Alituiseen vaihtuvia maisemia on vaikea uskoa todeksi.
Jos roadtripillä haluaa nauttia näyttävistä päiväretkistä helposti, kohteeksi kannattaa valita Pohjois-Norjan koillisnurkka. Varangin niemimaa tarjoaa lukuisia sykähdyttäviä luontokohteita maata pitkin matkustavalle.
Suomi-neidon päälaelta ei tarvitse ajaa kuin reilu puoli tuntia koilliseen, kun edessä aukeaa sinisenään vellova Barentsinmeri.
Varanginniemen automatkaa kannattaa tauottaa päiväretkillä, sillä alueella riittää kuvauksellisia luontokohteita mielin määrin.
Esimerkiksi Harri Ahosen kirja Pohjois-Norjan kauneimmat päiväretkikohteet listaa niistä parhaimmat. Hyviä vinkkejä autoreissuun voi poimia myös retkeilytoimittaja ja luontokuvaaja Monni Himarin Kaukokaipuu-matkablogista.
Tämä on retkikuvaus Varangin niemimaan roadtripistä kesäkuun lopulta.
Harmillisesti lintuinfluenssa on yltynyt Pohjois-Norjassa Finnmarkin läänissä kesän 2023 aikana, mikä on hyvä huomioida jatkossa Varangin niemimaalla reissatessa.
Lintukolonioiden kotikonnuilla meri pauhaa tauotta
Varanginvuonoa seuraileva maantie nuolee niemimaan etelälaitaa, kun lähestymme Nesseby kirkeä.
Vanha valkoiseksi maalattu puukirkko toivottaa meidät tervetulleeksi. Kirkko on rakennettu vuonna 1858, ja sen pihamaalla viistoon nuokahtaneet ristit muistuttavat menneistä ajoista.
Kirkon takaa kaartuvan niemekkeen rannalla kohoaa valtava puinen rakennelma, jota on käytetty aikoinaan kalankuivatustelineenä. Pienellä niemellä risteilee polkuja, joita pitkin käymme ihastelemassa Varanginvuonon tyrskyjä.
Suolainen meriveden tuoksu tulvahtaa nenään.
Jatkaessamme matkaa havaitsemme Vadsøn eli Vesisaaren luonto- ja kulttuuripolun jo kaukaa, sillä parin kilometrin mittaisen polun varrella sijaitsee korkea ilmalaivan telakoitumistorni. Ilmalaivoja ei tosin ole näkynyt enää pitkään aikaan.
Sen sijaan polulla voi havaita keskiaikaisen asutuksen jälkiä ja kaikuja toisesta maailmansodasta.
Alueella pesii lukuisia vesilintuja ja laiduntaa lampaita.
Illan tullen suuntaamme vielä vajaan seitsemän kilometrin pituiselle merkitylle polulle Ekkerøyan niemekkeelle.
Ekkerøyan etelälaidalla merestä nousee massiivinen kalliojyrkänne, joka on tunnettu merilintukolonioistaan. Meteli on huumaava, kun ihmettelemme siivekkäiden kuhinaa.
Ekkerøyan polku on varsin helppokulkuinen, eikä korkeuseroja ole juurikaan. Matkantekoa ihastuttavat valkoisenaan kukkivat lakkamättäät.
Heinä–elokuussa kypsyvillä marjoilla retkeilijä voi herkutella paikan päällä, mutta kotiin tai myyntiin niitä ei saa poimia.
Barentsinmeri syleilee Ekkerøyaa joka puolelta. Meren jylhä olemus saa tähyilemään horisontista kalastusveneitä.
Nyt aluksia ei näy, joten käymme kurkkaamassa toisen maailmansodan aikaisia ammussäilytyssuojia, tykkialustoja ja asuinhuoneistojen raunioita.
Menneen maailman tunnelmaa ja rappioromantiikkaa
Vaikka keskikesän yöttömän yön aurinko ei ole painunut piiloon lainkaan, jatkamme yön jälkeen virkeinä matkaa.
Bongaamme lukuisia lampaita, jotka käyskentelevät siellä täällä tien molemmin puolin. Lampaat karitsoineen ovat verrattain kesyjä, eikä niillä tunnu olevan kiire minnekään.
Kohteenamme on Vuoreija, Varangin niemimaan itäisin kolkka. Tie Norjan viimeiseen kaupunkiin käy merenalaista tunnelia pitkin. Parin kilometrin jälkeen putkahdamme jälleen maan pinnalle.
Vierailemme ensitöiksemme Vardøhus festningillä.
Nykyinen kahdeksankulmainen linnoitus on rakennettu vuosien 1734–1738 aikana, kun Tanska hallitsi Norjan aluetta. Alun perin paikalla sijaitsi linnoitus jo 1300-luvun alussa. Vuosisatojen aikana linnoitusta ovat hallinneet niin Tanskan kuin Norjan armeijat.
Vuoreija näyttäytyy hieman aavemaisena rappioromantiikan kehtona, jossa vain lokit huutelevat terveisiään. Jos Vuoreijan kalasatama oli vielä 1800-luvun vaihteeseen saakka todella eloisa meriliikenteen keskus, nyt saarella elää enää vajaa parisen tuhatta asukasta.
Kun haahuilemme Vuoreijan tyhjillä kaduilla, näyttää siltä, että osa värikkäistä taloista on hylätty jo aikaa sitten.
Hieman yllättäen Vuoreijasta löytyy kuitenkin taidetta. Kun tunnetut katutaiteilijat saivat vapaat kädet vuonna 2012, ympäri kaupunkia ilmestyi upeita seinämaalauksia.
Heitämme heipat Vuoreijan menneen maailman tunnelmalle ja jatkamme pohjoiseen kohti Hamningbergin kylää. Kilometrien kertyessä mittariin tie kapenee ennen pitkää yksikaistaiseksi. Kivipaasit reunustavat mutkittelevaa reittiä.
Kuumainen maisema saa huokailemaan ihastuksesta.
Hamningbergistä emme pääse tietä pitkin enää pidemmälle. Suurelta parkkipaikalta lähtee loivasti nouseva kärrytie Hardbakken-tunturille.
Reilun parin kilometrin kävelyreitin huipulta tiirailemme joka suuntaan. Ylhäällä voi ihmetellä myös toisen maailmansodan aikaista jäämistöä.
Kaunis mutta karu miljöö vetää hiljaiseksi
Päivä valkenee jälleen aurinkoisena, kun köröttelemme kohti Syltevikaa. Muhkuraisen hiekkatien kuopat hidastavat matkantekoa entisestään. Noin viiden kilometrin tiepätkällä vierähtää puolisen tuntia, kun väistelemme retkiautolla töyssyjä parhaamme mukaan.
Lähdemme kävelemään luodetta kohti ja saavutamme noin 14 kilometrin pituisella polulla ensin kirkkaana liplattavan Syltevikvatnet-järven. Jätämme virkistäytymisen vasta paluumatkalle, vaikka koiramme käykin kahlaamassa järvessä saman tien.
Matka jatkuu järven länsilaitaa, jossa polku haihtuu paikoin näkyvistä. Märässä maastossa kengät kastuvat saman tien. Lämpimän päivän takia se tuntuu onneksi vain mukavalta.
Kun Syltevikvatnet jää selkämme taakse, seurailemme järvestä kohti Barentsinmeren rantaa mutkittelevaa jokea.
Massiivinen U-laakso lepää kahden tunturin, Romsdalsbrunan ja Munkenin välissä. Kun kipuamme Syltefjord-vuonon maisemista tiukkaan mäkeen, ylhäällä avautuva maisema huikaisee.
Svartnesbruna-tunturin helmoilta kaareutuva rantamaisema saa pysähtymään. Tuntuu kuin olisimme kävelyllä Taru Sormusten Herrasta -elokuvan lavasteissa.
Palaamme Syltevikvatnet-järven itälaitaa kohti lähtöpaikkaa. Pulahdus tunturipurojen vilvoittamassa kirkkaassa vedessä tekee jäsenille hyvää.
Reitin varrella emme törmää yhteenkään muuhun retkeilijään, joten saamme nauttia maisemista aivan omassa rauhassa.
Onneksi emme alkuun pelästyneet hiekkatien heikkoa kuntoa, sillä hidas ajomatka on ehdottomasti Syltevikan reitillä odottavien näkymien väärti. Voimme suositella Syltevikaa monimuotoisten maisemiensa ansiosta sellaisellekin, joka on vaeltanut Pohjois-Norjan muissa luontokohteissa.
Silkinsileiden pyörökivien ropinaa aaltojen loiskeessa
Kun olemme nähneet Varangin niemimaan etelä- ja itälaidan, ajelemme takaisin aina Tenojoen varteen. Ylitämme joen vuonna 2020 valmistunutta uutta siltaa pitkin. Tana bru on käytännössä ainut kohta, joka yhdistää Varangin niemimaan muuhun Norjaan.
Teemme piston Tenojoen länsipuolelle, koska siellä sijaitsee kuuluisa rullakiviranta.
Auskarnes on noin viiden kilometrin pituinen reitti, jonka myös moni muu retkeilijä on löytänyt. Edestakaisin samaa polkua kulkevalla merkityllä reitillä on useita ylä- ja alamäkiä, jotka lämmittävät reisiä.
Lavealle Tenovuonolle lankeavien maisemien jälkeen edessä siintää loppuhuipennus. Mereltä käyvä tuuli saa hiukset hulmuamaan, kun lähestymme pyörökivirantaa. Vuosituhansien aikana isot ja pienet kivet ovat hioutuneet rantaan lyövien aaltojen seurauksena.
Maanläheisissä sävyissä kimmeltäviä sileitä kiviä on ihana hypistellä. Ne helkkyvät ropisten veden voimasta. Upeita kiviä ei kuitenkaan parane pistää omaan taskuunsa, jotta ne saavat olla vastedeskin omalla paikallaan – siellä, minne ne kuuluvat.
Palaamme taas Tenojoen itäpuolelle ja ajelemme Høyholmenin kärkeen.
Paikoin nimismiehen kiharoille ajautuneen hiekkatien molemmin puolin levittäytyy soinen marskimaa. Marskimaa on alavaa lietemaata, jonka nousuvesi peittää aika ajoin.
Ympäröivä tunturimaisema on Pohjois-Norjalle tyypillisen näyttävä ilmestys.
Jatkamme matkaa aina Varangin niemimaan pohjoisimpaan kyläseen Berlevågiin. Vähitellen mereltä kantautuva sankka ja harmaa sumu piilottaa alleen karun kauniit maisemat. Satapäinen porotokka pikkuvasoineen erottuu kuitenkin tunturin rinnettä vasten.
Sumuverhon takaa paljastuu jylhä tunturin huippu
Sumu hälvenee aamuksi, mikä lupaa hienoa patikkaretkeä ylös Tanahornin huipulle.
Hyvin merkitty seitsemän kilometrin mittainen polku etenee ensin vihreässä mättäiden värittämässä maastossa, kunnes loppumatka taittuu karussa mutta helppokulkuisessa kivikossa.
Kun saavutamme Tanahornin 266 metriin kohoavan huipun, matalalla riippuvat pilvet ajelehtivat verkkaan ylitse. Näkymä kauas merelle on sen verran kunnioitusta herättävä, että sitä voisi tuijotella loputtomiin.
Tanahorn on tunnettu myös saamelaisten pyhänä paikkana.
Huipulta luikertelee kapoinen polku eteenpäin kielekkeelle. Tanahorn on nimensä mukaisesti kuin sarvi, joka työntyy Barentsinmereen. Tuuli tuntuu kuitenkin sen verran navakalta, etten itse tohdi astella pidemmälle. Paikoin vain reilun metrin levyinen uloke pistää jalat veteliksi.
Tanahornin reitti on täydellinen huipennus Varangin niemimaan roadtripille, vaikka varmasti monia hienoja polkuja jää nähtäväksi ensi kertaan.
Lopuksi tassuttelemme paljain varpain Berlevågin hienolle hiekkarannalle ja huuhdomme hiet Barentsinmeren aalloissa. Vesi ei tunnu edes kovin hyytävältä, vaikka kyseessä onkin Pohjoiseen jäämereen kuuluva reunameri.
Berlevågin kalastajakylästä löytyy luontoelämysten vastapainoksi taidetta, kun piipahdamme Arctic Glasstudiossa. Lasitaiteessa voi aistia meren läsnäolon.
Paluumatkalla poikkeamme vielä pikkuisessa Kongsfjordin kylässä, jossa italialaispariskunta pitää yllä taidegalleriaa. Mereltä huuhtoutunut ajopuu on saanut uuden elämän Kongsfjord Atelierin taideteosten kehyksissä.
Viiden päivän retki Euroopan pohjoislaidalle jää taatusti mieleen: sen paljaspäiset kiviset tunturit, silmän kantamattomiin aaltoileva Barentsinmeri sekä siellä täällä laiduntavat porot ja lampaat.
Varangin niemimaan roadtrip on antanut meille enemmän kuin osasimme etukäteen kuvitella.