveneellä Raahen hauskannimiseen saareen
Kaupunkisoutuvene Smitti on pirteä ilmestys. Turkoosi kulkupeli löytyy helposti muiden veneiden joukosta Raahen Museorannasta.
Nimensä se on saanut Raahen saaristossa sijaitsevan saaren mukaan.
Smitti on vesillä toista kauttaan. Kysyntä riippuu vahvasti toki säistä, mutta on ollut ilahduttavan vilkasta. Kivana kesäpäivänä vene on vesillä tauotta.
Merelle menemistä ei suositella kuin riittävien taitojen kanssa. Olosuhteet ovatkin heti erilaiset.
Pikkulahdessa sekä Pitkäkarin ja Maa-Fantin välisessä kanavassa vene kulkee vielä suhteellisen vakaasti ja tasaisesti, mutta meren aallot ja tuulet tuovat omat ulottuvuutensa liikkumiseen.
Kohteella on hauska nimi: Ämmä-Äijä.
Kolme saarta eli Ämmä, Äijä ja Iso-Soini ovat kasvaneet yhteen ja nimi on niitä peruja. Pituudeltaan saari on noin 650 metriä ja leveydeltään 400 metriä.
Kierrän saarta. Laavu sijaitsee avomeren puoleisessa reunassa. Sinne rantautuminen onnistuu vaivatta.
Heinäsirkat sirittävät ja sudenkorennot tanssahtelevat. Keltainen takki tuntuu kiehtovan niitä, ja ne laskeutuvat sille ihasteltaviksi.
Saari on hyvä retkeilykohde sekä kesällä että talvella läheisen sijaintinsa vuoksi. Kesäisin lampaat harventavat kasvustoa. Täällä on lehtometsää ja niittyjä: merenrantaniittyjä sekä runsaslajisia kuivia ja tuoreita niittyjä. Puna-ailakki on Raahen kuntakasvi.
Tyrnin kausi on jo ohi, mutta pusikoita on paljon.
Lintujen muuttoaikana Ämmä-Äijässä esiintyy kahlaajia, kuten suokukkoa, liroa ja mustavikloa.
Laavulla sijaitsevaan infotauluun on merkitty Raahen edustan saaria. Niitä on peräti 37. Osalla saarista on lintujen pesimäaikaan maihinnousukielto.
Pitkää patikkaretkeä täällä ei voi tehdä, mutta pikkupolkuja pitkin voi jaloitella ennen soutumatkaa takaisin.
Smitti sijaitsee Museonrannan vierasvenesatamassa Kauneuskanavan liepeillä.
Kaupunkisoutuvene on kaikkien halukkaiden käytettävissä maksutta kesäkuun alusta alkaen. Syksyllä kausi jatkuu kelien mukaan, viime vuonna syyskuun loppuun.
Veneen varaajan täytyy olla täysi-ikäinen.
Varauksen voi tehdä pääsääntöisesti kahdeksi tunniksi.
Veneen voit varata Raahen kaupungin palvelupisteestä Praatista.
Lossilla Oulun edustan aavekaupunkiin
Paljon voi nähdä, vielä enemmän kuvitella.
Kun tulemme rantaan mantereen puolella ja irrotamme kapulalossia, kello on 11. Sata vuotta sitten sahan pilli piipaisi ruokatauon alkamisen merkiksi juuri nyt.
Piipaukset kuuluivat joka arkipäivä niin täsmällisesti, että muut kellot saattaa ajastaa oikeaan sen mukaan.
Varjakan saari on edelleen saari, jonne pitää saapua vesiteitse. Kaksissa henkilöin kapulalossin saa liukumaan jo ihan mukavasti.
Saavuttamisen haasteet ovat ehkä yksi syy siihen, että Varjakka on edelleen tunnettu kohde, jossa läheskään kaikki siitä kiinnostuneet eivät ole käyneet. Talvella se tosin onnistuu helposti jäätä pitkin. Siltaa saareen ei ole – eikä näillä näkymin tule.
Saaren leveä, kuivien lehtien peittämä polku on hyvä tallustaa.
Aikanaan saaressa oli saha ja kokonainen sahayhdyskunta. Nyt niistä ajoista kertovat jäljelle jääneet rakennukset. Ja kummitukset, ainakin tarinoiden mukaan. Vanhoista tuotantorakennuksista tosin on jäljellä enää rauniot.
Puiden välistä pilkistää paikoin meri.
Lokakuussa 1907 merellä tapahtui jotain kauheaa.
Oulunsalolaisia naisia lastasi pätkätavaraa parkkilaivaan, joka oli ankkurissa satamaselällä. Saaren ja laivan välillä lastausväkeä kuljetti purjevene ja hinurit kuljettivat lastattavan tavaran proomuilla.
Kun urakka saatiin valmiiksi, purjevene päätettiin kiinnittää hinurin perään. Suunnitelma kuulosti hyvältä, sillä oli tyyntä eikä purjeita voitu käyttää.
Matkustajia oli lastina liikaa. Vene oli upoksissa lähes laitojaan myöten.
Käänteessä täpötäysi vene kaatui kumoon. Kaikki matkustajat putosivat mereen. Hinaajasta nakattuja pelastusrenkaita ei nähnyt pilkkopimeässä. Naiset isoine, painavine hameineen kulkeutuivat proomun alle.
Kertomusten mukaan vain kolme pelastui. Tieto hukkuneiden määrästä vaihtelee, mutta heitä oli joko 20 tai 21.
Lossi on syytä varata ennakkoon Warjakan Bar & Grillistä, josta avaimet noudetaan.
Lossilla voi omatoimisesti kulkea Varjakan sataman ja Varjakansaaren välillä.
Päivä on jaettu kolmen tunnin mittaisiin jaksoihin. Yhden jakson hinta on 10 euroa.
Lossi vaatii liikkuakseen vähintään kaksi vahvaa henkilöä.
Jos vesi on matalalla tai on kova tuuli, saareen voi olla hankala päästä.
Leila kulkee kolmen saaren kautta
Rimoja on rannoilla valtavasti.
Kun reittiliikennettä Kemin sisäsatamasta liikennöivä M/S Leila rantautuu Laitakariin, on jo selvää, mikä on oleellista saaren historiassa.
Ennen täällä oli saha eikä vanhojen valokuvien perusteella ainuttakaan puuta.
Rimamöljät ovat niitä peruja. Rimoilla rakennettiin saareen kaksi uloketta.
Nyt on jäljellä urbaanin löytöretkeilijän mielikuvitusta kiehtovia raunioita ja muita jäänteitä vaikka kuinka paljon, sekä lehtipuumetsä.
Ensimmäinen höyrysaha aloitti saaressa vuonna 1862, eli jo seitsemän vuotta ennen Kemin kaupungin perustamista.
Toiminnan huippuvuosina 1920-luvulla sahayhdyskuntaan kuului yli 300 työntekijää perheineen. Vuosikymmeniä Laitakari oli iso kylä.
Ei mitenkään yllättävää, mutta tämäkin saha paloi useaan otteeseen. Viimeinen kerta oli vuonna 1939, jolloin toiminta loppui.
Asutusta saarella oli vuoteen 1966 saakka.
Nyt luonto on ottanut paikkansa takaisin.
Laitakarin lisäksi Leila pysähtyy tarvittaessa ja olosuhteiden salliessa kahdessa muussakin saaressa: Syväletossa ja Selkäsaaressa.
Syvälettokin liittyy sahahistoriaan, sillä aikanaan siellä oli telakka hinaajia ja muita aluksia varten. Muun muassa sahasaaren hinaajat talvehtivat Syväletossa. Rauniot muistuttavat menneisyydestä.
Selkäsaarella taas olisi tarina jos toinenkin kerrottavana pirtun salakuljetuksesta. Visit Kemin verkkosivun mukaan pirtun salakuljettajat joutuivat kieltolain aikaan keksimään uusia reittejä ja piilotustapoja hämätäkseen viranomaisia.
Pirtulaivat toivat lastinsa avomerelle, josta paikalliset venemiehet hakivat kanisterinsa ja piilottivat ne väliaikaisiin kätköihin lähiseudun saariin tai upottivat painon kanssa mereen myöhempää noutoa varten. Joskus kanisterit jouduttiin kaivamaan esiin talvella jään alta ja tuomaan hevospelillä mantereelle.
Selkäsaari on tunnettu myös niin sanottujen läskileirien pitopaikkana. Aikanaan koululääkäri valitsi vähävaraisista perheistä painoltaan ja kasvukäyrältään alarajoilla olevia lapsia, joille järjestettiin kesällä parin viikon ajaksi mahdollisuus saada raitista ilmaa, aurinkoa, reipasta tekemistä ja ravitsevaa ruokaa.
M/S Leila tarjoaa reittiliikennettä ja tilausristeilyjä Meri-Lapin lähisaaristossa.
Vesibussissa on 55 paikkaa.
Lähtö on Kemin sisäsatamasta ja reitti kulkee Laitakariin, Syvälettoon (tarvittaessa) ja Selkäsaareen (vesikorkeuden salliessa).
Aikuisen lippu maksoi kesällä 2023 20 euroa, lapsen lippu 10 euroa ja perhelippu 48 euroa. Lippu oikeuttaa yhteen kokonaiseen kierrokseen ja matkan keskeyttämiseen kaikissa pysähdyspisteissä.
Liikennöintikausi alkaa kesäkuussa ja päättyy elokuussa. Tämän jälkeen kausi jatkuu tilausristeilyillä. Kaikki lähdöt ovat säävarauksella.