Millaista täällä oli ennen?
Kainuulainen valokuvaaja Antti Haataja kulkee läpi Suomen tuntureita. Tehtävä on karu: kuvata sitä, miten pohjoisen luonto on muuttunut sadassa vuodessa.
Kuvissa se näkyy nopeana ja nyt jo väistämättömänä muutoksena. Muutos menee eteenpäin, vaikka tänään ryhdyttäisiin millaisiin toimenpiteisiin hyvänsä.
Tunturin paljaan lakiosan kasvillisuus on ainutlaatuinen. Paljakan matalakasvuinen lajisto on sopeutunut lyhyeen kasvukauteen ja ankariin olosuhteisiin. Puut eivät huipulla pärjää.
Vielä.
Mutta miten käy? Tuleeko tuntureista pusikoitumisen ja puiden kasvun myötä lopulta vaaroja? Ovatko tunturit enää tuntureita sellaisina kuin me ne tunnemme, jos niille ominaiselle lajistolle käy huonosti?
Ovatko Suomen tunturit kuolemassa sukupuuttoon?
Kaksi kesää Haataja on tuntureita jo kulkenut, seuraava 4–5 kuukauden rupeama on Lapissa tulevana kesänä. Siksi hänelle on muodostunut kattava käsitys siitä, mitä sadassa vuodessa on tapahtunut.
Haatajan sanoin muutos on dramaattinen.
"Maisemassa ei ole enää nähtävää"
Geologi ja maantieteilijä Erkki Mikkolan kuvissa 1920–30-luvuilta avointa maisemaa oli kosolti enemmän kuin nyt.
Samoilla paikoilla kameransa kanssa seisova Haataja näkee avaruuden sijaan metsää. Entiset näkymät ovat kadonneet, sillä puut ovat kasvaneet.
Ja mikä onkaan tilanne seuraavan sadan vuoden päästä?
Projektin alkaessa Haatajan mielestä oli jännittävää palata Mikkolan ikuistamille paikoille.
Ei enää.
– Tulee fiilis, että sadan vuoden takaiset kuvat ovat hienompia kuin minun, kun maisemassa ei ole enää nähtävää, Haataja sanoo.
Puusto on entistä isompaa ja tuuheampaa. Myös lajisto on muuttunut, kun ilmastonmuutos on ottanut pyrskähdyksen eteenpäin. Mänty on vallannut kuusen ja koivun reviirejä.
Mänty on yksi ilmastonmuutoksen menestyjistä. Haataja kertoo yksittäisistä männyntaimista tuntureiden lakialueilla. Aikanaan taimista tulee puita ja puista metsää.
Esimerkiksi Pallaksella maisema on jo kadonnut monin paikoin.
Karuimmatkin tunturit metsittyvät.
Kaksi syytä, joiden yhteisvaikutus on tuhoisa
Liki 90 prosenttia Suomen tunturialueesta on suojeltua, mutta silti tilanne heikkenee koko ajan, sanoo erityisasiantuntija Riku Lumiaro Suomen ympäristökeskuksesta (Syke).
Syitä on kaksi: ilmasto lämpenee ja porojen laidunnuspaine kasvaa. Näiden yhteisvaikutus on tuhoisa.
Ilmaston lämpeneminen kiihtyi 1980-luvulla. Samaan aikaan lisääntyi porojen keinoruokinta talvisin. Se on johtanut laitumien pysyvään kulumiseen.
Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimuksen mukaan laitumien kunto on heikentynyt 30 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Heikkeneminen tarkoittaa esimerkiksi jäkälän biomassan vähenemistä.
Jos ilmasto lämpenee nykyisen kahden celsius-asteen päälle vielä kahdella tai kolmella, uhanalaistuu tunturiluonnon lajisto lisää ja lisää. Tunturilajeista 39 prosenttia on uhanalaisia jo nyt. Vertailun vuoksi: Suomen metsissä vastaava luku on alle yhdeksän prosenttia.
– Kohta joka toinen tunturipaljakan lajeista on uhanalainen, Lumiaro sanoo.
Kansainvälisen Energiajärjestö IEA:n tuorein päästöraportti on kolkkoa luettavaa, ja pahempaakin voi olla luvassa. Hiilidioksidipäästöt kasvavat edelleen selvästi.
Niihin vaikuttaminen paikallisesti on jopa mahdotonta, mutta vaikuttaa voi sen sijaan porojen määrään ja laidunkiertoon ympäristön kantokyvyn mukaisesti.
Miten käy tunturipöllön, kiirunan tai tunturisopulin?
Antti Haataja on kulkiessaan huomannut, miten poronhoito näkyy "ihan joka paikassa". Maasto on kulunut, jäkälä vähentynyt.
Lisääntyneet ja lisääntyvät paahteiset kesät ovat mäntykankaille armottomia.
– Elottoman oloisia, Haataja kuvaa näkyä.
Hirviä lukuun ottamatta isot eläimet ovat kadonneet ja niiden myötä tietty villiys.
Metsittymisen lisäksi hienoja maisemia on kadonnut tekoaltaiden pohjaan. Laajat suoalueet ovat kärsineet. Yhtenäinen luonto sirpaloituu, kun hakkuut ja metsäautotiet pilkkovat sitä osasiksi.
– Instagramin Suomi-luontoa ei enää ole, Haataja sanoo.
Jotain positiivistakin hän hoksaa. Yli sata vuotta sitten tehtyjen isojen avohakkuiden jäljet ovat palautuneet jopa voimallisesti. Luonnolla on kykynsä korjata itseään.
– Jos muutokseen halutaan vaikuttaa, se on mahdollista, mutta vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.
Naali on ollut viime aikojen iloinen luontouutinen. Sen paluu on kuitenkin ollut keinotekoinen projekti, joka on vaatinut rahaa ja kettujen hävittämistä. Tekohengitystä, Haataja kuvailee.
Uhanalaisessa asemassa on muitakin lajeja, joiden suojelu ei ole kiinnostanut samassa määrin. Miten käy tunturipöllön, miten käy kiirunan tai tunturisopulin?
– Sama pitäisi tehdä kaikille lajeille, Haataja sanoo vaikka tietää, ettei moisia rahoja tule löytymään mistään.
Puurajan nousu vaikuttaa koko luonnon monimuotoisuuteen
Pohjois-Ruotsin Abiskossa metsänrajaa on seurattu pitkään. Viimeisen sadan vuoden aikana se on noussut rinnettä ylöspäin 230 metrin matkan. Kohtisuorasti mitattuna metsänraja on noussut noin 30 metriä.
Vastaavaa linjaa ei ole Suomessa, mutta yhtäläisyysmerkit voidaan ainakin jollain tarkkuudella vetää myös meille.
Metsänraja tarkoittaa aluetta, jossa yhtenäinen metsä muuttuu yksittäisiksi puiksi. Puuraja on puolestaan puuttoman alueen ja yksittäisiä puita kasvavan vyöhykkeen välinen raja.
Puuraja nousee, koska lämpenevä ilmasto pidentää kasvukautta, ja kun puuraja nousee, muut kasvit ja eläimet seuraavat muutoksen mukana. Siksi sillä on vaikutuksensa koko luonnon monimuotoisuuteen.
Tuoretta tietoa saatiin helmikuussa Ylä-Lapin luonnon kaukokartoitushankkeesta. Sen mukaan yli puolella tunturikoivikoista sekä puuttomista tunturikankaista menee nyt heikosti.
22 prosenttia tunturikoivikoista on jo hävinnyt ja jopa puolet saattaa hävitä.
Koivikoiden kuoleman takia linnut, kuten järripeippo, sinirinta ja pajulintu menettävät elinympäristöjään. Tehokkaammin lisääntyvät eteläiset tulokaslajit, kuten punarinta ja pikkutikka syrjäyttävät pohjoisen lajeja.
Tällä hetkellä järripeipon elinpiiri siirtyy kohti pohjoista kahdeksan kilometriä joka vuosi. Kun tunturikoivikot häviävät, sen elinalue hupenee molemmista suunnista.
Heinät, kuten kultapiisku, metsälauha ja maitohorsma valtaavat maat. Variksenmarja ja mustikka väistävät.
Ennen halla- ja tunturimittarit tekivät tuhojaan 40–50 vuoden välein, mutta tahti on kiihtynyt huimasti. Abiskossa tuholaisten invaasio tapahtuu jo kerran 10–12 vuodessa.
Tässä ajassa luonto ei ehdi toipua.
Kiihtynyt tahti johtuu ääripakkasten harvenemisesta. Mittareiden munat säilyvät hengissä entistä paremmin.
Tunturikoivikoille tämä ei tiedä hyvää.
Palsat ja lumet sulavat
Pohjoisen lumitilanne muuttuu. Se näkyy kasvillisuudessa.
Lumenviipymäalueilla, kuten Lapin syvissä kuruissa, isot lumikerrokset ovat sulaneet hitaasti. Kun lumi vähenee ja sulaminen nopeutuu, maa on lumesta vapaana kauemmin. Kasvillisuus muuttuu varpumaiseksi ja maa pusikoituu.
Kun tähän asti lumilaikkuja on ollut Lapin luonnossa pitkälle heinä–elokuuhun ja lumensäilymiä ympäri vuoden, näin ei ole enää jatkossa.
Näillä alueilla on ihan oma putkilokasvien ja sammalien lajistonsa. Muutoksen myötä esimerkiksi jääleinikki ja lumileinikki katoavat.
Palsasoiden muutosta Antti Haataja ei ole saanut juurikaan dokumentoitua kuviinsa, sillä vanhoille kuvauspaikoille löytäminen on ollut ongelma. Sen hän tietää kokemuksestaan muutoin, että muutos on ollut "järkyttävän nopea".
Palsasoita alkaa olla enää Käsivarren korkeimmilla alueilla.
60–70 vuotta sitten Pieran Marin jänkällä oli neli–viisimetrisiä palsoja, jotka ovat nyt sulaneet täysin. Jopa pari vuotta sitten miehenkorkuiset palsat ovat Riku Lumiaron havaintojen mukaan kadonneet.
Tästä kärsii esimerkiksi palsoilla soidintava suokukko.
Palsoja ei voida pelastaa, lumenviipymiä voi vielä yrittää kinostamisella ja pressuilla.
Tästä huolimatta kokonaistilanne ei Lumiaron mukaan ole toivoton. Esimerkiksi tunturikoivikoita voidaan vielä ennallistaa, jos toimiin ryhdytään nyt.
Toimia ovat tunturiluonnon suojeluohjelma ja porotalouden kokonaisuudistus.
Poroista on hyötyäkin
Miksi toimenpiteet eivät ole olleet riittäviä tähän asti?
Yksi syy Lumiaron mukaan on, ettei tilanteen vakavuutta ole ymmärretty. Ei ole ymmärretty, miten paljon ilmasto muuttuu eikä ole ymmärretty, että se on jo lämmennyt parilla asteella. Muutosta ei voida pysäyttää, enää puhutaan vain sen hillitsemisestä.
Toisekseen vikaa on poronhoitojärjestelmässä.
– Paliskuntain yhdistys pyrkii säilyttämään sen, vaikka kaikki muu on muuttunut, Lumiaro sanoo ja nostaa esimerkiksi maa- ja metsätalouden.
Poroista on muutoksen hillinnässä hyötyäkin.
Poronlaidunnus on tärkeä osa sitä, ettei ympäristö ala vihertää liikaa. Avainasemassa olisi sopiva laidunpaine, mutta siihen nykyinen poronhoitojärjestelmä tukineen on Lumiaron mukaan liian jäykkä.
Yksittäisiä elinkeinoaan harjoittavia poronhoitajia on turha syyllistää, sillä uusimista kaipaa koko systeemi, jonka perusta on jämähtänyt syntyaikoihinsa, sadan vuoden taakse.
Porotalous on ahtaalla ja paineen alla muutenkin. Tuulivoiman rakentaminen, turismi ja koirilla metsästys kaventavat elintilaa ja vaativat sopeutumaan.
"On jo älytön kiire"
Suomen tunturialue on maantieteellisesti pieni alue ja tunturiluonto on Suomen nopeiten uhanalaistuva luontotyyppi.
Suojelun eteen ei Riku Lumiaron mukaan tehdä nyt mitään.
Hankalaa se on ainakin siksi, että kyse ei ole vain luonnosta, vaan myös alkuperäiskansastamme saamelaisista ja heille tärkeästä elinkeinosta poronhoidosta.
Metsänraja siirtyy sata metriä ylemmäs jokaista 0,6 celsiusasteen lämpötilan nousua kohti. Siten metsänraja voi nousta vähintään 350 metriä nykyistä ylemmäs vuosisadan loppuun mennessä.
Jos näin käy, Suomen tunturiluonto olisi muuttunut ensi vuosisadalla täysin. Nykyisen kaltaisia tunturipaljakoita olisi enää Enontekiöllä.
Tunturiluonnon suojeluohjelmalle olisi pikainen tarve.
Sen tulisi pitää sisällään mäntyjen karsimista, pensaiden ja varpujen kulotusta sekä uhanalaisten kasvien kasvualueiden määräaikaista aitaamista.
– Jos haluamme suojella tuntureita, on jo älytön kiire. Olemme tosi paljon myöhässä, Antti Haataja sanoo.