Yhtäkkiä se on siinä.
Hiekkasärkkä, keskellä Perämerta. Tänä kesänä ja juuri nyt Santapankki on tämän näköinen.
Jäiden melskaamisen myötä hiekka kasautuu joka kevät erilaisiksi muodostelmiksi, joita merivesi ja tuulet sitten muotoilevat omanlaisikseen.
– Viime vuonna näytti, kuin olisi kipattu rekka-autollinen hiekkaa yhteen kohtaan, kertoo kenttämestari Raimo Lotvonen Metsähallituksen Luontopalveluista.
Lotvonen arvioi Santapankin näkyvän osaan pituudeksi noin 700 metriä. Särkkä jatkuu pinnan alla. Sen muoto on kapea ja pitkulainen. Paljonko tällaisia muodostelmia on Perämeressä?
– Ei tämmöistä paikkaa ole missään muualla, Lotvonen vastaa.
Mitä näinkin kummallisesta paikasta voi sitten löytää – paitsi loputtomasti hiekkaa?
Hiekka muuttuu vihreäksi
Vihreys yllättää.
– Että sitä on näin paljon, Lotvonen täsmentää verratessaan aiempiin kokemuksiinsa.
Särkän korkeassa osassa hiekasta puskee suola-arhoa ja merikohokkia.
Suola-arho
Suola-arhon lehdet ovat möyheät ja kiiltävät. Se on kasvin ratkaisu kuivuuteen.
Suola-arho on suolakkokasvi, joka ei merivesipärskeistä piittaa. Edes veteen tai hiekkaan hautautuminen ei lannista sitä, sillä suola-arho on sopeutunut kasvamaan rannan reunaosien myllerryksessä.
Suola-arhon ominta valtakuntaa ovat hiekkarannat. Se on yksi merkittävistä merenrantojen pioneerikasveista, jotka aloittavat hietikoiden paikalleen sitomisen. Suola-arhon pitkähaarainen juurakko kasvaa nopeasti hiekan sisällä ja versojuuret ankkuroivat kasvin tiukasti hiekkaan.
Juurakkoon syntyy runsaasti silmuja, joista ilmaversot kohoavat. Osa niistä jää lepotilaan, jotta myrskyn hautaama kasvi voi ponnistaa takaisin pintaan uusia versoja kasvattamalla.
Alustaa vakauttaessaan ja maaperää lannoittaessaan suola-arho tasoittaa tietä vaativammille merenrantakasveille. Ajan mittaan kilpailun kovetessa se joutuu lopulta itse väistymään. Eniten lajia on jäljellä Perämeren alueella.
Suola-arho lisääntyy tehokkaasti paitsi pölyttäjien ja tuulen, myös juurakkonsa avulla. Laajakin suola-arhomatto voi olla yhtä ja samaa kasvullisesti syntynyttä yksilöä, kloonia.
Merikohokki
Merikohokki on todellinen merenrantakasvi, joka viihtyy avoimilla, saraisilla ja hiekkaisilla rannoilla pitkin Pohjanlahden rannikkoa. Se on suolakkokasvi, joka on meriveden pärskeissä kuin kotonaan.
Merikohokki on monivuotinen ruoho, joka muodostaa mattomaisia kasvustoja.
Suola-arhon huiman pitkät juurakot sitovat saarta kokoon. Lintujen ulosteet lannoittavat kasveja.
Koska maa kohoaa täällä seitsemän millimetriä vuodessa, särkän vehreä osa jää koko ajan enemmän ja enemmän meren pinnan yläpuolelle.
Joskus Santapankissa kasvanee pajukkoa.
Lintujen tukikohta
Linnut, kuten hanhet, ruokit ja kihut, pitävät karua hiekkadyyniä tukikohtanaan.
Kihuja pitää varoa, Lotvonen neuvoo. Jos niillä on pesä lähellä, ne saattavat olla ärhäköitä.
Uhkaavaa lintua pitää tuijottaa ja samalla perääntyä hiljalleen. Jos kääntää selän, se saattaa kopata nokalla päähän.
Kihuja kyllä liitelee Santapankin yllä, mutta pesää ei ole. Saamme jatkaa tutkimusretkeä rauhassa.
Pesimärauha linnuille
Lintujen pesät ovat rauhoitettuja, eikä pesintää saa häiritä.
Lintuja voi pesiä lähes kaikkialla, ja pesää on usein vaikea havaita ajoissa. Linnun pesän havaittuaan on poistuttava paikalta.
Esimerkiksi pesimäaikainen eväsretki luodolle, jolla pesii lintuja, on tahallista ja laitonta riippumatta siitä, onko luoto rauhoitettu ja onko sille maihinnousukielto pesimäaikaan.
Lintujen herkkyys häirinnälle vaihtelee. Pesinnän häiriintymisen pystyy toteamaan emolintujen käytöksestä. Emo saattaa poistua pesältä, käyttäytyä rauhattomasti tai ei uskalla mennä ruokkimaan poikasiaan.
Useilla lajeilla, kuten vesilinnuilla, pesät ja pesässä olevat munat jäävät selvästi näkyville, jos emo joutuu poistumaan kiireesti. Suojaamattomat munat päätyvät helposti muiden eläinten ruuaksi.
Lintujen pesimäaika alkaa pesän rakennuksesta ja päättyy siihen, kun poikaset lähtevät pesästä. Pääosin pesinnät ajoittuvat Suomessa huhti–heinäkuulle.
Veneellä liikuttaessa on syytä kiertää lintujen pesimäalueet riittävän kaukaa sekä rauhallisella nopeudella paitsi häiriön, myös peräaaltojen vaikutuksen vähentämiseksi.
Meri muovaa maisemaa
Santapankin kaakkoispäässä kenottaa pari jykevää kuutiota. Merimerkin jäänteet, Lotvonen kertoo. Ristikko on keikahtanut veteen ja lepää jossain pohjassa edelleen.
Korkealla hiekassa töröttävä metallinpätkä saattaa hyvinkin olla niitä peruja.
Aallot ovat muovanneet särkän pintaa mieluisakseen. Jossain hiekka on askelten alla jämerää, jossain upottavaa. Hiekan ja veden rajoilla muodot kaartuilevat.
Särkän korkeassa osassa pötköttää tukki, jonka kyljessä on neliönmuotoista merkkejä, todennäköisesti metsäkoneen tai kuljetushihnan jälkiä.
Lotvonen arvelee tukin olevan peräisin Stora Enson puutavaralastista, joka humpsahti rahtialuksen kannelta mereen Kemin edustalla joulukuussa 2017. Jäisen lastin kerääminen talvisesta merestä oli niin haastavaa, että osa tukeista pääsi ajelehtimaan omille teilleen.
Enää on selvitettävänä, mikä tämä mystinen paikka lopulta on.
Huuhtoutunut harjunselkä
Luonnonmaantieteen professori Jan Hjort Oulun yliopistosta tutkii karttaa ja ilmakuvia. Paikka ei ole hänelle ennestään tuttu.
Särkän suunnan perusteella Hjort arvelee, että Santapankki saattaa olla osa harjujaksoa: harjumuodostumaan kuuluva selänne, joka kohoaa merenpinnan yläpuolelle.
Samaan viittaa meren pohjan topografia. Selkeä jono samanmoisia muodostumia eli vedenalaisia valleja ja pieniä huuhtoumasaaria jatkuu Santapankista mantereen suuntaan.
Moreeniharjanne Santapankki ei ole, vaikka karkeampaa materiaalia on kyllä särkän alla, kertoo geologian ja mineralogian professori Kari Strand Oulun yliopistosta.
Pinta on pelkkää hienoa, puhtaaksi lajittunutta hiekkaa.
– Tämä on sellainen erikoisuus, Strand sanoo.
Koska merenpinnan korkeus vaihtelee tuulten mukaisesti noin 60 senttimetriä ylös ja alas, särkkää on näkyvillä enemmän tai vähemmän.
Länsituulella Santapankin pinta-ala pienenee aika lailla ja kaakkoisen maatuulen aikaan se on esillä enemmän.
Myös korkeapaineen aikana merenpinta on matalalla ja särkkä esillä koko komeudessaan.
Strandin arvion mukaan uutta hiekkaa ei tule jään mukana, vaikka jäät saattavat siirrellä hiekkaa jonkin verran.
– Hiekkaa kuljettavat lähinnä vedenvirtaus ja tuulet.