Pohjoisen Poluissa hiljattain julkaistuissa satelliittikuvissa saattoi näkyä aivan toinen ympäristöongelma kuin alkujaan epäiltiin.
Jutussa kerrottiin merta samentavasta resuspensiosta, joka on luonnollinen ilmiö.
Resuspension aikana otetuissa satelliittikuvissa näkyy myös Liminganlahteen valuvaa punaruskeaa vettä, jota juttuun haastateltu Suomen ympäristökeskuksen tutkija piti humuksen tummentamana jokivetenä. Metsäojituksen kiihdyttämä vesien tummuminen on alati paheneva ympäristöongelma.
Yksi lukija oli tutkijan kanssa toista mieltä.
Kun väitettä ryhtyy selvittämään, käy ilmi, että lukija saattaa hyvinkin olla oikeassa: satelliittikuvissa punertavana näkyvä vesi voi tosiaan olla veteen liuenneiden metallien värjäämää.
– Olen vähän samaa mieltä. Ei se ihan yksiselitteisesti ole pelkkää humusta, mitä tuossa näkyy, arvioi Suomen ympäristökeskuksen kehittämispäällikkö Anna-Kaisa Ronkanen.
Metallipäästön ymmärtääkseen pitää kurkistaa jääkauden jälkimaininkeihin. Silloin Itämeren paikalla oli suolaisempi Litorinameri, jonka pohjaan kerrostui hapettomia pohjasedimenttejä kuolleesta planktonista ja levästä.
Maankohoamisen seurauksena nämä rauta- ja rikkipitoiset pohjasedimentit ovat nyt maalla pitkin Suomen rannikkoa. Oulun lähettyvillä happamia sulfaattimaita on erityisen paljon, ja ne ovat poikkeuksellisen laajalti aivan maan pinnassa.
Happamat sulfaattimaat muodostavat riskin vesistöille. Kun niitä kuivataan ojittamalla, maaperän sulfidit hapettuvat rikkihapoksi. Se aiheuttaa voimakasta happamoitumista ja happamia valuntoja. Samalla maaperästä liukenee valumavesiin metalleja, jotka ovat haitallisia vesieliöille.
– Happamat päästöt ovat riski koko vesiluonnolle. Vesi voi olla kirkastakin, mutta jos sen pH-arvo on tosi alhainen, siinä ei elä juuri mikään, Ronkanen kertoo.
Happamoituminen ja metallipäästöt aiheuttavat pahimmillaan laajoja kalakuolemia. Sellaisia on raportoitu vuosien varrella muun muassa Siikajoella.
Lukijan mielestä Perämeren satelliittikuvissa punaisena näkyvä vesi on happamilta sulfaattimailta liuenneiden rautayhdisteiden värjäämää.
Anna-Kaisa Ronkanen ei uskalla vahvistaa arviota sataprosenttisen varmasti oikeaksi pelkkien satelliittikuvien perusteella.
– En ole kemisti, mutta punainen väri voi tulla hapettuneesta raudasta, Ronkanen toteaa.
Jälkikäteen vettä ei pääse tutkimaan. Syke asensi kuitenkin tänä kesänä Kuivajokeen, Kiiminkijokeen ja Siikajokeen automaattiset jatkuvatoimiset veden laadun mittausasemat.
Siikajoki valuttaa mereen punaista vettä Lumijoen ja Temmesjoen tavoin 24. syyskuuta otetussa satelliittikuvassa. Jos Siikajoen mittausaseman tiedoissa näkyy tuolloin paljon metalleja, asia lienee selvä. Harmi kyllä Syken mittausasemat ovat vasta kalibrointivaiheessa, joten niistä ei ole suoraan apua.
Ronkanen saa kuitenkin selvitettyä Siikajoen mittausaseman tiedoista, että veden sähkönjohtavuus nousi parikymmentä prosenttia 21.–23. syyskuuta. Tämä viittaa siihen, että jokiveden metalli- ja sulfaattipitoisuudet ovat nousseet nopeasti. Lokakuulle tultaessa arvot palautuivat tavanomaisiksi.
Täyttä varmuutta satelliittikuvassa näkyvästä metallipäästöstä ei siis saada, mutta lisää epäsuoraa tukea tulkinnalle saa Geologian tutkimuskeskuksen tiedoista.
GTK:n happamien sulfaattimaiden kartalla Temmesjoki ja Lumijoki virtaavat punaisena kirkuvalla alueella. Värikoodaus kertoo, että siellä on erityisen suuri riski happamiin vesistöpäästöihin.
Siikajoenkin valuma-alue on kartalla värikäs, mutta pohjoisempana isommat joet keräilevät vesiään myös kauempaa sisämaasta rannikon happamien sulfaattimaiden ulkopuolelta.
Pohjoisempien jokien suissa ei näykään syyskuun lopulla otetuissa satelliittikuvissa samanlaista punaista valumaa kuin Liminganlahdella ja Siikajoen suulla.
Happamia sulfaattimaita on kuivattu pelloiksi ja metsänkasvatukseen, ja niitä on myös asutusalueilla.
Päästöjä syntyy etenkin syksyisin, kun sadevesi imeytyy maahan, joka on kesän kuivana aikana hapettunut. Silloin vesistöihin pääsee muun muassa alumiinia, kadmiumia, nikkeliä, kuparia, kobolttia, sinkkiä ja uraania.
On laskettu, että happamien sulfaattimaiden metallipäästöt vesistöihin ovat suuremmat kuin Suomen koko teollisuuden päästöt. Ilmastonmuutos voi lisätä päästöriskiä entisestään, jos kesät kuivuvat ja talven routa-aika lyhenee.
– Tämä on riski, joka liittyy yhdyskuntarakentamiseen, maankäyttöön ja ojitukseen, ja joka pitää huomioida kaavoittamisessa. Riskialueet tulisi jättää koskemattomiksi. Jos niihin kosketaan, toimet pitäisi suunnitella erityisen huolellisesti, Ronkanen sanoo.
Happamuutta voidaan vähentää ennallistamalla maita, eli palauttamalla niiden vesitalous lähemmäs luonnontilaa.
– Vesittäminen auttaa: happamuus vähenee ja veden laatu paranee, Ronkanen kertoo.