Voisiko Suomen Käsivarren erämaassa toteuttaa pikavaelluksen ja huiputtaa kaikki Suomen tonniset vuoret yhdellä kertaa?
Tommi Lahtonen ja Antti Eronen ovat pitkän linjan polkujuoksijoita, jotka päättivät ottaa haasteen vastaan heinäkuun alussa.
Käsivarsi on Suomen jylhintä seutua. Siellä on kaikkiaan 15 itsenäistä, yli tuhat metriä korkeaa tunturia, joiden prominenssi on vähintään sata metriä.
Kun prominenssi on sata metriä, huipun ja sitä korkeamman huipun välillä on vähintään sadan metrin notko. Jos erotus huippujen välillä on vähemmän, matalampaa ei pidetä itsenäisenä huippuna vaan korkeamman huipun sivuhuippuna.
Lopulta nyppylöitä kertyi 172 kilometrin matkalla virallisten tuntureiden sivuhuiput mukaan lukien 33, joista yksi ei ollut yli tonninen. Noususummaksi muodostui 7 370 metriä. Aikaa reissuun kului neljä päivää ja kolme yötä.
– Pidimme koko ajan rivakkaa tahtia, jotta emme hyytyneet kesken kaiken. Alku- ja loppumatkasta juoksimme, mutta muuten kävelimme. Unet jäivät noin viiteen tuntiin per yö, Eronen kertoo.
Vaikka idea Suomen tonnisten valloittamisesta kuulostaa melkoiselta, se ei ole uniikki.
Tiettävästi aiemmin ainakin Pekka Varis ja Antti Ekonoja sekä Jani Ikonen ovat taivaltaneet tonnisten halki. Lahtonen ja Eronen suunnittelivat oman reittinsä Variksen ja Ekonojan vaelluksen pohjalta.
Seikkailu oli yhdistelmä polkujuoksua ja tunturisuunnistusta. Lahtonen oli piirtänyt GPS:ään ennakkoon valmiin reittiviivan, jota seurailemalla he etenivät. Loivat rinteet edistivät matkantekoa, kun taas jyrkänteet oli parempi kiertää.
– Selkeällä säällä tunturilta toiselle pystyi suunnistamaan kätevästi ja ottamaan tarvittaessa kompassilla suunnan. Teimme myös jatkuvasti mikroreitinvalintaa, jolloin valitsimme sellaisen pätkän, jossa oli esimerkiksi vähemmän vaikeaa kivikkoa, Lahtonen kuvailee.
Katso reitti täältä.
Karun kivikkoisessa maastossa yöpymispaikat määrittivät miesten matkaa. Koska huipuilla telttaa olisi ollut mahdotonta pystyttää, kaksikko suunnitteli yöpymiset etukäteen. Ensimmäisen yön he nukkuivat autiotuvassa, kaksi seuraavaa yötä lennosta valituissa telttapaikoissa.
Loputonta kivikkoa
Kaikki yli kilometrin korkeat huiput sijaitsevat Suomessa käsivarren erämaa-alueella Saanaa lukuun ottamatta. Niinpä alue on verrattain karua, eikä reittejä ole merkattu muille tuntureille kuin Saanalle ja Haltille.
Lahtosen ja Erosen mukaan maasto on Suomen vaikeakulkuisinta.
– Matkan varrella oli jatkuvasti kauheaa kivikkoa. Paikoitellen maasto oli oikeasti vaarallista, mutta silti kuljettavissa. Olemme tottuneet menemään tällaisessakin kivikossa, mutta kaikille maasto ei sovi. Reissu näyttää videolla aivan liian helpolta, Lahtonen sanoo.
Video on tämän jutun lopussa.
Esimerkiksi taival Kahperusvaaralta Haltille tarjoaa loputtomasti yksitoikkoista kivikkoa. Kivet vaihtelevat kiuaskivistä henkilöauton kokoisiin järkäleisiin. Kivisen maaston takia kuivat olosuhteet ovat otolliset tonnisten valloittamiselle. Sateella tai ukonilmalla loukkaantumisriski on liian suuri.
– Oman lisänsä maastoon toi lumi, jota oli vielä heinäkuun alussa yllättävän paljon. Tiiviiksi painunut lumikerros kantoi hyvin, joten sitä pitkin kivikkoa oli helpompi kulkea, Eronen mainitsee.
Lumen pinta voi kuitenkin olla petollinen, kun lämpötila sahaa päivän ja yön välillä. Haltille noustessa Lahtosen jalat upposivat lumikerroksen läpi kivikkoon, ja hän kolautti sääreensä puoli senttiä syvän haavan.
Sidetarpeilla verenvuoto onneksi tyrehtyi, mutta jäljelle jäi ikuinen muisto.
Kiviseen matkantekoon toivat vaihtelua komeat maisemat. Parhaimpia näkymiä kaksikko pääsi ihailemaan Saanalta, Loassonibbalta, Meekolta sekä Termisvaaran, Govddosgaisin ja Pikku-Haltin jyrkimmiltä reunoilta. Myös Toskalin laaksosta nouseva kalliokanjoni oli näkemisen arvoinen.
– Näin pitkällä reitillä huippuja tulee vastaan lyhyessä ajassa paljon, joten kokemusta saa prosessoida vielä pitkään. Vaikka maisemat ovat tosi hienoja, samannäköiset näkymät alkavat myös puuduttaa. Jos käsivarteen menisi ensimmäistä kertaa, olisi varmasti haltioissaan, Eronen näkee.
Kevytkamppeet jouduttavat matkaa
Extreme-henkiselle vaellukselle kannattaa varustautua mahdollisimman kevyillä kantamuksilla, miehet sanovat.
Lahtosella oli selässään 32 litran reppu ja Erosella 15 litran juoksuliivi sekä vyö, jossa oli taskut kahdelle juomapullolle. Molempien kantamukset painoivat alle 10 kiloa.
– Painavan rinkan kanssa tonnisille ei pidä lähteä. Kevytretkeilyn mukaisesti meillä oli mukana vain kaikki tarpeellinen. Vaikka emme tarvinneet kuorivaatteita kertaakaan, ilman niitä ei olisi voinut lähteä, Lahtonen toteaa.
Tärkeimmiksi varusteiksi miehet nostavat kengät. Lahtosella oli polkujuoksukengät nolladropilla eli ilman kantakorotusta ja Erosella paljasjalkatossut. Molempien kengät olivat taivalluksen jälkeen selvästi kärsineet.
Hyvien kenkien lisäksi sauvat helpottivat kulkemista, ja niillä oli Lahtosen mukaan monta tarkoitusta.
– Sauvoista saa tukea jyrkissä nousuissa ja laskuissa. Myös kevytteltta pystytetään sauvojen varaan. Jos matkalla olisi tullut ongelmia, sauvojen kanssa olisi voinut nilkuttaa hakemaan apua.
Ison osan repuista täyttivät eväät. Mukana oli valmiiden kuivamuona-annosten lisäksi erilaisia helposti syötäviä herkkuja: karkkia, suklaata, pähkinöitä ja patukoita. Aamupalaksi miehet söivät muromysliä ja vaniljakastiketta.
Energiaa he saivat myös urheilujuomasta.
Alun perin miehet olivat laskeneet eväät kahden yön ja kolmen päivän varalle, mutta ennakoitua hankalampi maasto venytti matkaa neljään päivään. Siksi eväitä piti säästellä loppua kohti.
– Ajattelin, että rimpuilen loppuun vaikka vain urheilujuoman voimalla. Lopulta taskuun jäi vielä viisi ylimääräistä karkkia, Eronen naurahtaa.
Kaksikko oli päättänyt juoda tietoisesti suoraan tuntureilta virtaavista puroista ilman veden puhdistamista. Huonolla tuurilla vatsa olisi voinut mennä sekaisin pilaantuneesta vedestä, mutta kummallekaan ei tullut ongelmia juomisen takia.
– Juomavettä ei saa huipuilta. Loppukesästä pitää pudottautua hieman alemmas sinne, missä lumien sulamisvedet virtaavat, Lahtonen huomauttaa.
Turvallisuudesta ei ole varaa tinkiä
Ilman riittävää kuntoa ja kokemusta vaikeakulkuisesta maastosta tonnisille on turha lähteä.
Eronen ja Lahtonen ovat harrastaneet jo vuosia kestävyysurheilua, etenkin polkujuoksua. Molemmat ovat kiertäneet kaikki Suomen pisimmät polkujuoksukisat. Lahtonen on myös aktiivinen retkeilijä.
– Yhtä lailla suunnistustaidon on oltava kunnossa. GPS-laitteen kanssa on helppo suunnistaa, jos laitteessa on valmis reittijälki seurattavaksi. Myös paperikartan ja kompassin pitää olla mukana, eikä pelkkiä elektronisia välineitä, Lahtonen tähdentää.
Alun perin miehet tapasivat toisensa Kolilla vuonna 2017, kun he juoksivat Vaarojen Maratonilla samassa letkassa. Viikko ennen tonnisten huiputusta kaksikko käveli 90 kilometrin taipaleen NUTS 300 -polkujuoksukisan turvajuoksijoina.
Tutun kaverin kanssa oli siis turvallista lähteä matkaan. Yksin näin haastavan vaelluksen toteuttaminen olisi Erosen ja Lahtosen mielestä turhan riskialtista. Harvoin erämaassa törmää edes muihin vaeltajiin, joilta voisi pyytää apua.
– Perinteinen ensiapupakkaus on ehdoton retkivarustus. Sen lisäksi on hyvä tehdä toimintasuunnitelma sen varalta, jos toiselle sattuisi jotain vakavampaa. Ylhäällä huipuilla kännykkäverkko toimii lähes aina, mutta niiden välillä verkkoa ei yleensä ole.
Käsivarren alue on niin haastavaa maastoa, ettei helikopterikaan laskeudu sinne kovin helposti. Lahtonen ja Eronen olivat huomioineet etukäteen, että omin voimin olisi ollut mahdollista evakuoitua esimerkiksi Kalottireittiä tai Haltin takana Norjan puolella sijaitsevaa tietä pitkin.
Ylhäällä tunturissa myös sää voi muuttua hyvinkin nopeasti.
Lahtosella ja Erosella sattui hyvä tuuri, sillä sää oli aurinkoinen ja kuiva koko retken ajan. Tosin kolmantena päivänä kova tuuli hankaloitti kulkemista.
Kokemus kannattaa, jos elämä on liian helppoa
Tunturiseikkailun loppuhuipennuksena Lahtonen ja Eronen kipusivat Saanan huipulle. Reitistä muodostui lopulta kutakuinkin kahdeksikko, joka alkoi Kilpisjärven luontokeskukselta ja päättyi Kilpisjärven retkeilymajalle. Miehet kiersivät reitin myötäpäivään.
Vaikka takana oli neljä pitkää päivää ja kolme yötä vähillä unilla, huumori ei loppunut missään vaiheessa.
– Kyllähän sitä suorastaan liikuttui, kun saimme homman tehtyä. Jossain vaiheessa kyllä epäilytti, kun huomasimme, ettemme pysyneet alun perin suunnitellussa vauhdissa, Eronen sanoo.
– Olo oli helpottunut. En epäillyt, ettemmekö pääsisi reittiä läpi. Matkanteko ei tuntunut liian rankalta missään vaiheessa. Viimeisenä päivänä piti vain jännittää, riittävätkö eväät, Lahtonen lisää.
Kannattaako Suomen tonnisia lähteä kiertämään?
– Jos elämä on liian helppoa ja haluaa könytä kivikoissa, niin ehkä kannattaa, Lahtonen virnistää.
Kaksikon mielestä yli tuhat metriä korkeiden vuorien valloittaminen oli kerran elämässä -kokemus.
Käsivarren alueella on mahdollisuuksia myös paljon monipuolisempiin ja kiinnostavampiin reitteihin, joissa ei tarvitse harmitella jatkuvaa kivikkoa.
– Yhdellä reissulla kaikkien vuorien kiertäminen on raskas ja kivinen urakka. Sen sijaan vuosien varrella monella vaelluksella kaikkien kerääminen on mukavampi ja turvallisempi idea, Lahtonen sanoo ja vinkkaa:
– Jos tonnisten kiertäminen houkuttaa, kannattaa ensin huiputtaa UKK-puistossa kaikki yli 600- metriset nyppylät. Tällaisella sadan kilometrin vaellukselle ei ole kiviä niinkään. Vasta sen jälkeen kannattaa mennä Käsivarren kivikkoon.