Vaikka tekisi kaikkensa, voivat olosuhteet yllättää tai arviointikyky pettää.
Aku Lahti, Valtteri Halonen, Miia Ritola ja Miikka Hast ovat kaikki olleet lumivyöryssä. Nyt he kertovat, mitä tapahtui, mitkä vaaranmerkit jäivät huomioimatta ja miltä tuntui palata takaisin vuorille pysäyttävän kokemuksen jälkeen.
Kuuluu humahdus – tai pikemminkin pamahdus.
Edellä hiihtävä Aku Lahti kääntyy katsomaan ystäväänsä Valtteri Halosta, joka huutaa: "Jatka! Mennään!" Sen jälkeen Lahti katsoo ylämäkeen ja näkee, miten koko rinne vyöryy heitä kohti. Hän ehtii kääntää suksensa alamäkeen ja huutaa: "Vyöry!"
Sitten jalat lähtevät alta.
Myös Halonen saa käännettyä suksensa alamäkeen, mutta hätääntyneenä kaatuu jo ennen kuin vyöry ahmaisee hänet mukaansa. Lahti valuu hetken lumipakan päällä ja saa työnnettyä splitti-lumilaudan eteensä ennen kuin törmää tunturikoivuun. Sen jälkeen hän alkaa pyöriä vyöryn mukana.
Pään yli hän kieppuu ainakin kerran, ja kaikki röörit täyttyvät lumesta.
– En kerennyt tehdä mitään eikä mikään oppi ollut päässä, vain paniikki, Lahti sanoo.
Halosella ei ole käsitystä siitä, missä on pinta ja missä on pohja. Hän yrittää uida, mutta se on mahdotonta. Ajatuksenkulun hän kokee kuitenkin kammottavan selkeänä.
– Ajattelin, että nyt tapahtuu se, mitä ei koskaan pitänyt tapahtua enkä koskaan halunnut kokea.
Ihmeellisesti molemmat pulpahtavat lumen pinnalle jo ennen puurajaa. Lumi jatkaa vyörymistä kymmeniä metrejä puurajan alapuolelle saakka.
Laajassa kentässä ei ole laskijoiden onneksi maastoansaa, kuten notkelmaa. Lumi ei siis pääse kasautumaan yhteen kohtaan vaan hajaantuu laajalle alueelle.
Lahti on mennyt vyöryn mukana hieman alemmas kuin Halonen. Lahti on lyönyt päänsä puuhun ja Halonen vääntänyt jalkansa. Lahti on hukannut sekä kypäränsä että molemmat sauvansa. Myös Haloselta vyöry on nielaissut toisen sauvan ja hänen toinen suksensa on haljennut. Kumpikaan ei ole kuitenkaan vakavasti loukkaantunut.
Autolle on matkaa pari kilometriä. Kilometrit taittuvat syvässä järkytyksessä ja hiljaisuudessa. Halonen koittaa kuulostella kehoaan ja jalan kipua. Rikkinäisellä suksella hiihtäminen on hankalaa, ja hänen on pinnisteltävä pysyäkseen pystyssä.
Kun ystävykset saapuvat Kilpisjärven jäälle ja näkevät vastarannalla Saana-tunturin auringonpaisteessa, he purskahtavat itkuun.
– Näky oli niin kaunis. Otin splitin pois jaloistani ja vain itkin – totaalinen purkautuminen. Olisimme voineet kuolla, mutta olimme molemmat elossa, selvisimme ja olimme nyt turvassa, Lahti muistaa.
– Vasta järven jäällä tajusimme, mitä oli käynyt. Itkimme ja halasimme toisiamme, Halonen lisää.
Kevät on jo pitkällä, kun Miikka Hast, Aadne Olsrud, Tero Ainonen ja Jarkko-Juhani Henttonen päättävät lähteä katsastamaan Storfjordin lähellä Norjassa sijaitsevaa suppilomaista kurua ja mahdollista ensilaskua sinne.
Keväällä, lämpötilan noustessa kasvaa riski märille irtolumivyöryille, ja myös tuiskulumen kasaamat lumilipat voivat silloin murtua herkemmin. Kokenut ryhmä tietää, että vuoren pohjoisseinämällä olevaan kuruun aurinko ei porottaisi koko päivää ja sieltä löytyisi mitä todennäköisimmin hyvää laskettavaa.
Olsrud tekee alueella lumivyöryennusteita, ja tilannekuva on niin hyvä kuin niissä olosuhteissa on mahdollista.
Kurulle on kierrettävä seinämän takaa. Koska on tiedossa, että kurussa on jääputous, ystävykset ovat varustautuneet myös köysillä ja laskeutumisvälineillä.
Kurun päällä keli alkaa yllättäen huonontua. Vuoren ylle kertyy pilviä. Näkyvyys on silti suhteellisen hyvä, sillä kurua ympäröivät 300 metriä korkeat vuorenseinät luovat laskeutumiselle kontrastia.
Ystävykset laskeutuvat köysien varassa kuruun tutkimaan lunta ja toteavat sen olevan vakaata. He pohtivat muuttunutta keliä pitkään, mutta eivät usko sen lämmenneen liikaa. Pohjoisseinälle ei paista aurinko, eikä lumi ole lämmennyt kurun pohjallakaan.
Ainoa huolenaihe on vuoren tasaisen huipun päälle kasautunut, toistakymmentä metriä paksu ja satoja metrejä leveä lumilippa. On kuitenkin pilvistä eikä vaikuta, että aurinko lämmittäisi sitäkään.
Kurussa on kaksi vaikeaa kohtaa, joista ei pysty laskemaan. Niistä on kavuttava alas köysien varassa. Laskeutumisiin kuluu vietävästi aikaa.
Kun viimeisenä tullut Henttonen pääsee alas toisen vaikean kohdan, muu porukka on kurun suun ja ulostulon vieressä, kallion takana turvapaikassa. Henttonen heittää heille toisen laskeutumisköytensä ja laskee viimeisen osuuden alas.
Kun Hast, Olsrud ja Ainonen rupeavat laittamaan lautoja jalkoihinsa, kuuluu jysäys. Eteläseinällä, josta on päivän mittaan tullut loskavyöryjä, ei näy mitään. Sen sijaan Henttonen huutaa alhaalla: "Suojaan!"
– Räjähdys oli niin valtava, että tuntui siltä, kuin koko kallio olisi kaatunut päällemme. Vaikka lunta lensi joka puolella, ymmärsimme, että emme olleet vyöryssä vaan turvassa, Hast kertoo.
Hast, Olsrud ja Ainonen ehtivät nähdä, että Henttonen on päässyt alas ja pois alueelta. Sen sijaan alas päässyt Henttonen luulee koko muun porukan musertuneen järkälemäisen lumilipan irtoamisesta aiheutuneen vyöryn alle.
Pian hän kuitenkin näkee ystäviensä laskevan juuri vyörynyttä kurua alas täysin ehjinä.
– Kyseessä oli luonnollinen lumivyöry ja olimme väärässä paikassa väärään aikaan – tai oikeassa paikassa väärään aikaan. Se oli tosi pienestä kiinni ja niin läheltä piti -tilanne kuin voi vain olla, Hast kertoo.
Valoa on itsenäisyyspäivän aikaan vähän ja päivä on muutenkin harmaa. Viiden hengen laskuporukka koostuu kokeneista laskijoista, jotka kaikki tietävät olosuhteiden olevan epävakaat. Siksi ryhmä päättää mennä ylös mahdollisimman turvallista reittiä.
Matkan varrella ylempää alkaa kuitenkin kuulua humahteluja, joten laskijat päättävät kääntyä takaisin reitille, josta ovat nousseetkin.
Joitakin satoja metrejä ennen puurajaa on harjanne, johon laskevat ensin Miia Ritola, hänen silloinen puolisonsa Panu Jyrä ja Ninni Mikkonen. He pysähtyvät ja jäävät odottamaan viimeisiä laskijoita kiven taakse mielestään turvalliseen paikkaan.
Kun toiseksi viimeinen laskija Joonas Kortelainen lähtee laskemaan, kuuluu pamaus. Yli 150 metriä leveä ja yli metrin paksuinen kaistale lohkeaa hänen allaan ja lähtee vyörymään voimalla alas.
Harjan reunalla seissyt Ritola näkee, miten massa irtoaa. Hän on ainut harjanteelle päässeistä, jonka sukset on käännetty alarinteeseen. Lykkiessään itseään sivuun hän näkee, miten vyöry nappaa mukaansa Mikkosen ja Jyrän.
– Se on erikoinen tunne, kun tajuaa, että kaikki muut katoavat ja itse hiihtelee pois kuin ihmeen kaupalla, Ritola sanoo.
Hän näkee koko ajan Mikkosen toisen jalan liikkuvan vyöryn pinnalla. Kun vyöry pysähtyy, hän hiihtää jalan luo ja alkaa kaivaa. Samalla hän huomaa, että Kortelainen on hautautunut lumeen vain puoliksi ja on jo kaivamassa itseään ylös.
Ville Vepsäläinen on edelleen vyöryalueen yläpuolella, mutta Jyrästä ei ole mitään havaintoa.
– Oli haastavaa kaivaa ystävää ja samaan aikaan huutaa puolisoa eikä tiedä, missä hän on, Ritola kertoo.
Kortelaisen ennätettyä avuksi Ritola soittaa hätäkeskukseen. Siellä sanotaan, että he eivät todennäköisesti ehdi paikalle ajoissa.
Pian Mikkosen kasvot saadaan kuitenkin kaivettua esiin ja hän saa happea. Myös Vepsäläinen laskee ylhäältä alas ja alkaa etsiä Jyrää. Ritola lähtee viemään shokissa ja kylmissään tärisevää Mikkosta alas, Kortelainen ja Vepsäläinen jatkavat Jyrän etsintää.
Kun Ritola ja Mikkonen lähtevät aurailemaan alaspäin, he näkevät Jyrän pään puurajassa. He olivat etsineet häntä paljon ylempää eli ihan väärästä paikasta.
Jyrä on onnistunut pysymään tietoisena koko ajan ja vyöryn pysähtyessä kaivamaan ilmakuopan kasvojensa eteen. Lopulta hän saa kaivettua molemmat kätensä vapaiksi. Häneltä on lähtenyt sukset jalasta ja hän on pahasti ruhjeilla ja mustelmilla.
Pelastusviranomaisille ilmoitetaan, että kaikki ovat hengissä. Pienin askelin lumikengillä sekä Kortelaisen ja Vepsäläisen avustuksella myös Jyrä pääsee takaisin kämpille. Aikaa siihen kuluu kaksi tuntia.
Arvio olosuhteista voi pettää kokeneillakin
Sekä Miikka Hast että Miia Ritola ystävineen olivat kokeneita vuorilla liikkujia, mutta arvio kelin suhteen petti heillä kaikilla.
Vaikka Storfjordilla ei ollut aurinkoista, keli oli luultavasti muuttunut pilvien vuoksi kosteammaksi ja lämpimämmäksi. Pilvien lämmittävä vaikutus sai lopulta lumilipat tippumaan liki Miikka Hastin porukan niskaan.
Huono keli ja epävarma tunne olosuhteista saivat Ritolan porukan kääntymään Blåbærfjelletillä takaisin. Se oli kuitenkin vyöryonnettomuuden ehkäisemiseksi liian myöhäistä.
Aku Lahti ja Valtteri Halonen olivat kokemattomampia laskijoita. Lahti oli käynyt lumiturvallisuuskurssin viikkoa ja Halonen vuotta aiemmin. He tiesivät kelin olevan kehno ja valitsivat siksi retkelleen myöhemmän lähdön. Edellisenä yönä oli tullut 20–30 senttimetriä lunta kovan tuulen kera.
Ilmatieteen laitoksen mukaan vyöryvaara oli Kilpisjärven alueella onnettomuuspäivänä kolmosella eli huomattava. Se tarkoittaa, että ihmisen aiheuttamat lumivyöryt ovat mahdollisia jo vähäisellä lisäkuormituksella.
Lahden ja Halosen ylittäessä Kilpisjärven jäätä tuuli oli edelleen navakka ja näkyvyys huono, mutta edes luonnollisen lumivyöryn näkeminen matkan varrella ei saanut heitä perääntymään. He tekivät vyörystä kuitenkin johtopäätöksen, etteivät menisi sinä päivänä puurajan yläpuolelle.
Puurajalle noustessaan he huomasivat navigoineensa huonossa näkyvyydessä väärälle puolelle aukeaa kuin mistä loivempi maasto olisi lähtenyt nousemaan.
Haloselle tuli tunne, ettei olisi viisasta lähteä hiihtämään poikittain jyrkän kohdan alapuolelta turvallisemmalle osuudelle. Lahti oli kuitenkin sitä mieltä, että heidän kannattaisi mennä rinteen poikki ja pyrkiä nopeasti pois vyöryväylältä.
Seuraava virhe oli lähteä rinteen poikki samaan aikaan, sillä mitä enemmän painoa lumipakalle muodostuu, sitä enemmän kasvaa myös riski lumivyöryn laukeamiseen. Halonen jätti kymmenen metrin välin Lahteen.
– Ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä siinä vaiheessa, kun koko rinne vyöryy molempien päälle. Ei silloin ole mitään mahdollisuutta kaveripelastukseen, jos molemmat hautautuvat lumeen, Halonen sanoo nyt.
Kohdassa, jossa he hiihtivät rinteen poikki, jyrkkyys oli 15–25 astetta, mikä ei tyypillisesti vyöry. Sen sijaan ylempänä jyrkkyys oli 40–45 astetta. Laskijoiden paino aiheutti sen, että lumipakassa ollut heikko kerros romahti alas ja ratkesi noin sadan metrin leveydeltä ylempää.
Tuntematon maasto lisää riskiä
Arvaamattoman kelin lisäksi uusi ja tuntematon maasto oli riskitekijä sekä Pikku-Mallan että Storfjelletin onnettomuuksissa.
Aku Lahti ja Valtteri Halonen olivat olleet alkureissusta Norjan vuorilla ja luulivat palaavansa isoilta seinämiltä Suomen puolelle näennäisesti turvallisempaan maastoon. Kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt Pikku-Mallalla.
– Se on yleisesti kuultu harha ja olettamus, että Suomessa ei vyöryisi. Mutta kun karttaa katsoo, täällä on paljon lumivyörymaastoa, jossa on vyörynyt tänäkin vuonna, Halonen toteaa.
Myös Miikka Hast ystävineen lähti Storfjordin kuruun puolittaisilla tiedoilla. Kukaan ei ollut käynyt kurussa aiemmin tai tiennyt etukäteen, saisiko sinne tehtyä köysillä laskeutumiseen tarvittavia ankkureita.
Hastin mukaan välineellinen virhe oli, että heillä ei ollut jäärautoja mukana. Niiden avulla ankkureiden rakentaminen kurussa olisi sujunut nopeammin. He jäivät liian kauaksi aikaa suppiloon, mikä nosti riskiä.
– Jos olisimme laskeneet kurun nopeammin alas, emme olisi olleet edes tietoisia koko vyörystä, Hast pohtii.
Nykyisin perheellisenä Hast ei enää lähtisi tavoittelemaan vastaavia tilanteita, joissa ei ole varma retken kestosta tai siitä, miten kohteesta pääsee pois. Enää hän ei olisi valmis ottamaan niin isoja riskejä.
– Retkellä väsyneenä päätöksentekokyky ei ole välttämättä parhaimmillaan. Siksi kannattaa miettiä etukäteen porukalla, millaisia riskejä on valmis ottamaan ja mitä rajaa ei voi ylittää. Koko ajan pitää kuunnella itseään ja vuoria, Hast toteaa.
Paluu tunturiin: rakkaus vuoriin ei kuole
Kaikki muut lumivyöryonnettomuuksiin joutuneet palasivat vuorille paitsi Blåbærfjelletillä lumen alle hautautunut Ninni Mikkonen. Hän kävi Miia Ritolan kanssa hiihtelemässä alhaalla vuorilla vyöryä seuraavana päivänä, mutta kerta jäi viimeiseksi.
Sen sijaan Ritola oivalsi, että täällä hänen kuuluukin olla.
– Laskemiseen ja vuorilla liikkumiseen liittyy riskejä. Aina kuitenkin voi ja kannattaa hankkia lisää tietoa ja ymmärrystä, jotta osaa tehdä hyviä päätöksiä ja luottaa myös omaan intuitioon.
Tamokissa, Norjassa oli Blåbærfjelletin onnettomuuden aikaan vapaalaskutapahtuman vuoksi paljon laskuyhteisöä, ja Ritola pääsi käsittelemään tapahtunutta heti muiden vapaalaskijoiden kanssa.
Hän kävi juttelemassa tapahtuneesta myöhemmin myös terapeutilla. Onnettomuus tuo yhä yli kymmenen vuoden jälkeen tunteita pintaan ja herkistää.
– Mitä vanhemmaksi elää, sitä paremmin tajuaa, miten hauras tämä elämä on.
Myös Aku Lahti ja Valtteri Halonen pääsivät käsittelemään tapahtunutta heti samana iltana, kun paikallinen vapaalaskija kutsui ystävykset saunomaan. Juttelu kokeneemman harrastajan kanssa helpotti oloa.
Heidän matkansa jatkui seuraavana päivänä Pallakselle, jossa Lahti kävi vielä päivän päätteeksi nousemassa pätkän Palkaskeroa ja laskemassa sieltä alas.
– Halusin päästä heti takaisin hevosen selkään ja samalla kuulostella, miltä tuntuu ihastella auringonlaskun sävyjä täysin turvallisessa maastossa. Totesin, että vapaalasku on se, mitä haluan tehdä seuraavat 50 vuotta enkä elämäni loppuun saakka, Lahti sanoo.
Tällä hän tarkoittaa, että elämä olisi saattanut päättyä lumivyöryyn vuosi sitten tai se voi päättyä huonoilla valinnoilla vaikka huomenna.
Halosen jalka ja splitti olivat rikki, joten hän ei pystynyt heti palaamaan tunturiin. Loppukeväästä hän kävi nousemassa muutaman kerran suljetun hiihtokeskuksen rinteitä.
– Se oli jonkinlainen ujo paluu lajin pariin. Pelkäsin, pystynkö siihen enää. Toisaalta minulla oli vahva ymmärrys siitä, että vapaalasku luonnossa liikkumisen muotona on se, mitä haluan tehdä mahdollisimman paljon elämässäni.
“Se on hyvä, että vyöry on edelleen mielessä”
Pikku-Mallan onnettomuudesta on kulunut nyt vuosi. Vaikka Aku Lahti ja Valtteri Halonen ovat käsitelleet sitä paljon, prosessi on yhä kesken. Laskukauden ollessa jälleen parhaimmillaan Halonen ajattelee tapausta päivittäin.
– Mutta on hyvä, että se on mielessä. Viimeksi eilen tein hyviä ratkaisuja, vaikka lumipakka oli vaikea ja oli paljon tuulen työntämää lunta, Halonen sanoo.
– Tulevaisuudessa pystymme toivottavasti tekemään takamaastossa parempia, harkittuja valintoja. Visuaalisesti samantyyliset, jyrkät paikat pelottavat enemmän kuin reilu vuosi sitten, Lahti sanoo.
Ystävykset ovat keskustelleet paljon myös kommunikaatiotavoistaan. On eri asia, esittääkö kysymyksen ehdotuksena "mennäänkö tästä" vai kysyykö, "mistä sinä menisit".
Kommunikaation lisäksi valintojen tekoon vaikuttaa laskuseuran dynamiikka: minkälaisia kynnyksiä riskinottoon eri ihmisillä on, minkälaisia olettamuksia heillä on sekä mikä on porukan taitotaso ja kokemus, jotka nekin ovat kaksi eri asiaa.
Päätöksentekotilanteissa ryhmädynamiikka määrittelee, tulevatko eri ihmiset kuulluksi ja uskaltavatko he tuoda omia mielipiteitään esiin.
Halonen on pyrkinyt ilmaisemaan itseään paremmin ja tarvittaessa olemaan myös välittämättä siitä, jos joku muu pitää hänen mielipidettään epäkohteliaana tai turhana varovaisuutena. Hänen mielestään onnettomuus palautti realismin, mitä tulee hänen omaan kokemustasoonsa.
Toistaiseksi hänestä on tuntunut hyvältä valita sellaista laskuseuraa, jossa ihmiset ymmärtävät trauman ja jossa saa olla pelokas.
Myös suhtautuminen vapaalaskuvideoiden katseluun on muuttunut. Halonen kokee, että laskuvideoita katsoessa saattaa syntyä helposti kokemusharha omista taidoista.
– Vaarallista ei ole se, jos kokee olevansa teknisesti yhtä hyvä laskija kuin videoilla olevat ammattilaiset, vaan se, että luulee olevansa yhtä kokenut takamaastossa liikkuja kuin he.
Kumpikaan ei pidä tapahtunutta luonnon syynä tai edes huonona tuurina. Tunturit tai vuoret eivät ole epäreiluja ketään kohtaan, vaikka voivatkin olla vaarallisia. Nykyisin molemmat osaavat arvostaa enemmän myös täysin vyöryturvallisessa maastossa laskemista.
– Viimeiset vertikaalimetrit ja se, että pääsisi huipulle eivät ole hyvän laskun kannalta enää niin merkittäviä, Lahti sanoo.