Eri­kois­lää­kä­rin unelma to­teu­tuu Ha­vai­jin Iron­ma­nil­la – Kun lapset odot­ta­vat maa­lis­sa, Pilvi Man­ner­kor­pi tietää jak­sa­van­sa mitä tahansa

Jalkoihin sattuu koko ajan. Tekisi mieli kotisohvalle syömään pitsaa ja karkkia.

Mistä apua jaksamiseen?

Lapsista tietenkin.

Pelkkä ajatus siitä, että Pihla ja Otso odottavat äitiä innokkaasti maalialueella, antaa käsittämättömän paljon lisävirtaa. Sen avulla jaksaa mitä tahansa.

Maaliin pitää päästä, jos ei tule pahaa loukkaantumista.

Pilvi Mannerkorpi tietää, mistä puhuu. 39-vuotiaalla oululaisella on takanaan yhdeksän triathlonin täysmatkaa.

Ainoastaan kerran hän on jättänyt kisan kesken. Se tapahtui kymmenen vuotta sitten, aikaan ennen omia lapsia.

– Vahvuuteni on kova pää. Olen semmoinen raastaja. Saan itsestäni parhaan irti kisatilanteessa.

Nyt Mannerkorpea odottaa kuitenkin urheilu-uransa suurin haaste. Hän osallistuu 11. lokakuuta Havaijin legendaariseen Ironman-kisaan ainoana pohjoissuomalaisena urheilijana.

Onneksi tärkeimmät tukijoukot lähtevät MM-reissulle mukaan: lapset Pihla (7) ja Otso (3) sekä aviomies Panu Lieto.

Tehdään tässä kohtaa yksi asia selväksi. Pilvi Mannerkorpi ei koe itseään millään muotoa kilpaurheilijaksi. Hän sanoo olevansa kilpakuntoilija, joka rakastaa triathlonia.

Oli niin tai näin, tarina on mielenkiintoinen.

Mannerkorpi työskentelee anestesian ja tehohoidon erikoislääkärinä Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Hänellä on kaksi pientä lasta. Lisäksi urheilullinen tausta on varsin ohut moneen kilpakumppaniin nähden.

Oulaisissa syntynyt ja varttunut Mannerkorpi soitti lapsena huilua. Kilpaurheilu ei kiinnostanut tyttöä missään muodossaan, vaikka päivät kuluivatkin pitkälti ulkona leikkien.

Säännöllinen kuntoilu tuli kuvioihin vasta, kun Mannerkorpi opiskeli lääketiedettä Oulussa. Hän innostui kavereidensa kanssa lenkkeilystä.

– Se oli hirveän kivaa, joten rupesin pidentämään matkoja ja kävin juoksemassa ensimmäisen puolimaratonin.

Ilman urheilutaustaa innokkuus kostautui. Mannerkorpi huomasi pian kärsivänsä penikkataudista, juoksijan polvesta ja muista yleisistä juoksuvaivoista. Hänestä tuntui, että kun joku vamma parani, toinen tuli tilalle.

Sen takia Mannerkorpi osti cyclocross-pyörän ja juoksulenkit vaihtuivat pyöräilyyn. Kesällä 2013 hän kisasi ensimmäisen kerran triathlonissa, kun kotiseudulla Oulaisissa järjestettiin pieni paikallinen kisa.

– Minulla oli uimapuku päällä ja pyörässä lokasuojat. Kauhoin siellä pää pinnalla rintauintia. Mutta oli se niin nautinnollinen kokemus, että minun oli selvitettävä, mitä triathlon oikeasti on.

Mannerkorpi ilmoittautui Tahkon puolimatkalle seuraavaksi kesäksi ja opetteli talven ajan vapaauinnin tekniikkaa Oulun Uinnin kurssilla.

Kovemman luokan kipinän lajin syvimpiin syövereihin hän sai Raksilan uimahallissa alkuvuonna 2015.

– Olin aamu-uinnilla ja näin Panun siellä uimassa. Tuli semmoinen tunne, että tuolle pitää mennä juttelemaan.

Tapahtuman muistelu naurattaa edelleen Mannerkorpea.

– Menin seisomaan siihen altaan reunalle, niin Panu vain kääntyi ja kääntyi altaassa kauhoen menemään. Minua rupesi nolottamaan ja punastuttamaan. Panu ui varmaan ainakin 400 metriä ennen kuin pysähtyi katsomaan, että mikä tuo akka tuossa reunalla oikein on.

Se oli alkusysäys yhteiselle matkalle. Mannerkorpi sai vierelleen pitkään ammattimaisesti triathlonissa kilpailleen huippu-urheilijan.

Havaijin Ironman-kisan lähtöviivalla on lokakuussa yli 2 000 kilpailijaa. Kaikki ovat naisia, sillä miesten MM-tapahtuma järjestetään tänä vuonna Nizzassa.

Mannerkorpi osallistuu todella kilpailtuun 35–39-vuotiaiden sarjaan, johon hän onnistui lunastamaan paikkansa vuosi sitten Hampurin kansainvälisestä kisasta.

Oululainen anestesian ja tehohoidon erikoislääkäri tietää, että monella kilpasisarella on häneen nähden melkoinen etu.

– Olen ruuhkavuosien keskellä elävä perheenäiti, joten minun on pitänyt hyväksyä se, etten pärjää SM-kisoissa puoliammattilaisurheilijoille. Ulkomailla suurin osa kilpakumppaneistani onkin täysiä ammattilaisurheilijoita.

– Se on pötypuhetta, että kaikilla olisi käytössä vuorokaudessa saman verran tunteja treenaamiseen.

Mannerkorpi asuu saman katon alla entisen huipputriathlonistin ja nykyisen kestävyysurheiluvalmentajan kanssa, mutta silti hänellä ei ole varsinaista harjoitusohjelmaa.

Vaativa ja epäsäännöllinen työ sekä lasiperhearki pitävät hänet kiireisenä. Mannerkorpi pyrkii harjoittelemaan noin kymmenen tuntia viikossa, puhtaasti omaa kehoansa kuunnellen.

– Menen vireystilani mukaan. Väsyneenä on turha hakata päätä seinään ja kuormittaa itseään. Teen paljon yöpäivystyksiä, eikä niitä ennen passaa vetää mitään kamalan pitkää treeniä.

Mannerkorpi sanookin, ettei hän tee koskaan mitään hampaat irvessä. Harrastaminen, ja elämä ylipäätään, on mukavampaa, kun sen ottaa ilon kautta.

– Jos minua väsyttää, tilaamme usein pitsaa. Tykkään roskaruoasta tosi paljon, erityisesti oululaisista kebabmajoneesilätyistä. Ja tietenkin minulla on kotona myös kahden kilon karkkikätkö, missä on aina lakritsia ja salmiakkia.

Osallistuminen Havaijin Ironman-kisaan täyttää yhden pitkäaikaisen unelman, jota Mannerkorpi ei uskonut koskaan saavuttavansa.

Mannerkorvelle loppusijoituksella ei ole väliä. Tärkeintä on maaliin pääseminen ja oman kunnon mukainen suoritus.

Niiden saavuttamiseen auttaa matkan varrella korviin kantautuvat lasten "Hyvä äiti!" -huudot.