Mitä mahtoi ajatella muinaistutkija Aarne Europaeus 114 vuotta sitten kiivetessään Pirttivaaran jätinkirkolle?
Tutkimusmuistiinpanoihinsa hän merkitsi alueen sijaitsevan soiden takana, Piehingin kylästä Mäntylän talosta viitisen kilometriä itään.
Loivasti kohoavan vaaran huipulta hän katseli laajaa näköalaa, jonka taustana sinersi Pohjanlahti, linnuntietä peninkulman päässä. Luoteessa hän näki "Salon kirkon terävän harjan ja Raahen kellotapulin". Raahen kirkko oli palanut edellisenä vuonna, mutta tapuli oli jäänyt pystyyn.
Europaeus tuli täydentämään Saloisten Pirttivaaran vaillinaisia tutkimuksia Muinaismuisto-yhdistyksen kesästipendin turvin. Hänen tutkimuksensa on tarkka, käsin kirjoitettu dokumentti, jossa on piirroksia jätinkirkosta ja myös valokuvia.
Kun maanantaina seisoin jätinkirkon kivikolla ja katselin länteen, oli todettava puuston kasvaneen niin, että nykyistä Saloisten kirkkoa ei laelta näe. Olo tosin oli erikoinen, kuten aina muinaismuistokohteissa. Mitä tässä on ollut kauan sitten? Meren saari mitä ilmeisimmin, mutta mitä kaikkea muuta?
Jätinkirkko ei antaudu ihan noin vain katseltavaksi.
Tie Pirttivaaralle haarautuu melkein kultakaivoksen portilta, joten lähtöruutuun on helppo ajaa autolla muinaispolku-viittoja seuraten. Autosta noustessa näkee edessään joitakin aikoja sitten hakatun rinteen, mutta mitään selvää polkua ei ole. Rinne ei ole jyrkkä, mutta sen nousemiseen tarvitaan todella hyvät kengät ja asenne, jolla otetaan ilolla vastaan liikunnallisia haasteita.
Muinaiskohteista kiinnostuneita ei tosin tarvitse varoitella, heitä ei yleensä pidättele mikään. He ovat tottuneet siihen, että päästäkseen lähelle haluttua paikkaa on varauduttava nyrjähdyksiin, murtumiin, revähdyksiin ja kaikenlaiseen kaatumiseen ja kompurointiin.
Ensimmäisen rinteen jälkeen tullaan kivikolle, joka maallikon silmään näyttää muinaiselta merenrantakivikolta. Sammaleiset kivet ovat erittäin liukkaat kumisaappaiden alla, eikä jalan alle aina satu jotakin pitävää. Maastokenkiä tulee ikävä.
Kun ensimmäisen kerran pyllähdän kivikossa, tulee mieleen ajatus: meitä ei haluta tänne. Toinen pyllähdys: meitä ei tosiaankaan haluta tänne.
Pirttivaaran laki on kiveä ja kivisiä kuoppia.
Vieressä kohoavat kultakaivoksen jätekivikasat – niitä ei ollut kesällä 1909, kun Europaeus teki täällä mittauksiaan.
Kiven määrä vetää hiljaiseksi. Paikkakuntalaiset nimittivät tasaisella laella sijaitsevaa muinaisjäännöstä 1900-luvun alussa "jättiläisten kirkoksi" tai "pirtiksi".
Maanmittaushallitus tarkasti alueen elokuussa 1976. Vuoden 1954 peruskarttalehdessä ei Pirttivaaran nimeä ollut edes mainittu.
Tarkastuksessa todettiin Pirttivaaran jätinkirkon olevan pohjois-eteläsuuntainen ja sijoittuvan laajan samansuuntaisen pirunpellon eteläpäähän. Muodoltaan se on kulmista pyöristetty suorakaide, jonka sivut kaartuvat ulospäin. Jätinkirkossa on kaksi sisäkkäistä kivivallia, oviaukot ovat sekä ulko- että sisäkehässä kaikilla sivuilla seinämän keskiosassa. Ulkomitat ovat noin 30 kertaa 50 metriä.
"Laajahkon vaaran ylemmät osat ovat kivilouhikkoa, joka siellä täällä on aaltoista muodostaen aivan kuin ihmiskäden tekemiä valleja. Vallikehä on tehty enimmäkseen miehenkantoisista kivistä. Joitakuita isompia, kenties maaperäisiä on joukossa."
"Se on kauttaaltaan n. 3,5 metriä leveä, länsisivultaan lähes metrin, sisäpuolelta ei aivan metriäkään, koska sen muodostama kuvio ei ole aivan säännöllinen vaan tapailee kuitenkin suorakaiteen muotoa. Porttiaukkoja on vallissa kokonaista viisi, lienevätkö kaikki sitten alkuperäisiä," kirjoittaa Europaeus tutkimuksessaan.
Hän on merkinnyt muistiin myös erään mielenkiintoisen ja kieltämättä mystisen kertomuksen: "Kerran oli metsämiehiä asettunut vaaran lähistölle makaamaan ja tehneet siihen nuotion. Oli käsketty mennä sieltä pois sillä ”Hummaisten vaaralta tulee Pirttivaaralle hääväki”. Miehet noudattivatkin käskyä siirtyen syrjemmälle, jonneka heille ilmestyi leilejä täynnänsä juomisia ym. hääherkkuja".
Museovirasto on kirjannut Kulttuuriympäristön palveluikkunaan muitakin Pirttivaaran alueelta löytyviä esihistoriallisia kohteita, kuten rakkakuoppia, asumuspainanteita ja lapinraunion.
Europaeuksella ei ollut käytössään älypuhelinta, mutta minulla on. Napsuttelen itseni hakupalvelimeen ja selvitän mikä on lapinraunio. Pirttivaaralta löytyy neljän metrin kokoinen lapinraunio.
Wikipedia kertoo sen tarkoittavan esihistoriallista kivirakennelmaa, joista ainakin osa on röykkiöhautoja. Lapinraunio on usein kasattu kallion laelle lähelle järven rantaa ja näkyvälle paikalle. Niitä on Suomessa tuhansittain.
Rakkakuopan arvoituskin ratkeaa parilla klikkauksella: se on kivikkoon eli rakkaan tehty kuoppa, jota on todennäköisesti käytetty riistan säilyttämiseen. Asumuspainanne on kivikautisen asumuksen kuoppamainen jäännös maastossa, niitä on sekä vaaran laella että luontaisten rantavallien välissä.
Pirttivaara
Esihistoriallinen, kivikautinen ja pronssikautinen Pirttivaara sijaitsee rakkakivikon peittämän jyrkkäreunaisen harjanteen lakiosassa.
Laesta suuri osa on avorakkaa. Asutuksen aikana kohde on sijainnut saaressa ja loppuvaiheessa mahdollisesti niemessä.
Harjanteen laella sijaitsee jätinkirkko, jonka päätarhassa on kaksoisvalli. Jätinkirkon ulompi ympärysvalli jatkuu pohjoispuolelle, johon se rajaa epäselvemmän kehävallien alueen, ikään kuin esilinnan, kaksoisvallista jätinkirkkoa hieman alemmalle korkeustasolle.