.

Näillä vesillä on uinut ainakin muutama talvikalastaja.

Vielä useampi on uittanut moottorikelkkansa.

Siksi sodankyläläinen Erkki Jokiniemi, 74, lähestyy hiipien pyydystään, joka odottaa jään alla Lokan tekojärven luoteisnurkalla.

Näkömatkan päässä alkaa Vuotson kanava. Sydäntalvellakin se virtaa monin paikoin sulana.

– Kovalla maalla menen kuin nuori hirvi. Mutta uimasille en ala, Jokiniemi sanoo ja koputtelee tuurallaan jokaisella askeleella, jonka ottaa kohti avantoa.

– Jäistä ei ole enää takeita.

Saaliista on.

Juuri nyt Suomesta on vaikea löytää varmempaa kalapaikkaa kuin tämä, jonne olemme tulleet Jokiniemen kyydissä.

Täältä, Sodankylän suurilta tekojärviltä, voisi pyytää helmikuun kalaa melkein määrättömästi –  tuhansia kiloja viikossa.

On mateiden aika, ja lähes 30 vuotta ammatikseen kalastaneella Jokiniemellä on jään alla kuusi pyydystä.

Jos hän kokisi jokaisen, saalista olisi enemmän kuin moottorikelkan muoviahkioon mahtuisi.

On vain yksi mutta.

Kuka ne mateet söisi?

Jään alla odottaa kalavesiemme kummajainen.

Tavallisesti kalat sinnittelevät sydäntalven yli säästellen, paastoten ja liikkuen niin vähän kuin suinkin.

Made, tutummin matikka, on täydellinen poikkeus.

Keskellä talvea, lähes nolla-asteisessa vedessä, se liikkuu vilkkaasti, syö ahkerasti ja jopa kasvaa.

Ja lisääntyy.

Toisin kuin muut, made kutee jään alle. Kiivain aika on juuri nyt, helmikuussa.

Kesäisin madetta tapaa harvemmin. Se vaatii viileää vettä, minkä vuoksi se katoaa pitkiksi ajoiksi syvänteiden pohjalle.

Mateen arvellaan olleen yksi ensimmäisistä kaloista, jotka olivat paikalla jääkauden väistyessä.

Tutkijoilla on tapana sanoa, että vuosituhansien saatossa made on onnistunut löytämään vedenalaisesta maailmasta ekologisen lokeron, johon se on sopeutunut täydellisesti.

Kansanperinne tarjoaa tähän kummajaiseen jännittävämmän näkökulman.

Made vilahtaa jo Kalevalassa.

Pohjan akan satumaisen kauniille tyttärille olisi jonossa kosijoita. Äiti pysyy lujana: ennen työnnän tyttäreni/Tuonen matikan suuhun.

Kansalliseepos ei ole ainoa, jossa made kantaa kyseenalaista kunniaa Manalan kalana.

Kansantarinan mukaan luoja oli tehtaillut aikansa kauniita, hopeakylkisiä kaloja. Yli jääneistä tarpeista piru halusi tehdä omansa. Sen nokiset kädet sotkivat kalan kyljet, eikä auttanut, vaikka tekijä sylkäisi ja yritti hieroa tahrat pois.

Pirun kalasta tuli tummanlaikukas ja limapintainen – melkein käärmeeltä näyttävä.

Luomisestaan lähtien rumilus on lymyillyt pohjassa ja viettänyt häitäänkin piilossa katseilta.

Niin mukava kuin syntytarina onkin, mateella ei ole mitään syytä hävetä.

Sen muskottiin vivahtava liha on hienonmakuista, helposti sulavaa ja vähärasvaista.

Proteiinin lisäksi siinä on runsaasti kivennäisaineita, kuten kalsiumia ja rautaa helposti imeytyvässä muodossa.

Made on myös halpaa.

Näinäkin päivinä sitä saa markettien kalatiskeiltä kympillä kilo. Kaupan päälle tulee kokonaisen kalan käsittely, ja pulleamahaisemmilta löytyy vielä pari pussia mätiä samaan hintaan.

Mateen mäti on kulinaristien himoama herkku, jota hienojakoisempaa on vaikea löytää.

Litrassa lohenmätiä on noin 4 000 mätijyvästä. Mateella niitä on jopa miljoona.

Siksi sen kalastus on myös ekologisesti vankalla pohjalla.

Koska lisääntyvä madepari tuottaa valtavan määrän poikasia, kanta kestää kutuaikanakin kovan kalastuksen – ainakin Sodankylän suurilla järvillä.

Silti suomalainen syö sata kertaa enemmän norjalaista lohta kuin madetta.

Ensimmäinen avanto on auki. Jokiniemi koukkaa jään alta narun, jossa nykii lupaavasti.

Pitkään madetta pyydettiin rysillä.

Saalista tuli niilläkin, mutta myös tappioita. Tekojärvien vedenpinta laskee rajusti talven mittaan. Jos kiinni jäätynyttä rysää ei päässyt pelastamaan kevään viimeisillä kulkukeleillä, jäät veivät sen usein mennessään.

– Tonnin takaisku että heilahti, Jokiniemi sanoo.

Onneksi kiinalaiset tulivat apuun.

Nyt jään alta on nousemassa pyydys, joka kehiteltiin alkujaan Aasiassa äyriäisten pyyntiin.

Merran ja katiskan sekoitus on vain nelisenkymmentä senttiä korkea mutta lähes yhdeksän metriä pitkä. Saalis ui siihen nieluista, joita on sivuilla yhteensä 13.

Suomen markkinoille pyydys tuli kalatuvaksi ristittynä muutama talvi sitten.

Erkki Jokiniemi tilasi niitä ensin kolme.

– Näin juutuupista. Olen sen sorttinen, että kaikki uusi pitää ainakin testata.

Ensimmäisellä kerralla yhdessä tuvassa oli 75 kiloa madetta.

– Ajattelin, että nytpä meni helpoksi.

Ei sentään.

Uudenkin pyydyksen pitää osua sinne, missä mateet ovat. Pohjakalan kulkureitit, mystiset mateenpolut, löytyvät vain etsimällä.

Paikallistuntemuksen lisäksi maltti on valttia.

Jokiniemi ajatteli pääsevänsä vähemmällä, kun uittaa yhdestä avannosta useamman kalatuvan eri suuntiin.

Pian hän oppi, että mateet pakkautuvat yhteen pyydykseen.

– Aina siihen, jonne ensimmäinen matikka ui, ja toiset sitten perässä.

– Ne niin tykkäävät toisistaan – kutuaikaan varsinkin.

Asia tulee selväksi ensimmäisellä avannolla.

Jokiniemi kiskoo kuiville pyydyksen, jonka molemmissa päissä muljuaa kymmeniä mateita.

Ainakin parikymmentä kiloa, kalastaja punnitsee silmillään.

Kiloa pienemmät hän viskoo takaisin järveen. Silti musta kalalaatikko täyttyy reilusti puolilleen.

– Sillä, joka tämän pyydyksen kehitti, täytyi olla nälkä.

Toisen avannon jälkeen yksi laatikko on täynnä ja toinenkin aluillaan.

Tällä rannalla on avaamatta vielä yksi avanto. Salmen takana odottaa kolme pyydystä, jotka saavat jäädä ensi kertaan.

Yhden kalatuvan Jokiniemi haluaa vielä kokea, "koska viimeinen pyytää parhaiten".

– Se on niin. Aina. Ai ette usko?

Hän lappaa kolmannen pyydyksen jäälle. Toinenkin kalalaatikko täyttyy piripintaan.

Kalastajaa naurattaa.

– Sama juttu kuin muiden pyytöjen kanssa. Lasket vaikka 50 katiskaa ketjuksi järveen, niin siinä viimeisessä on eniten.

– Minulla on vielä pikkuisen auki, mistä se johtuu.

Jokiniemi täyttää 75 vuotta tulevana keväänä, Erkinpäivänä.

Hän kalastaa ammatikseen 28. talvea, eikä ole ajatellutkaan lopettavansa, "jos terveyttä vain piisaa"

– Kalastajahan ei hellitä, ennen kuin kuukahtaa.

Hän asuu Sodankylän Syväjärvellä. Tukikohtana on asuntovaunu Siltaharjun kalasatamassa, jonka valtatie 4:ää huristavat näkevät ylittäessään Porttipahdan.

Sataman tiloissa Jokiniemi on vaihtanut mateentuoksuisen kelkkapukunsa puhtaan valkeaan haalariin ja siniseen essuun.

On aika käsitellä saalis.

Suomessa saadaan madetta vain puolet siitä mitä vielä 2000-luvulle tultaessa.

Niin kertovat Luonnonvarakeskuksen tilastot.

Pirun kala on ohitettu tutkimuksessa melkein kokonaan.  Siksi syitä saaliiden romahdukseen voi lähinnä arvailla.

Sisävesien kaupalliset kalastajat ovat tottuneet nostamaan madesaaliistaan ainakin 70 prosenttia tammi-helmikuussa. Epävarmat talvet ovat tehneet jäänaltakalastuksesta paikoin mahdotonta.

Sekin on selvää, että made kärsii vesistöjen lämpenemisestä. Ainoa turskakalamme kaipaa viileämpää ja hapekkaampaa vettä kuin monet lohikalat.

Saaliiden romahdus on muuttanut mateen uhanalaisuusluokituksen: elinvoimaisesta on tullut silmälläpidettävä.

Sodankylän suurilla tekojärvillä made voi hyvin.

– Sitä voisi pyytää paljon enemmän, Erkki Jokiniemi sanoo.

– On täälläkin nähty aikoja, että matikka on kärsinyt elintarvikepulasta. Mutta nyt sille on ravintoa yllin kyllin. Matikka on hyvänkokoista ja -kuntoista.

Uusi, halpa mutta tehokas pyydys mahdollistaisi sekin nykyistä ankaramman madejahdin.

– Tämä halli olisi turvoksissa madetta, jos kaikki kalastajat laittaisivat tupansa pyyntiin.

Suurin osa kalatuvista on kuivilla, Jokiniemelläkin parikymmentä.

Syitä on kaksi.

Suomalaiset.

Ja ruotsalaiset.

Aloitetaan kotirintamasta.

Pirun kala on tiukasti maineensa vanki.

Paitsi rumasta ulkomuodostaan, made saa maksaa syvälle juurtuneesta uskomuksesta, että sen liha olisi kelvollista vain talvella.

Erkki Jokiniemeä hymyilyttää.

– Etteikö kesällä voisi syödä madetta, eikä jänistä.

Hän on kokeillut molempia.

– Sulasta vedestä pyydetty made on yhtä hyvää kuin talvella. Siis vähintään yhtä hyvää.

Lisääntyminen on kalalle kova ponnistus, joka kuluttaa niin rasvaa kuin vatsa- ja kylkilihoja. Siksi made on usein mehevimmillään syksyllä, tankattuaan useamman viikon.

Rasvattomana made kestää mainiosti myös pakastamista.

Siitä huolimatta suomalaiset kelpuuttavat sen ruokapöytäänsä vain tuoreena ja lyhyen aikaa keskitalvella.

– Viikosta 5 viikkoon 7, Erkki Jokiniemi määrittää paikallisen pyyntisesongin.

Hän kutsuu madetta mielialakalaksi.

Kun pakkaset paukkuvat, pirun kalalla on kysyntää. Jos ei ole talven tuntua, monet jättävät madekeittonsa keittämättä.

Ja viimeistään sitten, kun vedet aukeavat, kalanostajat eivät halua mateesta kuullakaan.

– On se vain aika hullua.

Ehkä kyse on muistijäljestä, joka on juurtunut meihin vuosituhansien aikana.

Sydäntalvella vilu ja nälkä ovat pahimmin puistattaneet suomalaisia. Onneksi jään alla on ollut yksi kala, joka on liikkunut ja käynyt pyydyksiin. Näin made on kantanut yli synkimmän ajan.

Tekojärvillä sama perinne jatkuu tavallaan yhä.

Porttipahdan ja Lokan kaupallisten kalastajien pääkalat siika, ahven ja hauki ovat vielä helmikuussa niin passiivisia, ettei verkko- ja rysäpyynti oikein kannata.

Siksi madesesonki on elintärkeä lisä elinkeinolle ja sen ympärivuotisuudelle.

Tai ainakin on ollut.

Aamun suurin pääsee puntarille Siltaharjussa.

Neljä kiloa ja 119 grammaa.

– Melkoinen mamma, Jokiniemi tuumii.

Kun kalastaja ripustaa mateen katosta roikkuvaan koukkuun ja nylkee sen, kämmenen kokoiset mätipussit vyörähtävät esiin. Lähes kilo painosta on mätiä.

Siltaharjusta made lähtee tavallisesti kokonaisena, joko nahka päällä tai nyljettynä. Mätikalat erotellaan omiin laatikoihinsa.

Tilastojen mukaan suomalainen käyttää madetta keskimäärin 40 grammaa vuodessa.

Kyllä, juuri niin vähän. Ei edes kämmenen kokoista hippusta.

Tuhansien järvien maan kalatiskejä hallitsee Norjassa kasvatettu lohi.

Sen kulutus on henkilöä kohti keskimäärin vajaat neljä kiloa vuodessa – suunnilleen satakertainen mateeseen verrattuna.

Eikä sekään murunen, joka madetta menee, ole välttämättä kotimaista.

Suomalaiset ovat alkaneet syödä ruotsalaista madetta.

Sodankylän kalastajat törmäsivät ilmiöön ensi kertaa laajemmin viime talvena.

Madetta tuli tasaisen hyvin, mutta se ei käynyt kaupaksi niin kuin oli totuttu.

Suomen kalatiskeille, varsinkin etelämmäs, oli alkanut virrata madetta Keski- ja Etelä-Ruotsin suurilta järviltä.

Näkemykset sen laadusta vaihtelevat, mutta hinnasta ei: jopa puolet halvempaa kuin suomalaisilla kalastajilta ostettu.

Sodankylässä epäillään, että ruotsalainen made olisi tullut sivusaaliina muun kalan pyynnissä ja dumpattu sitten puoli-ilmaiseksi naapurin markkinoille.

Madekauppa meni sekaisin.

Yhtäkkiä tekojärvien kalastajilla oli käsissään valtavat määrät madetta, jota kukaan ei halunnut ostaa.

Kalaa fileoitiin, tarjottiin ravintoloihin ja pantiin pakastimeen. Varastot turposivat. Lopuksi osa päätyi kaatopaikalle.

Sama markkinahäiriö riivaa tätä talvea.

– Tästä on tullut maaottelu. Ja Ruotsi näyttää olevan vähän niskan päällä, Erkki Jokiniemi sanoo.

Hätälä on pohjoisen kalan suurin ostaja – myös Sodankylän tekojärvien.

Oululainen kalatukku osti pitkään runsain mitoin myös madetta, mutta viime ja tänä talvena enää rajallisesti.

– Markkinat ovat niin täynnä, ostaja Samu Pelkonen kertoo puhelimitse.

Hätälä ei hanki madetta Ruotsista. Mutta tuontimade on romahduttanut sen kotimaan ostot lyhyessä ajassa noin puoleen entisestä.

Pelkonen on harmissaan tilanteesta, jota hän kuvailee nurinkuriseksi.

– Pyynti on selvästi tehostunut, ja suomalaista madetta olisi saatavilla runsaasti. Ja sitten menekki putoaakin roimasti, parissa talvessa.

– On tämä sanalla sanoen surkea juttu.

Suosikkiruoka mateesta?

Erkki Jokiniemen ei tarvitse tuumata kauan.

– Keitto! Hyvää madelientä, mateenpaloja, voita ja kermaa. Ja vielä vähän kermaa.

Keittona jos jotenkin suomalaiset ovat tottuneet käyttämään madetta.

Jokiniemi tietää hyvin, että se käy paljon muuhunkin.

Esimerkiksi fileenä paistettavaksi, muhennoksiin ja risottoihin. Wokkipannulle made on kuin tehty, koska kiinteä liha pysyy kasassa hajoamatta muruiksi.

Silti mateeseen törmää lounaslistoilla perin harvoin.

Kertoneeko paikallisten ennakkoluuloista, että Rovaniemellä sitä on tarjonnut lähinnä pieni etninen ravintola keskellä kaupunkia.

Vietnamista tulleiden opiskelijoiden perustama Saigon Noodle Bar piti madetta listoillaan viime talvena. Raaka-aine hankittiin Sodankylän Unarista.

– Ruma kala! Mutta niin herkullinen ja terveellinen, ravintoloitsija Judy Thai nauraa puhelimessa.

Mutta.

– Hinta on vain aika korkea. Lohi on halvempaa.

Erkki Jokiniemi näyttää, mistä oikein kiikastaa.

Hän teroittaa filettinsä ja nostaa nyljetyn mateen leikkuulaudalle.

Pitkä mutta kapea pyrstöpala lähtee yhdellä viillolla, mutta kylkien kanssa pitää vähän askarrella. Jokiniemi leikkaa kylkipalat kahtia saadakseen ne ruodottomiksi.

Kilosta madetta tulee alle 300 grammaa ruodotonta filettä.

– Aika paljon menee hukkaan. Se näkyy heti hinnassa, Jokiniemi tiivistää.

Hätälän Samu Pelkonen tuntee ongelman.

– Esimerkiksi kuhasta saa fileeksi jopa 45 prosenttia, ahvenestakin 30–40, hän vertailee.

– Mateesta saanto on huono, jotta se voisi olla fileenä kovin kilpailukykyinen.

Ovatko mateensyöjät yksinkertaisesti vanhentuneet?

Siltäkin vähän näyttää.

Samu Pelkosen mukaan mateen kysyntä on kiistatta laskenut.

– Niin hyvä ja vastuullinen kala kuin se onkin, nuorempi kuluttajapolvi ei ole löytänyt sitä samaan tapaan kuin vanhemmat.

Näkemyksensä tueksi hän poimii yksityiskohdan Hätälän tilastoista.

Vaikka kokonaismenekki on laskenut, nahattoman mateen osuus potista on kasvanut.

– Ennen ihmiset olivat tottuneet käsittelemään madetta, nylkemisestä lähtien.

– Nyt se on useimmille vierasta. Kala halutaan mahdollisimman valmiina.

Kalatukkurit ovat yrittäneet pitää pirun kalan puolta.

Hätäläkin on ollut kehittämässä reseptejä, jotka tuovat esiin mateen monikäyttöisyyttä, ja tarjonnut maistatusannoksia, joissa on tuoretta, sulilta vesiltä pyydettyä madetta – juuri sitä, jota suomalaiset ovat tottuneet katsomaan vinoon.

Palaute on ollut niin hyvä, että Pelkonen ei ole menettänyt toivoaan.

– Voi olla ihan pienestä kiinni, että made löydetään uudestaan.

Mutta miten?

Erkki Jokiniemi osaa mateen kalastuksen. Menekin kasvattamiseen hänellä ei ole vastausta.

– Se on ikuisuuskysymys niin kuin Lapin kesämatkailu. Hyvät neuvot ovat tarpeen, mutta ei tahdo löytyä.

Lue lisää: Näin Sodankylän mateesta syntyy helppoa herkkua vietnamilaisessa ravintolassa