Vael­luk­sel­le ko­ti­ovel­ta kau­pun­gis­ta

Suuntaamme metsään nopeinta reittiä, heti teollisuushallien kulmalta. On sellainen päivä, jona pilvet liikkuvat vauhdilla.

Koivut seisovat järjestyksessä. 61-vuotias Tapani Kunnas kertoo, että kuljemme Oulun Vanhan Hiukkavaaran entisellä pellolla. Täällä liikkuu paljon kauriita, mutta nyt emme näe yhtäkään.

Sen sijaan kiiruhdamme vilkkaan autotien yli polun määräämästä kohdasta ja ihmettelemme yhä lähemmäs hiipivää omakotitaloaluetta. Sitten ylitämme syväreunaisen Myllyojan armeijan vanhaa panssarivaunusiltaa pitkin ja pian askellammekin kauniissa mäntymetsässä. Aurinko alkaa porottaa niskaan.

Tämä kävelymme on Kunnakselle poikkeuksellinen monessakin mielessä. Usein hän kulkee huomattavasti pidempiä matkoja, ja yleensä hän on yksin.

Reitti ja alue sen sijaan ovat hänelle hyvin tuttuja. Täällä, lähellä puusepänverstastaan, Kunnas on yhtenä helteisenä kesänä yöpynyt teltassa työpäivien välissä. Täältä hän on myös monet kerrat aloittanut tuntien tai yön yli vaelluksen kohti itää.

Kotioven kynnys on matalin

Kunnaksen kotikaupungissa Oulussa on pitkiä pätkiä katkeamatonta metsää lähellä isoja teitä ja asuinalueiden rajoja. Kunnaksen mielestä muuta ei tarvitakaan, kunhan pääsee rakennetun ympäristön rajojen ohitse.

Hän kertoo olevansa ärsykeherkkä ja huomaavansa kaiken ympärillään. Siksi metsässä on rauhallisempaa liikkua kuin ihmisen tekemässä ympäristössä. Luonnossa kaikki on valmiiksi kohdillaan, ja havaintojen voi antaa kulkea pään läpi omaa tahtiaan.

Parasta Kunnaksen mielestä on äärettömyys. Se, kun ympärillä ei ole mitään rajoja. Äärettömyys löytyy vesillä kyllin isolta selältä, avotunturilta tai pimeästä. Tiheä metsäkin katoaa ympäriltä, kun sitä ei näe. Silloin lähellä ei enää ole puita, on vain ääretön pimeys.

Kunnas on tehnyt paljon vaelluksia pohjoisessa etsien päättymätöntä horisonttia. Mutta huomattavasti enemmän kilometrejä on vuosien varrella kertynyt näin, kotikaupungissa ja omalta ovelta aloittaen.

Ensimmäinen syy on olennaisin: kotioven kynnys on kaikkein matalin. Jos retki alkaa heti ovesta astuessa, on todennäköisempää saada lähdetyksi.

Toinen syy on autoilun välttäminen.

Kunnasta ei kiinnosta ajaa ensin tuntia omalla autolla ja aloittaa kävely vasta sitten. Mieluummin hän retkeilee täysin jalan tai sellaisissa kohteissa, joihin pääsee kyllin lähelle linja-autolla.

Hän saattaa istua yhden paikallisbussin kyytiin, hypätä kyydistä sen viimeisellä pysäkillä, vaeltaa pitkiä kilometrejä umpimetsässä, yöpyä teltassa ja hypätä aamulla toisen linjan bussin kyytiin kaukana ensimmäisestä pysäkistä.

Kolmas syy on se, että liike on päämäärä.

Kunnasta ei niinkään kiinnosta katsella jotain tiettyä kohdetta, vaan hänelle riittää, että saa kävellä luonnon ympäröimänä. Kävely on Kunnakselle mieluisin keino tyhjentää päästä se kaikki kuona, jonka arkinen elämä sinne viikon aikana kerryttää. Jo liikkeelle lähteminen helpottaa, ja mitä pidemmälle kävelee, sen parempi.

Siksi hän mieluiten vaeltaa ilman seuraa. Yksin kävellessä saa liikkua häiriöttä ja antaa ajatusten virrata omia reittejään.

Kunnaksen filosofiaan kuuluu ajatus siitä, että kävely muuttuu retkeksi silloin, kun siellä nautitaan eväitä. Molemmat toimivat.

Kun tahto erottuu mielen sumusta

Ovatko nämä pisaroita?

– Sade ei metsässä haittaa, Kunnas sanoo ja vetää hupun päähänsä.

Isot, ensimmäiset pisarat rekrytoivat mukaansa joukon muitakin ja yhdessä ne ropisevat niskaamme kunnon sadekuurona. Olemme kääntyneet takaisin päin.

On ollut niin kuivaa, että nopeakin sade raikastaa ilmaa. Sateen hiipuessa palaamme lähtöpaikkaamme Kunnaksen verstaalle ja jatkamme haastattelua sisätiloissa.

Pitkän matkan kävelyksi Kunnas kutsuu sellaista kävelyä, jonka pituus ylittää 40 kilometriä. Kunnas lainaa Erkki Lampénin ajatusta kirjassa Neljä retkeä läpi Suomen:

Paras tunne kävellessä on se, kun jatkaa, vaikka ei haluaisi. Silloin kipu säteilee huumeena ympäri kehoa ja tahto erottuu mielen sumusta kuin metsän ylle nouseva kuunsirppi.

Sitä tunnetta Kunnas omilla vaelluksillaan tavoittelee. Kunhan kävelee tarpeeksi pitkälle, ajatukset loppuvat. Kun kävelee liian pitkälle, kuunsirppi nousee.

Haasteet motivoivat kokenutta kävelijää

Vaikka Kunnasta eivät nähtävyydet kiinnosta, sitäkin enemmän häntä innostavat haasteet.

Joitakin vuosia sitten hän toteutti yhden raskaimmista reissuistaan, tuplamaratonkävelyn. Silloin hän lähti lauantaina kotoaan Tuirasta, käveli yli 50 kilometriä Revonlahden kylään ja sunnuntaina takaisin. Toinen päivä oli mahdottoman vaikea, ja siksi tavoitteen suorittamisesta tuli ikimuistoinen saavutus.

– Tietynlainen masokistihan ihmisen täytyy olla, että nauttii tuollaisista, Kunnas sanoo.

– Haluan tehdä jotain sellaista, josta tiedän, että kaikki eivät siihen pysty.

Mieleenpainuvia onnistumisen tunteita tuovat lisäksi vaellusten hankalat olosuhteet ja odottamattomat vaikeudet sekä niistä selviytyminen. Lähivaelluksellakin saattaa yllättää migreenikohtaus. Samaan aikaan mieleen painuvat ne reissut, jotka sujuvat kaikin puolin täydellisesti.

Kunnas on innostujasorttia, ja siksi viime vuodet ovat enemmänkin kuluneet vesillä ja kalastaen. Kävelyt ovat jääneet hieman vähemmälle elämän muiden tekijöiden vuoksi. Siksi hän on valjastanut avukseen teknologian.

Nyt Kunnas keräilee CityStrides-sovellukseen Oulun katuja. Saadakseen merkinnän sovellukseen pitää katu kulkea päästä päähän. Kunnas haluaa haasteen avulla ylläpitää kävelykuntoaan – kuudenkymmenen ikävuoden ylittäminen alkaa jo tuntua jaloissa.

Kunnas aikoo palata kuunsirppiä jahtaamaan sitten, kun elämäntilanne taas sallii ja arjessa on enemmän aikaa. Mutta väkisin Kunnas ei liikkeelle lähde.

– Kaikkien ei tarvitse, eikä minunkaan aina.

Tänään Kunnas jää verstaaseen viimeistelemään työpäiväänsä. Ulkona pilvet keräävät lastia, jonka ne jonkin ajan kuluttua ropsauttavat kotiin matkaavien niskaan.