Kun kutsu käy merelle, Rainer Halonen ei jätä tilaisuutta käyttämättä. Hän nappaa kepin eteisestä ja astelee pihan poikki rantaan.
Rysäpaikalle hurauttaa Oulun Kellon Kiviniemestä kymmenessä minuutissa. Halonen osaisi sinne vaikka unissaan.
Hän irrottaa veneen laiturista ja tutkailee merta tarkkaan. Edellisenä päivänä vesi nousi laiturin korkeudelle, mutta tänään tuuli tuntuu leppyneeltä.
Päivän tehtävänä on löytää mereltä musta korkki ja laittaa sen paikalle merkkilippu varoitukseksi rysän kiinnitysköysistä.
Aalloilla keikkuvat joutsenet ja aurinko. Korkkia ei näy.
Viime vuosina Halonen ei ole lähtenyt merelle enää itsekseen. Tänään mukana on poika Heikki. Kädet kyllä muistavat, miten venettä ohjataan ja köydet sidotaan laituriin, mutta tasapainoilu kiikkerässä paatissa on toinen asia.
Alkukesällä Halonen istui veneessä joka päivä, kun pojat kalastivat täällä rysällä lohta. Ne olivat hyviä päiviä. Mereltä palatessa kävelykeppi jäi usein rantaan.
Mutta nyt on syksy, ja perheen troolari seilaa Vaasan vesillä. Lokakuussa se jatkaa matkaansa Kasnäsiin Kemiönsaareen.
Sinne Halonen ei lähde. Hän on kalastanut aina kotimerellä.
– En minä ole kerennyt täältä mihinkään.
Vaikka maisema näyttää miltei samalta kuin lapsuudessa, Halonen tietää, että Perämeri muuttuu.
Hän muistaa nuoruuden suuret maivasaaliit, miten meri alkoi saastua, talvet joina jääpeitettä odoteltiin tammikuuhun asti.
Rainer Halonen syntyi Kiviniemessä vuonna 1933. Siellä hänen vanhempansa ja isovanhempansakin olivat syntyneet, kalastajia kaikki.
Halonen ei muista, milloin hän pääsi ensimmäisen kerran merelle. Mutta lapsena hän itkien aneli kalastajia ottamaan hänetkin mukaan, se on jäänyt mieleen.
Kun sota syttyi, isä lähti ja Halonen alkoi käymään Alpo-veljensä ja Heikki-pappansa kanssa kalassa. Verkolla sai rannan läheltä kelpo saaliita Perämeren muikkua, maivaa.
Pikkukala kävi kaupaksi, sillä 40-luvulla ihmisillä oli nälkä.
– Kaupunki hyökkäsi heti kimppuumme, kun tulimme mereltä.
Kalaa kaupattiin suoraan Kiviniemestä tai kuskattiin veneellä torille, kääräistiin sanomalehtiin ja myytiin tuoreeltaan.
– Kala ei vanhennut silloin. Nykyään se vanhenee, vaikka käytetään jäitäkin.
Niihin aikoihin moni kalasti soutuveneillä, moottorit olivat pieniä ja purjeilla seilattiin aina, kun tuuli oli suotuisa. Talvisin kymmenet kalastajat lähtivät hevosilla vetämään jäälle nuottaa.
Sitten kalastus tehostui. Puuveneet vaihtuivat suurempiin aluksiin, hevoset traktoreihin ja moottorikelkkoihin. Silakkaverkot trooleihin.
Saastevuodet, sillä nimellä ajanjaksoa kutsuttiin.
Mutta miksi meri saastui? Siitä Halonen ei ole täysin varma. Hän kuitenkin tietää, että niihin aikoihin esimerkiksi tehtaat puskivat Suomessa jätevedet mereen.
Syyskesällä 1969 Halonen havaitsi, että meri oli harmaa ja kala maistui pahalle. Maivat ja silakat eivät käyneet enää kaupaksi.
– Tuntui, että nyt nousee tie pystyyn.
Halosen perhe joutui lähtemään maakuntiin kiertämään taloja ja kauppaamaan kaloja.
Saman kohtalon kokivat muutkin kalastajat. Pian Oulun seudulta matkusti ”karvalakkilähetystö” viemään kirjelmää eduskuntatalolle.
Halonen haki korvauksia menetetyistä tuloista kaiken kaikkiaan seitsemän vuoden ajalta. Kalojen makuhaitat kestivät pari kesää, mutta lisätyötä aiheuttivat myös likaantuneet pyydykset ja pitkittyneet matkat.
Oulun kaupungin, Oulu Osakeyhtiön, Toppila Oy:n ja Typpi Oy:n asettama kalastuskorvausneuvottelukunta totesi vastauksessaan, että kalojen makuhaitta on aiheutunut todennäköisesti eräistä levälajeista, joiden runsas esiintyminen on johtunut sekä ravinteista että poikkeuksellisista luonnonolosuhteista.
Asian käsittely vei vuosia, ja korvaussumma jäi lopulta pieneksi.
– Onhan ne meille jonkun karamellirasian ostaneet.
Nyt tiedetään, että Oulun edustalla oli 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa laaja-alaisia sinileväkukintoja, jotka aiheuttivat kalojen makuhaittoja. Vuonna 1969 lannoitetyppeä valmistaneelta Typpi Oy:n tehtaalta vuoti Oulujokeen suuria määriä ammoniakkia, joka tappoi kaloja ja vaikutti osaltaan pahaan makuun.
Vielä vuonna 1971 Kaleva kirjoitti, miten Vesiensuojeluyhdistyksen puheenjohtaja, maaherra Kalle Määttä näki harkinnan arvoisena vaihtoehtona, että kalliiden puhdistuslaitosten rakentamisen sijasta Oulun jätevedet johdettaisiin kauemmas avomeren syvänteisiin.
Mutta ihmiset ympäri maailmaa olivat jo vuosien ajan havahtuneet saasteiden ja ympäristömyrkkyjen aiheuttamiin tuhoihin ja vaativat muutosta.
Vuonna 1974 Itämeren valtiot allekirjoittivat Helsingin sopimuksen. Se velvoittaa vähentämään kuormitusta kaikista päästölähteistä, suojelemaan meriluontoa ja säilyttämään lajien monimuotoisuutta.
Teollisuuden ja asutuksen jätevedet määrättiin puhdistettavaksi. Monien ympäristömyrkkyjen, kuten hyönteisten torjunta-aine DDT:n käyttö kiellettiin.
Ravinteiden sekä ympäristömyrkkyjen korkeat pitoisuuden vähenivät Perämeren rannikkovesissä.
Juttu jatkuu videon ja kuvien jälkeen.
Kiviniemen kalasatamassa koiranulkoiluttaja jää juttelemaan niitä näitä. Muutoin satama on vaitonainen.
Ammattikalastajat ovat nykyään harvassa. Halonen tietää, että ammatti on työläs ja se vaatii hyviä välineitä ja suuria pääomia.
– Se on hyvin epävarmaa.
Hän kalasti aikoinaan pääasiassa maivaa ja silakkaa, mutta nuoremmat sukupolvet ovat siirtyneet Kiviniemessä lohenkalastukseen.
Halosen mukaan silakkasaaliit ovat nykyisin pienempiä, eikä lohenpyynnilläkään helposti elantoa tienaa.
– Se on hyvin heikkoa täälläkin tuo lohentulo.
Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä täppäämällä.
Viime vuosisadalla Itämeren lohikannat näivettyivät jokien patoamisen, ylikalastuksen ja muun ihmistoiminnan aiheuttaman kuormituksen seurauksena. Poliittisen puuttumisen myötä 2000-luvulla luonnonkannat alkoivat elpyä.
Tällä vuosikymmenellä lohivuodet ovat taas heikentyneet rajusti. Tutkijat eivät tiedä vielä miksi.
Löytyykö lohelle sopivaa ravintoa? Onko lohikuolemien syynä pedot? Voiko lohen tärkeän ravinnonlähteen, silakan heikkeneminen selittää muutosta?
Rainer Halonen on nykyisistä lohenpyynnin rajoituksista ihmeissään. Yhden rysän saa laittaa keväällä ja toisen juhannuksen tienoilla, kun osa lohista on jo jatkanut matkaansa.
– Viranomaiset valvovat, että äläpä pane ukko toista rysää enää. Antaapa lohen uida jokeen.
– Ennen se oli vapaata, sai pyytää niin paljon kuin kerkesi.
Keittiön ikkunasta näkyy, miten pienet vaahtopäät ryömivät kohti rantaa.
Rainer Halonen nappaa kiikarit ja tähyää rysäpaikan suuntaan. Merkkilippua ei näy, mutta lintuja on tänään paljon.
Halonen on kirjannut seikkaperäisesti kalentereihin kalasaaliit, säätilat, jäiden tulot ja lähdöt sekä muut merkittävät havainnot vuosikymmenten ajalta. Kalentereita on säilössä 60-luvulta saakka.
– Totta kai. Mitäpä sitä kannattaa niitä tehdä, jos ei pidä tallessa.
Tammikuun ensimmäinen 2012: ”Meri on sulana.”
– Talven tulo viivästyy, se on huomattu kyllä.
Ennen meri jäätyi marraskuulla, mutta nyt troolia on voinut vetää joulukuulle, tammikuun alussakin. Vaihtelu on vuosien välillä suurta, senkin Halonen on havainnut.
– Ei se kovin vanha juttu ole.
Tutkimukset kertovat samaa. Jäätalvien pituudet ovat laskeneet viime vuosikymmenien aikana.
Perämeri lämpenee muita Itämeren alueita nopeammin. Meren pintakerros on lämmennyt Itämerellä viimeisen sadan vuoden aikana keskimäärin noin kolme astetta, joista noin kaksi astetta on tapahtunut vuoden 1990 jälkeen.
Tästä eteenpäin, vuosisadan loppuun mennessä arvioidaan, että Perämeri lämpenisi vielä enimmillään jopa neljä astetta.
Toisin kuin eteläisimmillä alueilla, Perämerellä jääpeite ei ole hetkeen katoamassa. Se on hyvä uutinen esimerkiksi norpille, joiden pesintä on jäästä riippuvainen.
Itämerennorppien ja harmaahylkeiden määrät kasvavat Perämerellä. Yhteiselo ei ole aina helppoa, sen Halonen tietää.
Vuosi sitten ne kävivät urakalla saaliiden kimppuun. Tänä kesänä lohenraatoja näkyi vähemmän. Toisinaan hukkuneita norppia ja hylkeitä löytyy rysistä.
Halosen nuoruudessa Kiviniemestä lähti kevättalvisin useampia porukoita hylkeenpyyntiin. Hylkeet rauhoitettiin 1980-luvulla, kun kannat heikkenivät voimakkaasti ympäristömyrkkyjen sekä liiallisen metsästyksen vuoksi. Pyynti aloitettiin uudelleen vuosituhannen lopussa, mutta metsästystä alettiin säädellä tarkasti.
Perämeren lämpenemisestä hyötyvät ahven, särkikalat ja kuha. Ilmastonmuutos ja meren rehevöityminen aiheuttavat vaikeuksia puolestaan merikutuiselle harjukselle, siialle ja muikulle.
Ne kutevat pohjakivikkoon tai soraan, mutta jokien tuoma humus tai kuollut levä saattaa tukahduttaa mätimunat.
Perämeren rannikkovedet ovat rehevöitymisen suhteen monilta osin vain tyydyttävässä tilassa, vaikka tilanne on parempi kuin eteläisillä merialueilla.
Fosforikuormitus on alentunut 2000-luvulla, mutta sen sijaan typpikuormitus saattaa olla jopa kääntymässä kasvuun.
Perämerellä metsätalous on merkittävä meren kuormittaja. Sen aiheuttamat fosfori- ja typpipäästöt ovat alueella moninkertaiset suhteessa muihin merialueisiin. Tätä selittää valuma-alueen voimakkaasti ojitetut turvemaat.
Kuten muilla alueilla, myös Perämerellä suurin meren kuormittaja on maatalous.
Jos ilmaston lämpeneminen voimistaa sateita, ravinteita huuhtoutuu jatkossa entistä enemmän mereen. Tulevaisuudessa veden tummuminen saattaa näkyä juuri Perämerellä.
Vaikka Perämerta kuormitetaan voimakkaasti, happipitoiset pohjat ovat suojanneet sitä pahimmalta rehevöitymiseltä.
Rehevöitymistä ehkäisee myös luonnonkalan pyynti. Ravinteet nousevat vedestä silakka kerrallaan.
Tuvan pöydällä on rivi valokuvia. Yhdessä Leila-vaimo, toisessa vanhin poika Eero. He kuolivat muutama vuosi sitten, melkein yhtä aikaa.
Eräässä kuvassa Rainer pitelee sylissään lastenlastaan. Ketäköhän heistä yhdeksästä? Sitä Rainer ei äkkiseltään saa päähänsä.
Tämä on Leila-vaimon syntymäkoti. Leila ja Rainer kävivät yhdessä rysillä nuorina, aika kului, mentiin naimisiin, muutettiin yhteen, purettiin vanha talo, rakennettiin uusi, lapset syntyivät.
Leila oli vastassa rannassa, puisteli maivoja irti verkosta, piti kalakauppaa.
– Me kalastettiin, ja hoidettiin karjaa, ja taas kalastettiin.
– Raskaita hommia, mutta rakkaita hommia.
Talo tuntuu nykyisin turhan suurelta yhdelle miehelle.
– Saattaa tässä asua yksinkin pakon edessä.
Suuri osa perheestä asuu kuitenkin yhä Kiviniemessä. Suvun nuorin ammattikalastaja on nyt 24-vuotias pojanpoika.
– Merihän on meidän aarreaittamme. Sitähän se on ollut. Aarreaittanahan sitä voidaan pitää tänäkin päivänä.
