Tämä sama paikka, Kaakamavaara, tuli tutuksi ranskalaiselle retkikunnalle lähes 300 vuotta sitten.
4. syyskuuta 1736: “Koko Kaakamavaaran laki on vaaleiden, laattamaisten, pystysuorassa asennossa olevien kivenlohkareiden peitossa. Oli satanut jo kauan ja louhikkoon oli kertynyt niin paljon vettä, että kaikki muu paitsi lohkareiden kärjet oli yhtä lammikkoa. Vielä koko yönkin satoi. Emme saaneet mittauksiamme valmiiksi seuraavana päivänä, ja niin meidän oli vietettävä tällä vaaralla vielä toinenkin yö, yhtä märkä ja kylmä kuin edellinenkin.”
Näillä sanoilla ranskalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis kuvailee Tornion pohjoisosassa sijaitsevaa Kaakamavaaraa tutkimusraportissaan Maan muoto (La Figure de la Terre, 1738).
Maupertuis teki retkikuntineen tieteen historiaa Tornionlaaksossa 1736–37, kun he pystyivät mittauksillaan osoittamaan, että maa on navoiltaan litistynyt.
Nyt lähes 300 vuotta myöhemmin tätä historiaa tekee tunnetuksi torniolaislähtöinen graafinen suunnittelija Miila Kankaanranta, jonka toteuttama digitaalinen retkeilyopas vie Maupertuis'n jalanjäljille. Maupertuis-säätiön julkaisema opas johdattaa sekä mittausretkikunnan historiaan että mittauspisteille vieville metsäpoluille.
Nyt ensivaiheessa opas on julkaistu suomeksi. Loppuvuoden aikana se julkaistaan eri kielillä. Maupertuis-säätiön viestintäsuunnittelijana toimiva Kankaanranta korostaa, että opasta ei ole tehty pelkästään matkailijoille vaan myös paikallisille.
– Tarkoituksena on, että reitistö avaisi myös lähistöllä asuville uusia retkeilykohteita, Kankaanranta sanoo.
Kaakamavaara on yksi 11:stä Maupertuis'n retkikunnan kolmiomittauspisteestä. Vaikeakulkuisessa maastossa ei ole opastettua reittiä huipulle, eikä sieltä löydy jälkiä retkikunnan mittauksista.
Huipulta löytyvät ruosteiset kiilat ja puretut rakennelmat ovat myöhempää perua. Kolmiomittaustekniikkaa hyödynnettiin vuoteen 1986 asti, jolloin Suomessa otettiin käyttöön gps-paikannus.
–Kaakamavaara, Pellon Niemivaara ja Ylitornion Iso-Horila ovat ne kolme Maupertuis'n hyödyntämää vaaraa, joihin ei mene minkäänlaista merkittyä reittiä. Kaikilla muilla mittausketjun vaaroilla on jonkinlaisia opasteita ennestään, Kankaanranta kertoo.
Maupertuis-säätiö suunnittelee seuraavaksi opasteet kaikkiin kohteisiin. Uusien opasteiden olisi tarkoitus valmistua lähivuosina.
– Kohteet olisivat osa Maupertuis'n Tornionlaakso -reitistöä, Kankaanranta visioi.
Helpoimmin saavutettava kohde on Tornion kirkko, joka oli Maupertuis'n kolmiomittausketjun eteläisin pää. Mittaukset tehtiin vuonna 1686 valmistuneen kirkon kellotapulissa, josta oli hyvä näkyvyys Kaakamavaaralle ja Huitaperille.
Näköyhteys pisteiden välillä oli olennaista mittausten onnistumisen kannalta. Retkikunta kaatoi vaaroilta puita ja rakensi niiden päälle kodan malliset tähtäysmerkit. Niiden avulla mitattiin pisteiden välisiä kulmia tuon ajan huippuinstrumentilla kvadrantilla.
Mittausketjun toinen ääripää oli Pellon Kittisvaara. Retkikunnan ennakkotietona oli, että Torniolla ja Pellolla on etäisyyttä noin yhden leveysasteen verran eli 110 kilometriä.
– Pointtina oli mitata, minkä pituinen on yksi leveysaste täällä napapiirillä. Heidän hypoteesinaan oli, että se on täällä vähän pidempi kuin Ranskassa ja päiväntasaajalla, Kankaanranta selventää.
Kolmiomittausketjun avulla työryhmä sai mitattua Tornion ja Pellon välisen etäisyyden riittävän tarkasti. Ääripäiden tarkat leveysasteet saatiin selville tähtitaivaan avulla.
Toinen Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian retkikunta teki samoihin aikoihin vastaavat mittaukset päiväntasaajalla Etelä-Amerikassa nykyisen Ecuadorin (tuolloin Peru) alueella.
Maupertuis'n työryhmän mittaustuloksista on sittemmin löytynyt virheitä, mutta lukemat olivat kuitenkin oikeansuuntaiset vahvistamaan Isaac Newtonin (1643–1727) painovoimateorian. Sen mukaan maapallo painui navoiltaan kasaan kuin mandariini.
Maupertuis'n retkikunnan työ on dokumentoitu kahteen aikalaisteokseen, joita Maupertuis-säätiö on hyödyntänyt retkeilyoppaan laatimisessa. Maupertuis'n kirjoittaman Maan muoto -tutkimusraportin lisäksi retkikuntaan kuulunut pappi ja kartanpiirtäjä Reginald Outhier kirjoitti matkakertomuksen Matka Pohjan perille (Journal d’un voyage au Nord en 1736 & 1737).
–On kiinnostavaa lukea teosta, jossa kerrotaan päivämäärien tarkkuudella, missä retkikuntalaiset ovat milloinkin olleet. Kirjassa on monenlaisia havaintoja sen ajan elämästä, Kankaanranta sanoo.
Kankaanranta tutustui itse Maupertuis'n pohjoisen seikkailuun ensimmäisen kerran jo vuonna 1998 lukio-opintojensa yhteydessä Torniossa.
– Olen aina ollut kiinnostunut paikallishistoriasta. Sen takia olen tähän hommaan lähtenyt, projektin parissa vuoteen 2026 jatkava Kankaanranta kertoo.
Näin Maupertuis onnistui
Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698–1759) johti kahdeksanjäsenistä retkikuntaa, joka teki vuoden ajan geodeettisia mittauksia Tornion ja Pellon välisillä vaaroilla aikansa parhaimmilla tutkimusvälineillä.
Retkikunta hyödynsi kolmiomittausta, joka perustuu trigonometriaan. Kun kolmioketjun yhden kolmion yhden sivun pituus eli perusviiva tunnetaan, loput voidaan laskea trigonometrisesti mittaamalla sivujen välisiä kulmia.
Maupertuis’n retkikunta mittasi ketjun perusviivan Tornionjoen jäällä Ylitornion kohdalla. Työ tehtiin joulukuussa kovilla pakkasilla. Mittauksessa käytettiin noin 10 metrin pituisia puukeppejä, joita asetettiin jäällä peräjälkeen noin 14 kilometrin matkalle (mittayksikköinä tuolloin syli ja jalka).
Kun Tornion ja Pellon välinen etäisyys oli mitattu, molempiin paikkoihin rakennetuista observatorioista käsin tehtiin tähtitieteellisiä mittauksia, joiden avulla laskettiin kolmioketjun päiden välinen aste-ero. Kun asteen pituus oli mitattu, sitä voitiin verrata vastaavaan mittaukseen Ranskassa.
Maupertuis'n retkikuntaan kuului ruotsalainen tähtitieteen professori Anders Celsius, joka kehitti myöhemmin lämpömittarin celsiusasteikon. Tornionlaakso valikoitui pohjoisen napapiirin mittauskohteeksi Celsiuksen ehdotuksesta.