Suomussalmen Hukkajoella tapahtunut tuhansien uhanalaisten jokihelmisimpukoiden, eli raakkujen joukkotuho on kuohuttanut suomalaisia.
Oulun poliisi tutkii tapahtuneeksi epäiltyä törkeänä luonnonsuojelurikoksena. Luonnonsuojeluliitto on puolestaan arvioinut, että kyseessä voi olla miljoonaluokan ympäristörikos.
Hukkajoki on mukana raakkujen suojeluhankkeessa. Elokuun puolivälissä Hukkajoessa olleiden raakkujen yli ajettiin metsätyökoneilla Stora Enson korjuutyömaalla. Metsähallituksen mukaan osa jokihelmisimpukoista kuoli jäädessään metsäkoneiden alle. Osa puolestaan tuhoutui yliajossa jokeen päätyneen mudan, hiekan ja hakkuutähteiden takia.
- Suomussalmen Hukkajoella tapahtui tuhansien uhanalaisten jokihelmisimpukoiden (raakkujen) joukkotuho, kun niiden yli ajettiin metsätyökoneilla.
- Raakkuja on aiemmin pyydetty intensiivisesti helmien vuoksi, mikä on johtanut kantojen romahtamiseen monilla alueilla.
- Helmenpyynti oli erityisen aktiivista 1930-luvun lopulla ja sotien jälkeen, jolloin sukeltajat nostivat jokien pohjasta kaikki simpukat.
- Arvokkaimmat helmet olivat erittäin kalliita – yhdestä täysjyväisestä helmestä saattoi saada maatilan hinnan.
- Raakku rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955 lääkäri Torild Branderin aktiivisen toiminnan ansiosta.
Tiivistelmän laatimiseen on hyödynnetty tekoälyä, mutta sen on tarkastanut ihminen.
Aikoinaan raakkuja on ollut lähes kaikissa Selkämereen ja Pohjanlahteen laskevissa joissa. Parhaimmat raakkuesiintymät ovat olleet pohjoisessa Emäjoella ja sen latvoilla, Livojoella Pudasjärvellä, Korvuanjoella Taivalkoskella sekä Lapin salopuroilla ja joilla, erityisesti Luttojoella.
Suuresta Oulujoesta helmiä lienee nostettu 1600-luvulla, mutta ei sen jälkeen, sillä pyynti keskittyi Oulujoen reitin ylävesille Kainuuseen. Ehkä uitto ja tervankuljetus vaikuttivat veden laatuun niin, etteivät raakut viihtyneet päävirrassa, kertoo raakkuihin sekä niiden pyyntiin perehtynyt professori, tietokirjailija Reijo Heikkinen.
Yleensäkin syynä raakkujen vähenemiseen ja häviämiseen on ollut ihmisten toiminta, eli asutusten jätevedet, ojitukset sekä uitot.
– Raakkukannat heikkenevät yhä, mutta Lapissa ja Kainuussa on joitain elinkelpoisia raakkupopulaatioita. Niiden paikkaa alan tutkijat eivät kuitenkaan ilmoita, jotta raakut saavat rauhassa elää.
Elinympäristön muuttumisen lisäksi raakkujen kohtaloksi onkin usein koitunut ihmisten ahneus. Raakku näet kykenee luomaan jokihelmen. Muut Suomessa tavattavat simpukat eivät siihen pysty.
Helmet ovat olleet himottuja rajaseutujen saaliita. Heikkisen mukaan helmestystä on voinut verrata esimerkiksi kullan etsintään. Niinpä raakkukannasta huolestuttiin Suomessa jo 1890-luvulla, jolloin muun muassa Karjalan kannaksella raakut taantuivat liikapyynnin vuoksi.
1930-luvun lopulla ja sotien jälkeen raakustus eli helmestys vauhdittui tosissaan. Tuolloin Etelä-Suomesta tuli sukeltajia, jotka nostivat jokien pohjasta kaikki simpukat. Niin järvi- ja jokisimpukat, joissa ei varmasti ollut helmiä, samoin kuin lepikot, jotka olivat nuoria raakkuja.
Koska sukeltajat eivät tunteneet raakkuja, he aiheuttivat liikapyynnillään ylävesillä suuria raakkukatoja.
Saadakseen yhden käyttökelpoisen helmen raakustajan oli nimittäin nostettava noin 300–500 raakkua. Erilaisista helmityypeistä kaikkein arvokkain oli niin sanottu täysjyvänen. Sen hinta saattoi olla huomattava.
Sellaisen saadakseen piti nostaa noin 10 000 jokihelmisimpukkaa. Näin helmestys oli hyvin tuhoisaa koko raakkukannalle.
Ennen 1930-lukua niitä, jotka saivat helmestyksestä pääasiallisen tulonsa oli varsin vähän. Heidän määristään on vain hajatietoja salailukulttuurin vuoksi. Yleensä parhaat helmestäjät olivat erakkoja, jotka saattoivat elää erämaissa jopa vuosikausia.
– Helmestäjien keskuudessa vallitsi vaikenemisen kulttuuri. Arvolöydöistä ei juuri puhuttu, vaan jokainen piti niiden suhteen mölyt mahassaan, kertoo Heikkinen.
Kainuussa raakustajat olivat yleensä satunnaisia talonpoikia, jotka koettivat luppoaikoina onneaan. Yleensä heidän saaliinsa jäivät pieniksi. Joskus Onnetar, jota he kutsuivat Vetehiseksi, saattoi kuitenkin antaa hyvän helmisaaliin.
Sellaisen sai esimerkiksi kainuulainen helmestäjä Konrad Hollo. Hän pyysi helmiä Hukkajoen lähistöllä sijaitsevalla Korvuanjoella.
Sieltä hän löysi vuonna 1925 täysjyväsen, jonka halkaisija oli 10,2 milliä eli se oli halkaisijaltaan miehen keskisormen kynnen kokoinen. Sen graaniluku oli 36,6. Kun Hollo myi sen eräälle eteläsuomalaiselle hienostorouvalle, hän saattoi ostaa saamallaan rahasummalla suurehkon maatilan Paltamosta.
Parhaimmin helmestyksellä rikastui Luttojoella ja Petsamossa helmestänyt Heikki Huhtiniemi eli Huhti-Heikki, joka vei helmestyksen tieteelliselle tasolle.
Hän teki erämaajoissa koepyyntejä, joissa hän selvitti, missä joessa ja koskessa oli raakkuja, joissa oli helmiä. Nuo paikat hän merkitsi helmikarttaansa, jonka avulla hän sai runsaasti arvohelmiä.
Suomalaisten lisäksi raakkuapajilla olivat vienalaiset laukkukauppiaat. He helmestivät muun muassa Kainuun joissa matkallaan Oulun Turkansaareen. Kruunun määräysten mukaan he eivät saaneet matkata sitä kauemmas Oulujokea myöten.
Vienassa he myivät helmet Solovetsin luostarille, jossa niitä käytettiin Raamattujen ja ikonien koristelussa. Helmiä käyttivät myös alueen morsiamet hääpäähineissään.
Sotien jälkeen keskivertohelmestä sai palkkioksi summan, jolla saattoi ostaa hyvän lehmän tai Zenith-rannekellon.
Arvohelmiä ostivat niitä tuntevat kultasepät. Monet pohjoisen kultasepät olivat työskennelleet autonomian aikana Pietarissa Fabergén kuuluissa kultasepänliikkeessä, jossa käytettiin valtavasti helmiä arvokoruissa ja tsaarien ostamissa pääsiäismunissa.
Oulussa helmiä osti muun muassa kultaseppä J. H. Pekuri, joka oli nuorena työskennellyt Fabergélla. Rovaniemellä helmiä osti kultaseppä Pekka Räsänen, joka oli saanut oppia Pekurilta. Suomen ahkerin helmien ostaja oli kuitenkin kajaanilainen kultaseppä Juho Nykänen, joka myös oli ollut Fabergén kultasepänliikkeessä nuorena miehenä.
Suomessa raakkuja pyydettiin ainoastaan mahdollisten helmien takia. Niitä ei syöty edes nälkävuosina ilmeisesti epäilyttävän ulkonäön vuoksi. Esihistoriallisena aikana niitä on melko varmasti paistettu, koska ne ovat olleet hyvin proteiinipitoista evästä, professori Heikkinen pohtii.
Muualla simpukoita syötiin. USA:sta ja Kanadasta on löydetty jopa kilometrisiä ja yli kymmenen metriä paksuja simpukankuorikasoja, jotka ovat syntyneet vuosituhansien aikana.
Meilläkin pohjoisten jokien varsilta löytyy helmestäjien joesta nostamien raakkujen kuorista muodostuneita kasoja. Niiden sisältöä ei ole kuitenkaan syöty.
Lajina raakku on noin 200 miljoonaa vuotta vanha, joten se on ilmestynyt jokivesiin jo ennen dinosauruksia. Vuosimiljoonien kuluessa se on viettänyt rauhallista elämää lymyämällä jokien ja purojen pohjalla.
– Vanhimmat Suomesta löydetyt raakut ovat olleet 208 ja 254 vuotta. Ruotsissa jopa 280 vuotta. Simpukoiden ikä voidaan laskea kuoren vuosilustoista, kertoo Heikkinen.
Jokihelmisimpukoita on pyydetty Suomessa systemaattisesti 1500-luvulta lähtien, jolloin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa ja hänen poikansa innostuivat niistä.
Tuohon aikaan Euroopan aatelisto ryhtyi käyttämään helmiä asusteissaan. Ne olivat sen ajan statusvälineitä. Niinpä Kustaa Vaasa julisti, että jokihelmisimpukat kuuluvat kruunulle.
Jo esihistoriallisena aikana helmiä ja helmiäiselle hohtavia kuoria on käytetty vaihdannan välineinä. Kiinassa helmiä ryhdyttiin käyttämään koruissa jo noin 5 000 vuotta sitten. Simpukka-sana onkin tullut suomen kieleen Kiinasta vienankarjalaisten laukkukauppiaiden mukana.
1940-luvun kuluessa Suomessa havahduttiin siihen, että raakustaminen uhkasi jo koko maan raakkukantoja. Lopulta raakku rauhoitettiin Ruotsin esikuvan mukaisesti vuonna 1955.
Raakun rauhoittamisen puolesta toimi aktiivisimmin suomenruotsalainen lääkäri Torild Brander.
Brander oli kiinnostunut luonnonsuojelusta, ja hän oli varsin varakas mies. Hän peri muun muassa Nuutajärven kartanon, jonka mailla hän harrasti luonnonsuojelua. Brander sai runsaasti vaikutteita Ruotsista, ja niinpä hän kiinnostui myös raakuista ja kehittyi niiden todelliseksi asiantuntijaksi.
Paljolti hänen kirjoitustensa ansiosta jokihelmien pyynti lopetettiin Suomessa lailla.
