Suolla on sa­lai­suu­ten­sa

Jännittävimmät puolensa suo paljastaa, kun sinne uskaltautuu pimeän aikaan tai kumartuu tarkastelemaan sitä aivan läheltä.

Silloin valkenee, että jopa yksitoikkoiselta näyttävä maasto voi kuhista elämää – niin muinaista kuin uuttakin.

Soita on pidetty vieraina ja pelottavina, ja juuri siksi soilta löytyy edelleen monia salaisuuksia. Jotta ne joskus selviäisivät, olisi soilla liikuttava enemmän.

Vaikka kaikkia suon kätkemiä mysteerejä ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan, niiden olemassa oloon uskovat alan asiantuntijatkin.

Esittelemme viisi suon arvoitusta, joiden ratkaisemiseen retkeilijä voi osallistua.

Onko virvatulia olemassa vai ei?

Virvatulet ovat sinertäviä valonpilkahduksia, värähteleviä liekkejä, joita voi nähdä pimeän aikaan suolla – tai näin kerrotaan kansantaruissa.

Ennen suurten soiden jokivesistöt olivat veneilijöille tärkeitä kulkuväyliä myös hämärän aikaan, ja silloin tarinoita virvatulistakin liikkui enemmän.

Virvatulien olemassa oloa ei ole pystytty todistamaan. Se ei silti tarkoita, etteikö taustalla voisi olla täysin luonnollinen ilmiö.

– Pidän virvatulien olemassa oloa todennäköisenä. Niistä on paljon havaintoja ympäri Eurooppaa. Niitä on ikuistettu maalauksiin, runoihin ja satuihin, Suomen luonnonsuojeluliiton asiantuntija Olli Turunen pohjustaa.

Turusen mukaan virvatulia on nähty etenkin luhtaisilla soilla. Niiden on arveltu liittyvän suon palaviin kaasuihin, jotka reagoivat ilman kanssa.

Hän vertaa virvatulen mysteeriä revontulien ääneen. Saamelaiset ovat kertoneet revontulien pitävän ääntä, rätisevän, paukkuvan ja kuiskivan, ja tutkijat kiistelivät vuosikymmeniä ilmiön todenperäisyydestä. Vasta vuonna 2016 Aalto-yliopiston akustiikan emeritusprofessori Unto K. Laine onnistui todistamaan ilmiön. Hän äänitti ja mittasi revontulia erilaisin menetelmin 17 vuotta.

– Virvatulet ovat todennäköisesti samanlainen normaali luonnonilmiö, jota ei ole vielä onnistuttu dokumentoimaan, muun muassa soiden ennallistamishankkeiden parissa työskentelevä Turunen pohtii.

Edesmennyt kasvitieteen emeritusprofessori, suotutkija ja pitkän linjan luonnonsuojelija Rauno Ruuhijärvi on arvellut virvatulien liittyvän fosforikaasuun, jota pelkistyy rautafosfaatista eli vivianiitista.

Näin ollen virvatulien synty edellyttäisi, että suossa olisi fosforipitoisia kerrostuvia maa-aineksia eli sedimenttejä.

Hapettumattomana vivianiitti on valkoista tai kellertävää, mutta koskettaessaan happea se muuttuu siniseksi ja samalla siitä vapautuva kaasu voi syttyä palamaan sytyttämättä. Väristä juontuu sen toinen nimi, sinimaa.

Suokaasuista tutumpi eli metaani ei syty, ellei joku sitä sytytä.

Myös tuoreissa ojissa, joiden suokerrostumissa on vivianiittia, on aluksi sininen pinta. Vivianiittia sisältäviä soita on erityisesti Itä-Euroopassa ja Venäjällä.

Osa virvatuliin liittyvistä uskomuksista on villejä.

Virvatulien on esimerkiksi kerrottu olevan yliluonnollisia henkiolentoja, jotka houkuttelevat ihmisiä eksymään ja vaikeuksiin.

Pohjoismaissa ja Baltiassa virvatulia on kutsuttu myös aarretuliksi tai -liekeiksi ja Suomessa lisäksi aarnivalkeiksi. Liekin alla on uskottu piilevän arvometalleja sisältävä haltijan aarre.

Suomessa fosforipitoisia soita on etenkin Keski-Lapin vihreäkivivyöhykkeellä eli potentiaalisilla malmialueilla.

Vaikka Suomessa vivianiitti on harvinaisempi maalaji kuin esimerkiksi Venäjällä, teoriassa virvatulia voisi nähdä esimerkiksi Kuusamon ja Kolarin välillä Savukoskella, Pelkosenniemellä, Sodankylässä ja Kittilässä sekä Kemijoen alajuoksulla, Muhoksella, Utajärvellä ja Oulujokilaaksossa.

Tulevaisuudessa virvatulien havaitseminen voi olla entistä vaikeampaa, jos kesäsateet vähenevät ilmaston lämpenemisen vuoksi ja suot kuivuvat.

Lisäksi ihminen on ehtinyt hävittää luhtaisia suotyyppejä, rimpisiä koivulettoja ja tervaleppäkorpia.

Miksi suolla oli mutterinmuotoinen lato?

Virvatulia paremmin dokumentoitu, mutta niin ikään erikoinen ilmiö liittyy ikivanhaan maankäyttöön ja aikaan ennen kansallispuistoja.

– Soihin liittyy paljon mystisiä juttuja, joita luonnossa liikkujat eivät tiedä. Jos suolta löytää erikoisempia jäänteitä, kannattaa tutkia vanhoja karttoja. Niistä saattaa löytyä selityksiä kummallisille jutuille, Olli Turunen kertoo.

Hän on tutkinut erityisesti 1930–40-luvun karttoja ja maanmittauslaitoksen ilmakuva-arkistoja. Niissä nykyisten soiden paikoilla on erilaisia rakennelmia, kuten latoja.

Löydöt viittaavat siihen, että osa nykyisten kansallispuistojen avoimista paikoista olisikin ihmisen aikaansaannoksia.

– Ennen viljelysmaata oli tapana kasketa eli raivata puusto polttamalla, jolloin tilalle kasvoi hyvää heinää karjalle. Heinä kerättiin latoon. Kun myöhemmin rämeitä on ennallistettu ja ojia tukittu, vanhat ladot ovat lahonneet suohon rämepuiksi, Turunen kertoo.

Esimerkiksi Ruovedellä sijaitsevassa, vuonna 1982 perustetussa Helvetinjärven kansallispuistossa voi polun varressa edelleen nähdä vanhan heinähaasion ja niittoalueen. Pääsääntöisesti heinätyön aikaiset rakennelmat ovat kuitenkin kadonneet. Jäljellä saattaa olla vain yksi hirsi, sammaleen sisällä lahonneena.

– Jos paikannat vanhasta kartasta jonkun rakennuksen, sen jäänteitä voi mennä etsimään, Turunen vinkkaa.

Jäänteitä voivat olla hirret tai muinaiset työkalut.

Miehikkälässä sijaitsevan Savansuon ennallistamisprojektin yhteydessä Turunen löysi työryhmänsä kanssa alueelta erikoisia, suorakaiteen muotoisia alueita.

– Saimme selville, että niistä on nostettu turvetta jopa toistasataa vuotta. Siellä oli myös jänniä mutterinmuotoisia latojen raunioita. Turve vedettiin latoihin vinssillä ja varastoitiin sinne kuivumaan. Sitä käytettiin navetoissa kuivikkeena.

Soilta voi löytyä vihjeitä myös vanhoista kulkureiteistä.

Inventoidessaan metsäaluetta Karjalan tasavallassa Turunen löysi suohon hautautuneena jäänteitä vanhasta kapulatiestä. Nykyisin paikka on keskellä korpea, mutta Akateemisen Karjala-seuran karttaan vanhat tiet on merkitty.

Sata vuotta sitten Karjalassa oli teitä harvassa ja kyseinen kapulatie oli yksi pääteistä.

Hieman samantyyppinen entinen päätie löytyy Kauhanevan kansallispuistosta. Kauhanevan–Pohjankankaan läpi kulkeva Kyrönkankaantie on mainittu jo 1500-luvulla Suomen vanhimmassa tiestöä koskevassa selvityksessä.

Puoli vuosituhatta sitten tie oli pelkkä polku. Myöhemmin sitä alettiin käyttää kesäaikaan ratsutienä ja vuosikymmenten saatossa siitä muodostui tärkeä postitie.

1700-luvulla Kyrönkankaantie oli vilkkaasti liikennöity reitti Pohjanmaalta Etelä-Suomeen ja vielä Suomen sodan aikana sotajoukot marssivat sitä pitkin taisteluihin.

Kyrönkankaantie jäi pois käytöstä 1800-luvun alussa. Nykyisin Kyrönkankaantie on museotie sekä pyöräily- ja vaellusreitti, joka siirtyy avaran ja karun keidassuon reunassa muutama vuosi sitten rakennetulle esteettömälle lankkupolulle. Aikoinaan suo-osuudella on ollut puurakenteisia siltoja. Lisäksi suolle, tien pohjaksi on silloin ajettu hiekkaa ja soraa suon reunalla kohoavilta hiekkaharjanteilta.

Kuka söi vesipähkinää?

Tuhansia vuosia sitten jääkauden jälkeisellä lämpökaudella ilmasto oli huomattavasti lämpimämpi kuin nyt. Soista on saatu johtolankoja, jotka ovat paljastaneet Suomen ensimmäisten viljelyskasvien viihtyneen lämpöisissä vesissä.

– Vesipähkinöitä on löytynyt soista metrien syvyyksistä ja arkeologit ovat todenneet sen olleen täälläkin tärkeä ravintokasvi. Ilmaston viiletessä vesipähkinät katosivat, Turunen kertoo.

Esimerkiksi Keuruun Suojoen varrella sijaitsevan Koskelan eli entisen Rummakon kohdalta löydettiin vuonna 1967 runsas vesipähkinäesiintymä.

Koululaiset olivat uintiretkellään löytäneet ensin muutaman vesipähkinän. Löytö kiinnosti tutkijoita, ja koululaiset lähetettiin kaivamaan läheisellä kytömaalla sijaitsevaa laskuojaa tarkemmin.

Kaivamalla liejua käsin he löysivät reilun puolen metrin syvyydestä ja noin 20 metrin matkalta peräti reilut 700 vesipähkinää.

Nykyisin vesipähkinää viljellään Kiinassa. Sen pohjoisimpana kasvualueena mainitaan Latvia.

Vesipähkinää on pidetty Suomen vanhimpana viljelyskasvina, jota kivikauden ihmiset viljelivät matalissa järvissä. Sen on arvioitu kadonneen Suomesta tuhansia vuosia sitten ilmaston viiletessä ja selvinneen täällä lämpökaudellakin vain viljeltynä.

Miksi suo säilöö ruumiita?

Viljelysten jäänteiden lisäksi soista on löydetty ruumiiden jäännöksiä.

Osa niistä on säilynyt häkellyttävän hyvin jopa vuosituhansia syvällä suon uumenissa. Kuuluisin lienee Tanskasta  Bjældskovdalin suosta  1950-luvulla turpeen noston yhteydessä löydetty Tollundin mies.

Nykyisin Tollundin mies lepää Silkeborgin museossa.

Ruumiista on tehty vitriiniin jäljennös, mutta kasvot on konservoitu. Niistä voi edelleen erottaa jopa otsan uurteet. Suo on säilönyt miehen ihoa, hiukset, aivot, kynnet ja suolet.

Kaulan ympärillä on katkaistu nahkanaru, joka viittaa siihen, että mies hirtettiin.

Samalta suolta on löydetty myös kaksi muuta ruumista. Tanskan lisäksi suoruumiita on löydetty muun muassa Alankomaista, Saksasta, Irlannista ja Britanniasta.

Soista on löydetty myös megafaunaa, kuten jättiläishirven ja alkuhärän jäänteitä.

Suomessa havaintoja suoruumiista ei juuri ole. Hieman Tanskan kanssa samantyyppinen tapaus on Pohjanmaalla Isossakyrössä sijaitseva hauta.

Leväluhdan vesikalmistoksi kutsutulta paikalta on löydetty arkeologisissa kaivauksissa vajaan sadan vainajan luita sekä kansainvaellus- ja merovingiajan esineitä, kuten koruja ja pronssikattila. Merovingiaika on vuodet 600–800 kattava jakso kansainvaellusajan ja viikinkiajan välissä.

Kalmiston kerrotaan löytyneen jo 1800-luvun puolivälissä, kun suoalue ojitettiin peltokäyttöön.

Arvioiden mukaan ruumiit upotettiin Leväluhtaan rautakaudella, vuosina 300–800. Nykyisin viljelysten keskellä on ainoastaan punaisella aidalla rajattu lähteensilmä.

Biologi Harald Lindbergin 1910-luvulla tekemät alueen maa-ainetutkimukset antavat ymmärtää, että paikalla olisi aikoinaan ollut lähdepohjainen lampi tai pieni järvi.

Leväluhdan lisäksi Pohjanmaalta on löydetty toinenkin rautakautinen kalmisto, jonka kätköistä on kaivettu ihmisen luita.

Se löydettiin Vöyrin Käldamäeltä vuonna 1935 niin ikään ojituksen yhteydessä. Luiden lisäksi Käldamäeltä on löydetty pronssirengas ja liistekatiskan jäänteitä. Käldamäki on ollut muinoin umpeutuva merenlahti.

Selitys niin muinaisten ruumiiden, esineiden kuin vesipähkinöidenkin säilymiseen löytyy maan sedimenttikerroksista. Vaikka suon pintakerroksissa materia maatuu, syvemmällä olot ovat hapettomat.

– Suo toimii ikään kuin varastona. Myös kaatuneita puunrunkoja voi löytyä syvältä suosta hyvässä kunnossa, Olli Turunen sanoo.

Vaikka Pohjanmaan rautakautisten kalmistojen ruumiiden pehmytkudokset eivät ole säilyneet juuri lainkaan, pohjalieju ja savi säilöivät silti vainajien luut poikkeuksellisen hyvin.

Mitä liimamaista suolla kasvaa?

Ikivanhojen arvoitusten lisäksi soilla voi nähdä mitä ihastuttavimpia ja kummallisimpia kasveja.

Kuten muinaisjäänteitä etsittäessä myös suon kasvillisuutta tutkittaessa on kumarruttava, kyykistyttävä, mentävä makuulle ja joskus otettava avuksi vielä luuppikin.

Eeva Järvi-Laturi tutkii Oulangan Puukkosuolla suokasvillisuuden vaikutuksia suon metaanipäästöihin.

Näytteitä kerätessään hän on oppinut, että suota on katsottava hyvin läheltä – niin likeltä, että voi erottaa sirppisammalen pikkuruiset yksittäiset lehdet ja lihansyöjäkasvien tahmeaan limaan saaliiksi jääneet hyönteiset.

Mikroskooppi kuljettaa uusiin maailmoihin.

– Yritin tutkia sirppisammallajien eroja ja yhtäkkiä mikroskoopissa näkyikin sammalen pienen lehden sisällä jokin toukka. Se liikkui ja eli lasin alla. Sain katsoa sitä silmästä silmään. Se tuntui ihmeelliseltä – miten paljon soilla asuu kaikkia pieniä eliöitä, joita emme koskaan näe tai osaa arvostaa, biologian maisterityötään Oulangan tutkimusaseman EcoClimate-hankkeelle tekevä Järvi-Laturi kertoo.

Tällä hetkellä ajankohtaisin suokasvi on rahkasammal, jonka siirtoistutuksilla pyritään nopeuttamaan suoluonnon palautumista ja vähentämään hiilidioksidi- ja metaanipäästöjä soiden ennallistamishankkeiden yhteydessä.

Sammalien lisäksi soiden erikoisuuksia ovat lihansyöjäkasvit, kuten pyöreälehti- ja suippolehtikihokki sekä vesiherne ja yökönlehdet.

– Niitä on vaikea pussittaa näytteinä, sillä niiden lehtipinnoissa on järkyttävän sitkeää limaa eivätkä ne meinaa irrota sormista, Järvi-Laturi kertoo.

Soiden säväyttävimpiä kasveja ovat puolestaan kämmekät, pohjoisen orkideat. Neidonkenkä puhkeaa niistä ensimmäisenä kukkaan Pohjois-Suomessa. Kämmeköistä komein lienee kasvistomme suurin kukka, tikankontti.

– Kämmeköiden lisäksi soilla ei kasva mitään kauhean näyttäviä kasveja. Jos kiiruhtaa vain, niin ei näe mitään, Järvi-Laturi aprikoi.

Vaikka joku voisi kokea suot tylsinä ja yksitoikkoisina, Järvi-Laturin mielestä asia on päinvastoin.

– Esimerkiksi Puukkosuo voi näyttää aluksi homogeeniselta maastolta, mutta kun katsoo tarkemmin, eroja onkin huimasti. Suon monimuotoisuus ja paikallinen vaihtelu yllättää aina. Pitää vain tietää, mihin katsoa.