Alkeet eivät riitä erä­maas­sa

Pahalta näyttää. Mies makaa kaatuneen puunrungon alla vatsallaan, poski vasten sammalta. Miten hän päätyi noinkin kummaan paikkaan?

Sitä ei voi miettiä nyt, sillä on toimittava. Puunrunko on niin iso, että sitä ei voi liikuttaa. Miestä voi, sillä runko ei ole suoraan hänen päällään.

Pökkelön alle pökertynyttä tutkii joukkio, joka ei oikein tahdo päästä yksimielisyyteen siitä, miten edetä.  Loukkaantunut saadaan kuitenkin hivutettua pois rungon alta. Sitten hänet on saatava käsivoimin siirrettyä kymmenen metrin päähän hiekkatielle, jossa on solumuovipatja.

– Kolmosella nousee! Yks, kaks, kolme! Yritetään saada liikkumatta!

Joukkio onnistuu kantamaan tajuttomalta vaikuttavan miehen melko tasaisesti pois kosteasta metsästä.

Tällä erää selvittiin ilman oikeita vammoja, sillä kaveri virkoaa heti solumuovipatjalle päästyään. Ryhmä alkaa innoissaan ruotia tapahtunutta.

– Takaan, että tuon hankalampaan paikkaan ei voi joutua, kuuluttaa kouluttaja Ville Melkko, joka on tarkkaillut ryhmää vierestä.

Mitä tehdä, jos apu ei tule nopeasti?

Yllä kuvattu tilanne oli osa Helsingin Paloheinässä järjestettyä harjoitusta, jossa Melkko vetää kansainvälisen Wilderness Medical Associates –organisaation (WMA) eräensiapukurssia.

Tämänkertaisella eräensiapukurssilla oli esimerkiksi Etelämantereelle lähteviä tutkijoita ja vapaalaskua harrastavia ulkoilun konkareita. Ulkona viettää paljon aikaa myös Jens Schnabel, joka on hiljattain valmistunut eräoppaaksi.

– Yksinkertaistaen voi sanoa, että eräensiapukurssilla opeteltiin, miten ihminen toimii, miten selvittää mahdolliset vikatilat ja miten ne laitetaan paremmalle tolalle. Harjoituksissa opeteltiin kaikkea pulssin tunnustelusta tekoverellä tehtyjen vammojen hoitamiseen, Schnabel kertoo.

Kurssilla käytiin läpi, kuinka potilas tutkitaan ja miten toimitaan, jos jokin uhkaa ihmisen kolmea kriittistä elinjärjestelmää: keskushermostoa, hengityselimistöä tai verenkiertoa. Lisäksi muun muassa eri raajojen lastoitusta, maastossa siirtämistä, allergisia reaktioita ja miten suojaudutaan, jos maastossa iskee kylmä tai liian kuuma.

– Tärkein oppi oli se, kuinka tehdä oikeita päätöksiä potilaiden hoidossa. Ennen kurssia oli sellainen olo, että ei tiedä, mistä aloittaa, jos osuu onnettomuuspaikalle. Nyt tämä ei jännitä enää ollenkaan.

Schnabel on aikaisemminkin harjoitellut ensiaputaitoja, mutta koki tarvitsevansa lisää itseluottamusta ja harjoitusta erityisesti siihen, miten menetellä, kun lähellä ei olekaan ammattiauttajia. Tyypillinen ensiapukurssi lähtee oletuksesta, että toimitaan kaupunkiympäristössä, jossa ambulanssin soittaminen on helppoa.

Kouluttajaksi tiukat pääsyvaatimukset

Eräensiavun kouluttaja Ville Melkko tietää, että Lapin takamailla apua ei välttämättä ole heti saatavilla. Rovaniemeläinen Melkko työskentelee ensihoitajana Lapin sairaanhoitopiirissä.

Joensuulaislähtöinen Melkko muutti vuonna 2016 Rovaniemelle vapaalaskun ja rakkaimman harrastuksensa, maastopyöräilyn takia.  Pohjoinen oli entuudestaan tuttua aluetta, sillä Melkko toimi useita vuosia esimerkiksi Ylläksellä hiihdonopettajana.

WMA:n kouluttajakurssille Melkko pääsi käytyään ensin eräensiavun perus- ja jatkotason kurssit Vierumäellä. Pääsyvaatimukset kouluttajaksi ovat sikäli tiukat, että hakijan on mielellään oltava hoitoalan, pelastusalan tai lääketieteen ammattilainen. Hakijan pitää osoittaa myös, että on jo pitkään harrastanut ulkoliikuntaa.

– Kouluttajaksi otetaan noin 15 henkeä vuosittain. Olin vuonna 2018 ainoa Pohjois-Amerikan ulkopuolelta, Melkko kertoo.

Kyllä joku kumminkin pois hakee

Lapin pelastuslaitoksen maastopelastustehtävien kuvaukset vuodelta 2022 kertovat, että kaikkea mahdollista tosiaan sattuu. Marraskuuhun mennessä tehtäviä oli kertynyt pitkälle toistasataa.

Vaeltajille tulee hiertymiä, polven nivelside venähtää, selkä kipeytyy tai sairastutaan niin, että patikointi ei voi enää jatkua. Jalat turpoavat, eivätkä vaelluskengät mene enää jalkaan.

Hiihtäjät kaatuvat ladulla ja loukkaavat esimerkiksi olkapäänsä. Myös laskettelijat, maastopyöräilijät ja vaeltajat tarvitsevat apua kaaduttuaan. Maastosta pelastetaan myös, koska retkelle lähdetään huonoilla varusteilla ja liian vähäisellä ruoalla ja juomalla.

Joku on joutunut poron hyökkäyksen kohteeksi, toinen taas on pudonnut koiravaljakosta. Joissain tapauksista retkeilijä on eksynyt.

Maastopelastuksen kuvauksissa pistää silmään se, monissa tapauksissa pelastuksen syy on uuvahtaminen kesken retken. Virta siis loppuu niin pahasti, että maastosta ei tunne pääsevänsä pois omin avuin.

Melkosta tuntuu, että osa ihmisistä lähtee retkelle liian kovin oletuksin. Kunto ei olekaan sitä, mitä oli kuvitellut. Toisaalta Melkon mielestä asenne maastosta pelastamiseen on liian höveli: oletetaan, että kyllä joku kuitenkin hakee pois, vaikka samaan aikaan pelastuspartiota tarvittaisiin vakavampiin tilanteisiin.

–Jos on uupunut, silloin sitä lämmittää autiotuvan, säännöstelee eväitä ja katsoo, onko juomavettä saatavilla. Lepää seuraavaan päivään. Ei siinä kauhean iso hätätila voi olla päällä.

Samansuuntaisia ajatuksia on Tuomas Korhosella Lapin pelastuslaitokselta. Korhonen toimii tilannekeskuksen päivystävänä palomestarina.

– Toiset kokevat olevansa kovassakin hädässä, vaikka tilanne vaatisikin vain lepotauon pitämistä. Kokeneet retkeilijät tuntevat omat voimansa ja ovat varustautuneet ylimääräisellä ravinnolla, jos joutuu viettämään maastossa tai tuvilla ylimääräisiä päiviä. Kokemattomat eivät välttämättä ole varustautuneet niin hyvin ja hälyttävät helpommin apua.

Kun pelastuslaitos lähtee noutamaan maastosta pahasti loukkaantuneen potilaan, tarvitaan 1–2 moottorikelkkaa tai mönkijää ja 2–4 henkilöä. Pelastajat saattavat olla suorittamassa tehtävää jopa yli 12 tuntia.  Kun apua hälytetään kiireettömälle tehtävälle, on se pois pelastuslaitoksen kiireellisiltä tehtäviltä.

Siksi, jotta uuvahdus ei iskisi, tunne voimasi ja jatka matkaa vasta sitten, kun jaksat määränpäähän, Korhonen evästää. Tulentekovälineet pitää olla aina mukana ja niin, että niitä osaa käyttää myös maastossa.

Kannattaa aina pitää mielessä se mahdollisuus, että maastosta ei syystä tai toisesta pääsekään pois niin nopeasti kuin oli ajatellut. Silloin on hyvä olla varaevästä ja juomaa mukana.

Reitti pitää tuntea ja varautua siinäkin muutoksiin: mieti valmiiksi myös varareitti. Myös vuodenajat yllättävät, Korhonen muistuttaa.

– Keväällä, kun eteläisessä Suomessa jo kukat kukkivat, pohjoisessa voi olla vielä lähes metri lunta. Jos ei ole varustautunut oikein, väsymys tulee varmasti.

Apu tuntien päässä – pystynkö auttamaan kaveria?

Korhosen kokemuksen mukaan korona on vaikuttanut siihen, että patikkapoluille lähtee myös ihmisiä, joilla ei vielä ole osaamista eikä tarvittavia varusteita maastossa pärjäämiseen.

– Jokaisen tulisi osata ensiavun perusteet ja jokaisen, joka lähtee retkeilemään, tulisi varustautua niin, että pienten ruhjeiden ja haavojen hoito onnistuisi ilman pelastuslaitoksen apua, Korhonen sanoo.

Myös Melkon mielestä eräensiaputaidot pitäisi hallita. Vaikka itse ei pulaan joutuisikaan, saattaa osua paikalle silloin, kun joku muu tarvitsee apua.

– Meillä on ikääntyvä väestö. Jos on jokin perussairaus, se saattaa oireilla retkellä ja estää matkan jatkumisen, vaikka tilanne ei muuten uhkaisi henkeä. Ei minusta lähtemistä pidä silti kieltää. Hyvähän se on, että ihmiset liikkuvat luonnossa, Melkko sanoo.

Esimerkkinä Melkko käyttää sydämen rytmihäiriötä, joka hoituisi kaupungissa nopealla sairaalareissulla, mutta takamaastossa estää jatkamasta retkeä.

Lapissa on käytössä pelastushelikopteri Aslak, Rajavartiolaitoksen helikopterit sekä Finnhems- lääkintähelikopteri. Lisäksi pohjoiseen Lappiin on mahdollista saada apua Norjan pelastushelikoptereilta.

Jos maastossa sattuu onnettomuus, Korhosen mukaan esimerkiksi Kilpisjärvellä helikopteria voi joutua odottamaan jopa 12 tuntia. Hakuaika kuitenkin riippuu paljolti sääolosuhteista, vuodenajasta ja maaston muodoista.

– Lapissa kuulee sesonkiaikoina viikoittain, että on todella pitkät viiveet saada apua takamaastoon. Ammattiapua saa, mutta jos se tulee tuntien päästä, kyllä minä haluaisin pystyä auttamaan kaveria. Saatikka sitten jossain Keski-Aasiassa vuoristoreissulla, jossa apua ei vain ole saatavilla, Melkko sanoo.

Lumiturvallisuuteen herättiin vasta hiljattain

Mitä teen, jos kaadun ja loukkaan käteni? Jos isken puukolla sormeen? Tai oksa iskee suoraan silmään? Miten paniikissa toimitaan? Vastauksia saa ainoastaan harjoittelemalla.

– Sen huomaa eräensiavun harjoituksissa ensimmäisenä päivänä, että äkkiä menee sormi suuhun, kun ei ole mitään työkaluja. Kurssin edetessä huomaa, että paniikki jää pois, kun toimintamalli iskostuu ajatteluun.

– En minäkään olisi osannut ihmisiä auttaa, ellen olisi hakeutunut alalle ja opetellut auttamaan. Nuorempana pelkäsin piikkejä ja pyörtyilin rokotuksissa. En olisi uskonut, että olen jonain päivänä tässä, Melkko kertoo.

Eräensiaputaitoja tarvitaan läpi vuoden. Mekosta talvella pitäisi kohdistaa katse entistä tarkemmin lumivyöryalueille.

– Lumiturvallisuus on ollut ihan vieras käsite. Siihen on herätty vasta viimeisen neljän vuoden aikana. Eniten talvessa jännitän lumivyöryjä, sillä meillä Suomessakin on monia vaarallisia paikkoja. Ja paljon liikkuu monen tasoista porukkaa monen tasoisilla välineillä.

Tietysti Melkko ottaa välillä vapaalaskijana itsekin pieniä riskejä hyppäämällä kumpareesta ja välttämällä vain hiuksenhienosti törmäämisen puuhun. Isoja riskejä hän ei kuitenkaan halua ottaa. Melkko ei laske kuruissa tai rinteissä, joissa on lumivyöryn vaara.

– Vaimoni on entinen tehohoitaja, joten meillä on todella turvallisuusorientoitunutta. Molemmat tietävät, mikä se kauhuskenaario voi olla.