Surffiloman Sri Lankan aalloilla voi vaihtaa lennosta lautailuun Rukan rinteissä.
Näin ajatteli Wenla Väärälä suunnatessaan 6-vuotiaan lapsensa kanssa tammikuun alussa tuttuun tapaan pohjoiseen.
Viime talvena kaksikko viihtyi Rukatunturin maisemissa puolisen vuotta, tällä kertaa puolitoista kuukautta. Kun kunnon talvi, harrastusmahdollisuudet ja ystävät kutsuvat pohjoiseen, Helsingin kotia ei ehdi juurikaan ikävöidä.
– Vapaus on meille suurin arvo elämässä. Siksi meidän arkemme on eläväistä ja liikkuvaista. Olemme tosi uteliaita ja haluamme kokea maailman eri kolkkia, Väärälä kuvailee.
34-vuotias Väärälä on tottunut menemään ja tulemaan. Lukion jälkeen hän lähti ensimmäiselle reppureissulleen Kaakkois-Aasiaan. Siitä lähtien veri on vetänyt milloin pohjoiseen, milloin etelään. Pieni lapsi ei ole hidastanut tahtia – päinvastoin hän on osoittautunut mainioksi seuraksi.
– Kipuilin joskus sen kanssa, että ennen lapsen tuloa pitäisi jättää seikkailut ja asettua aloilleen. Sitten tajusin, että ei minun tarvitsekaan. Voin rakentaa tällaisen elämän ja mennä edelleen omien intohimojeni mukaan.
Kun lapsi tuli Väärälän elämään, hän piti kiinni omasta elämäntavastaan, jonka oli nuorena aikuisena ehtinyt luoda.
– Ehkä minulla on käynyt vain himmeä tuuri lapsen kanssa, että hän on niin sosiaalinen, muutosmyönteinen ja ihana tyyppi. Meidän reissut ovat olleet niin helppoja. Hän nukkuu missä vaan, syö mitä vaan ja tulee kaikkien kanssa toimeen millä kielellä vaan.
Sisällä koko päivän? Ei kiitos
Luonnonläheinen ja aktiivinen elämäntyyli on peruja Väärälän papalta. Kotitila Ranualla innosti häntä puuhastelemaan ulkona aamusta iltaan. Väärälä muistaa, miten savotalla urakoinut pappa nautti käyskennellä luonnon helmassa – olipa hän sitten marjassa, kalassa tai lintumetsällä.
Väärälä arvelee, että metsässä hänen pappansa pääsi tyhjentämään päätään ja hoitamaan mieltään. Myös hänen äitinsä on ollut samanlainen: ulos on päästävä joka päivä.
– Elämässäni ei ole ollut vaihtoehtoa, että olisimme olleet koko päivän sisällä. Meillä ei koskaan retkeilty Fjällrävenin uusimmat kamat päällä, vaan se oli sellaista matalan kynnyksen ulkoilua.
Ulkoilusta on tullut Väärälälle yhtä luonnollinen osa arkea kuin syömisestä tai nukkumisesta. Hänestä on tärkeää liikkua yhdessä lapsen kanssa ja näyttää mallia. Tuputtaa ei ole tarvinnut.
– Lapseni olisi aina ulkona, jos hän saisi päättää. Meillä ei ole ikinä vinguttu ulos lähtemisestä, mutta olen kyllä monesti joutunut raahaamaan hänet takaisin sisälle, Väärälä naurahtaa.
Olennaista on, että ulkoilusta tekee pienestä pitäen hampaidenpesun kaltaisen päivittäisen rutiinin, josta ei luovu. Väärälä uskoo, että kun myönteisiä vaikutuksia alkaa kertyä, lapsi ei enää malta olla menemättä ulos.
Ilo irti joka hetkestä, ei vasta sitten joskus
Jos arki jatkuu liian kauan samanlaisena, Väärälää alkaa puuduttaa. Hänen vilkas luonteensa ei saa siitä tarpeekseen. Onpa sitten talvi tai kesä, Väärälä harrastaa täysillä. Silloin hän tuntee olevansa elossa. Etenkin ulkoilmalajit sytyttävät.
– Nautin harrastuksista, kuten vapaalaskusta, polkujuoksusta ja surffauksesta, jotka tekevät minusta osan luontoa. Silloin koen, että minun luontoyhteyteni vahvistuu. Harrastaminen ja matkustaminen harrastusten perässä tarkoittavat minulle dopamiinivarastojen täydentämistä.
Viime vuosina Väärälä on huomannut, että hänen kaltaisiinsa yksinhuoltajaäiteihin kohdistuu paljon ennakko-oletuksia ja luutuneita asenteita. Niiden kahlitsemaksi olisi helppoa jämähtää.
– Moni alkaa uskoa narratiivia, jota kuulee jatkuvasti ulkopuolelta. Toivoisin, että äidit ja nuoret naiset eivät jäisi niiden oletusten alle voimattomina hyväksymään kohtaloaan, vaan lähtisivät rohkeasti rikkomaan lasiseiniä. Haluan omalla esimerkilläni rohkaista tähän.
Väärälä toteaa, että lapsen jokaisesta ikävuodesta kannattaa ottaa ilo irti, eikä vain odottaa tulevaa, kunhan tämä kasvaa.
– Olen tosi usein lähtenyt reissuun ilman, että olen muistanut pakata lapselle edes vaihtovaatteita. Tärkeintä on ollut päästä reissuun. Jos jotain unohtuu, sen saa hankittua matkalta. Olen itsekin ensimmäistä kertaa äiti ja oppinut paljon matkan varrella.
Toisinaan liikkuvainen elämä on väsyttävää säätämistä, mutta Väärälän mielestä kaiken sen arvoista.
– Välillä olisi vain helpompaa pysyä kotona: katsoa itse Netflixiä ja laittaa lapselle Youtube pyörimään. Mutta mitä meille jäisi siitä? Tuskin ainakaan yhtä tiivis side minun ja lapseni välillä ja sellainen elämäniloinen ja maailmalle janoinen asenne.
Enemmän villiä juoksentelua ulkona kuin opiskelua
Vapaan reissuelämän järjestäminen hoituu käytännössä, sillä yrittäjänä Väärälän työt joustavat. Hän työskentelee muun muassa projektijohtajana, tuottajana ja vaikuttajana.
– On ihanaa ja etuoikeutettua, että olen pystynyt järjestämään elämämme näin. Toki minulta tällainen arki vaatii enemmän metatyötä, kun suunnittelen omat työni ja lapsen eskarin.
Marraskuusta helmikuulle jatkunut kotieskari sujui Väärälän mukaan hyvin, mutta vaati aktiivista kommunikointia esikoulun kanssa. Hän on kiitollinen tuesta ja erikoisjärjestelyistä.
Sri Lankalla Väärälän lapsi vietti aikaa paikallisessa esikoulussa. Hän solahti mukaan vieraiden lasten leikkeihin saman tien – niin kuin aina. Lapset saivat juosta villinä ulkona, ja opiskelu oli sivuosassa. Väärälää tällainen kulttuuri ilahdutti. Se sai hänen mielensä rentoutumaan.
– Lapsen on tärkeää oppia erilaisia taitoja, jotta hänellä on kouluvalmiudet, mutta ei elämä ole niin vakavaa. Lapsi on vain kerran 6-vuotias. Jos hän haluaa rakentaa pihalla mieluummin lumionkaloa kuin opiskella, hänen kuuluu saada tehdä niin.
Vaikka Väärälät ovat reissanneet paljon, olosuhteilta he eivät kaipaa suuria. Seikkailusta tulee seikkailu myös ilman sisävessaa tai uima-allasta. Matkailuautollakin voi viilettää vaippaikäisen kanssa monta viikkoa, vaikka lämmintä vettä ei olisi saatavilla.
Wenla Väärälän mielestä tärkeintä lapsen kanssa reissatessa on säilyttää turvan tunne.
– Meille seinät eivät ole koti, vaan me olemme toisillemme koti.
"Kaiken voi saada, muttei samaan aikaan"
Viimeiset pari vuotta Wenla Väärälä ja hänen lapsensa ovat viettäneet noin puoli vuotta muualla kuin kotona – tyypillisesti lumilautaillen tai surffaten. Tulevana syksynä rytmi rauhoittuu hieman, kun lapsi menee kouluun.
– Elämä on täynnä erilaisia aikakausia. Nyt ajatus asettumisesta tuntuu hyvältä. Se mahdollistaa minulle fokusoituneemman otteen uraan. Mottoni onkin, että kaiken voi saada, mutta ei samaan aikaan.
Silti Väärälä toivoo, että kotikoulu mahdollistaisi jatkossa sen, että he pääsevät kaksin reissuun vaikkapa pariksi kuukaudeksi vuodessa. Väärälän perheelle rutiinien rikkominen on normaalia ja olennainen osa elämää.
Väärälä rohkaisee muitakin perheitä elämään niin kuin itsestä hyvältä tuntuu – ulkoilusta, luonnosta ja reissuista nauttien. Kun uskaltautuu kerran menemään ja tekemään, maailma voi aueta ihan uusille mahdollisuuksille.
– Nykyään puhutaan paljon sitku-elämästä: mennään sitku lapset on isompia, mennään sitku on eri duuni, mennään sitku on enemmän rahaa. Me ollaan täällä kuitenkin vain yhden kerran. Toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat lähteä rohkeasti nyt, Väärälä kannustaa.
Somessa Väärälä on saanut perheensä tavasta elää pääosin vain positiivista palautetta, mutta soraääniäkin kuuluu välillä. Ne eivät hetkauta äitiä.
– Tämä on meidän elämämme, ja jokainen saa elää niin kuin haluaa. Niin kauan kuin lapseni näyttää noin onnelliselta ja aurinkoiselta, en olisi kauhean huolissani.