En­sim­mäis­tä kertaa 677 vuoteen

Iso-Huituri oli aikanaan Perämeren uloin iso kari, joka määriteltiin Turun ja Uppsalan piispojen sopimuksella Suomen ja Ruotsin kirkkojen rajaksi.

1346 on kirjattu Uppsalan piispa Hemming Nilssonin ja Turun piispa Hemmingin tapaamiset Kalixin saaristossa Kompanasundissa ja Torniossa.

677 vuotta myöhemmin samaan Tornion edustan saareen rantautuu Oulun piispa Jukka Keskitalo.

Puuton luoto näkyi kauas merelle

Turun piispa Hemmingusin (Hemming) kansallisbiografiassa kerrotaan Uppsalan arkkipiispan kanssa puhjenneen kiistan hiippakuntien välisestä rajasta, joka sai piispa Hemmingusin käymään vuonna 1346 Torniossa saakka. Siellä hän tapasi kaimansa, arkkipiispa Hemming Nilssonin ja sopi tämän kanssa, että hiippakuntaraja kulkisi Tornion ja Kemin kirkkopitäjien välistä.

Rajanveto merelle oli piispojen sovittava asia, johon merelliseltä näkökulmalta katsottiin helpoiten löydettävän ratkaisu. Historiatietojen mukaan kumpikin piispa saapui kokoukseen laivoilla. Todistettavasti Turun arkkipiispa seilasi kokoukseen etelästä.

– Piispat jättivät muut kirkkojen rajavedot paikallisten sovittaviksi jokisuulla ja sisämaassa, totesi Oulun yliopiston historian professori Kyösti Julku Kemin ja Tornion vanhaa rajaa kertaavassa kirjassaan.

Iso-Huituri oli 1300-luvulla vielä puuton luoto, joka näkyi kauas merelle.

Tänä päivänä Iso-Huituri on noin kilometrin pituinen kapea saari, jonka levein kohta on jopa reilut 600 metriä.  Mereltä Iso-Huituri näyttää vahvasti puuston peittämältä saarelta, johon puut on Metsähallituksen luonnonsuojelupäällikkö Marko Sieväsen mukaan pääosin istutettu 1960-70-luvuilla.

– Meren saariin on istutettu kuusia ja mäntyjä. Puut ovat lisänneet metsäalaa saarissa ja tarjonneet tarvittaessa puolustusta varten suojaa.

Monimetrinen kivirakennelma on satoja vuosia vanha

Iso-Huiturin saaren korkeimmassa kohdassa on piispankivi, joka kulkee kansansuussa piispan rajana. Jopa reilut kolme metriä korkea ja kuutisen metriä leveä kivikoonti on kaiketi ollut korkeampikin, mutta kolmiomittausten aikana osa korkean kiviröykkiön kivistä on otettu alas paaden päältä.

Tarkkaa tietoa nykyisen piispankiven rakentamisajasta ei ole löytynyt, mutta piispankiven historiallinen päätös ajoittuu vuoteen 1346.

Piispankivi on ollut merkittävä merimerkki. Se on samalla myös osoitus rajasta ja länteen kuulumisesta. Vastaavan kokoisia kivirakennelmia ei ole löytynyt pohjoisesta samalta aikakaudelta.

Piispankivi on säilynyt vuosisatoja Perämeren saaressa. Kivistä koottu korkea rakennelma on Tornionlaakson museon museonjohtaja Titta Kallio-Sepän mukaan merkittävä muinaisjäännöskohde.

– Piispankivi on suojeltu muinaisjäännöskohteiden tavoin lailla. Se on yksi valtakunnallisesti merkittävimmistä muinaisjäännöskohteista meidän museon alueella. Piispankivelle on haettu Museovirastolta valtakunnallista arviointia, joka on vielä kesken.

Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia

Tornionlaakson museolta on piispankiveä mittaamassa tarkkuus-gps-laitteella aluetutkija Terhi Tanska. Tavoite on saada tallennettua kivipaasi tarkasti karttoja varten. Mittaus osoittaa osan kivistä kohoavan yli kolmen metrin korkeuteen.

Piispankivi on säilynyt suhteellisen turvassa Iso-Huiturin saaressa, jossa ei ole vakituista käyttöä ollut enää vuosiin. Aikoinaan saarella oli paikallisten kalastajien varastorakennus, joka on jäänyt tyhjäksi.

Perämeri – 500 vuotta meritietä pohjoiseen -kirjaan aiheesta kirjoittanut tutkija, tietokirjailija Juha Ylimaunu teki aloitteen Oulun nykyisen piispan Jukka Keskitalon vierailusta piispankivellä.

Ylimaunu määrittelee piispankiven tuntemattomaksi Suomen ja kirkon historian monumentiksi, jonka historian ovat tunteneet lähinnä kalastajat.

Tornionlaakson museon ja Metsähallituksen yhteistyössä on toteutettu Piispankiven dokumentointi. Mukana tiimissä oli myös arkkitehti Seppo Rintala, joka kuvasi historiallisen kivirakennelman.

– Selvitystyössä nousi oikeastaan enemmän kysymyksiä, kun saatiin vastauksia. Tarkkaa tietoa, miten kivirakennelma on saareen rakennettu ei ole, mutta useita teorioita on esitetty. Voi olla, että isot kivilohkareet on saatu nostettua paikalle talvella hevosten avulla, arvioi Rintala.

Museonjohtaja Titta Kallio-Seppä sanoo tarkan rakennusajan arvioinnin olevan vaikeaa. Kivirakennelmaa ei haluta lähteä avaamaan, vaan tarkastelu tehdään kiviä siirtämättä.

Edellinen piispan vierailu 677 vuotta sitten

Perämeren kansallispuistoon kuuluva Iso-Huituri on Metsähallituksen hallinnassa. Museoviranomaisten kanssa kulttuuriperinnön erikoisasiantuntija Päivi Tervonen ja luonnonsuojelupäällikkö Marko Sievänen sopivat Piispankiven lähelle istutetun puuston karsimisesta.

– Tavoitteena on saada paljaaksi kivirakka, joka on aivan piispankiven lähellä. Puuston poisto on osa kansallispuiston huoltotöitä.

Maastoa yhdessä kartoittaneet viranomaiset pitävät todennäköisenä, että piispankiven kivet on koottu kivirakan alueelta.

– Jo hyvin varhain ihmisillä on ollut taito rakentaa isojakin kivirakennelmia. Toki on mahdollista, että piispankiveä on korjattu ja laajennettu vuosisatojen kuluessa, museonjohtaja Titta Kallio-Seppä myöntää.

Piispan merimatkaa edeltäneenä viikonloppuna tuli kuluneeksi 700 vuotta Pähkinäsaaren rauhan solmimisesta. Vuonna 1323 Ruotsi ja Novgorod kiistelivät Perämeren rannikon ja verotuksen omistuksesta. Raja oli sovittu vain Laatokalta Pohjanlahdelle Pyhäjoen tienoille.

Tutkija Juha Ylimaunu näkee, että Piispankivi on monumentti sille, että Perämeren rannikot ja Pohjois-Suomi kuuluvat nykyisin läntiseen Eurooppaan idän sijasta.

Tiedettävästi suomalainen piispa on edellisen kerran rantautunut Iso-Huiturin saareen 677 vuotta sitten. Piispa Jukka Keskitalon vierailu jäi osaksi satojen vuosien historiaa.