Me­lon­ta­ret­ki vie aa­ve­saa­reen

Saari on muuttunut entistäkin aavemaisemmaksi.

Luulisi, että loppukesän päivät olisivat hyvää aikaa remontoida historiallisia rakennuksia, tehdä niistä viihtyisiä kesäparatiiseja.

Mutta ei. Koko Oulunsalon Varjakansaaressa ei vaikuta olevan ketään muita.

Sitten parin vuoden takaisen viime käynnin ikkunoita ja ovia on peitetty lisää. Rakennusten kunto ei ole suinkaan parantunut.

Ei siitäkään huolimatta, että paritaloista neljä Oulun kaupunki on saanut myytyä. Muutkin rakennukset ovat olleet kaupan, mutta niiden osalta neuvottelut ovat joko jäissä tai kariutuneet kokonaan.

Edelleen Varjakan sahasaari on monille saavuttamaton ja mystinen paikka, jonka vilkkaassa menneisyydessä on tapahtunut neljä tuhoisaa onnettomuutta.

Saavuttamisen haasteet ovat ehkä yksi syy siihen, että Varjakka on edelleen tunnettu kohde, jossa läheskään kaikki siitä kiinnostuneet eivät ole käyneet.

Siltaa saareen ei ole – eikä näillä näkymin tule. Sillan myötä iso osa saaren mystiikkaa saattaisikin kaikota. Nyt saapumisen vaivan näkevät vierailijat, jotka arvostavat saaren luontoarvoja ja kulttuurihistoriaa.

Ja paikkojen rikkojat, valitettavasti.

Talvella saareen pääsee helposti jäätä pitkin. Suorinta tietä Varjakan venesatamasta matka on vain pari sataa metriä. Sulan meren aikaan vaihtoehtoja ovat esimerkiksi vene, kajakki tai kolmeksi tunniksi omaan käyttöön vuokrattava kapulalossi.

Melontamatkaa Oulun Nallikarista on suorimmillaan reilut viisi kilometriä. Rantautuminen Varjakassa onnistuu esimerkiksi Simppukarissa.

Suorimman tien sijaan voi matkalla koukkailla muihin saariin. Luonnonsuojelualueeseen kuuluvassa Kraaselissa on laavu. Lintujen pesimärauha pitää luonnollisesti huomioida.

Koska merimatka tästä suunnasta ylittää laivaväylän, pitää etukäteen selvittää, ettei Vihreäsaaren satamaan ole tulossa tai sieltä lähdössä laivoja samaan aikaan.

Mantereella Varjakansaaresta etelään on Akionlahden luonnonsuojelualue, jossa muuttolinnut pysähtyvät lepäämään. Akionsaaressa on kolmen kilometrin luontopolun lisäksi lintutorni sekä nuotiopaikka.

Rautatien tilalla kulkee polku

Sata vuotta sitten sahan pilli piipasi ruokatauon alkamisen merkiksi kello 11.

Aamulla sahan työt ovat alkaneet kuudelta, myöhemmin aloitusaika muuttuu seitsemäksi. Työpäivä päättyy neljältä.

Piipaukset kuuluvat joka arkipäivä niin täsmällisesti, että muut kellot saattaa ajastaa sen mukaan.

Suurin osa sahan väestä asuu mantereen puolella lankun pätkistä tiilien tapaan ladotuissa kilpukkamökeissä. Töihin saareen he kulkevat kesäisin hinurien ja lotjien kyydeillä tai omilla veneillä, talvisin jäätä pitkin.

Saaren polku johdattaa halki vanhan metsän.

Aikanaan samassa paikassa kulki saaren oma kapearaiteinen rautatie, jota pitkin sahatavara kuljetettiin Pyydyskarin telakan satamaan ja sieltä maailmalle.

Nyt leveä polku on hyvä tallustaa.

Jäljellä ovat enää rauniot

Saaressa oli saha ja kokonainen sahayhdyskunta, mutta muutakin kerrottavaa paikalla on.

Nimensä saari lienee saanut Pohjolan meriä kiertäneistä varjaageista eli viikingeistä, joskaan todisteita heidän vierailuistaan ei ole löytynyt.

1800-luvun keskivaiheilla saaressa toimi Frans Johan Franzénin laivatelakka. Laivaveistämöllä eli varvilla valmistui viisi valtamerikelpoista purjelaivaa. Englantilaiset polttivat varvin Oolannin sodassa, mutta se rakennettiin uudelleen ja toimi vuoteen 1858 saakka.

Sahan toiminnan päättymisen jälkeen saari oli Oulu-yhtiön työntekijöiden kesäpaikka. Oulunsalon kunta osti keskeiset osat vuonna 1987 ja Oulun kaupungille kokonaisuus siirtyi kuntaliitoksen myötä.

Rakennuksia on kunnostettu jonkin verran 1990-luvulta alkaen.

Rakennuskannaltaan ja miljööltään alue on yksi valtakunnallisesti parhaiten säilyneistä suuren höyrysahan ympärille rakentuneista sahayhdyskunnista.

Vanhoista tuotantorakennuksista tosin on jäljellä enää rauniot.

Seitsemän laivaa jonossa

Sahalaitoksen rakentaminen alkoi vuonna 1898 ja aikanaan Pohjoismaiden suurin saha toimi saaressa vuosina 1900–1929. Enimmillään työntekijöitä oli noin 700. Sahan rakennutti Varjakka Trävaru Aktiebolaget.

Uleå-yhtiö, aikalaisittain ”Uulejo”, perustettiin vuonna 1912.

Talvella sahattiin puutavaraa varastoista täydellä teholla, kesällä tavaraa laivattiin korkeista tapuleista maailmalle. Kiireet alkoivat, kun vedet aukesivat. Laivanlastaajia tuli ulkopitäjistäkin. Tuotteet lastattiin suuriin proomuihin, joita hinurit vetivät redillä odottaviin vierasmaalaisiin laivoihin.

Joskus niitä oli seitsemänkin lastiaan odottamassa.

Keitä sahalla työskenteli? Esimerkiksi he:

Erkki Kela kävi nuorena miehenä metsä- ja tukkitöissä muualla, mutta palasi kotimaisemiin, kun sai töitä sahalta. Kirvesmiehenä hän työskenteli kaiketi proomunteossa.

Kuulantyönnön olympiavoittaja Ville Pörhölä toimi sahalla työnjohtajana. Hän ymmärsi myös kulttuurin päälle ja istui työväentalon näytelmien ensi-illoissa aina etupenkissä.

Eino Cajander oli tullut etelästä eikä kukaan oikein tiennyt, mikä hän oli miehiään. Tavallinen työmies lautatarhalla, mutta vaikutti kouluja käyneeltä. Cajander esitti työväen yhdistyksen näytelmissä usein miespääosat, varsinkin ensirakastajat. Hänestä tuli pikkukylän tähti.

Lastaus oli urakkahommaa ja lastausaikaan palkkapussit tavallista paksumpia. Naiset toimivat ylösottajina ja nippaajina.

Töitä riitti poikasillekin. Rimoja saattoi päästä läjäämään jo alle rippikouluiässä, tai sitten maalipojaksi tai höyrykattilan- eli pannunpesijäksi laivaan.

Ensimmäisen tilipussin kanssa oli polleaa mennä ruokala Lotinaan ja ostaa nisukahvit.

– Sahausta oli jännittävä katsoa. Isoremmi pyöritti raamien rattaita ja ne pureutuivat puun kylkeen niin kuin olisi pitkulaisesta leivästä monta viipaletta yhtä aikaa leikattu. Ei niistä kaikista sahan väkkäröistä paljoakaan taidettu ymmärtää, mutta mieleen jäävä koulupäivä se kuitenkin oli, muistelee Iines Myllyoja luokkaretkeä Kun sahan pilli piipasi -kirjassaan.

Tältä saaren rakennukset näyttivät kesällä 2022. Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä täppäämällä.

Sisään pääsee, jos polvistuu

Saaren rakennukset on suunnitellut entinen Oulun lääninarkkitehti Harald Andersin. Vastaavaa rakennustekniikkaa on lähinnä Norjan ja Ruotsin puukirkoissa.

Pudasjärven Petäjäkankaalta vuonna 1899 siirretty talo on saaren vanhin rakennus ja säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan.

Konttoriin pääsee lainaan saadulla avaimella. Lukko on niin alhaalla, että avaaminen vaatii polvistumaan. Tämän päivän vieraat pysyvät nöyrinä historian edessä.

Rakennuksen tärkeimmät ominaispiirteet ovat säilyneet ja jäljellä on huomattava määrä alkuperäisiä yksityiskohtia: muun muassa ikkunat, ovet, uunit, portaikko kaiteineen ja nurkkalaudoitukset ovat alkuperäiset.

Sisällä on huoneita, huoneita, huoneita – ja paljon pieniä komeroita ja lokeroita. Konttorirakennus on sokkeloinen labyrintti, jonka joka kulman takaa paljastuu jotain uutta.

Kapeat, pimeät portaat vievät yläkertaan, mutta siellä kiertämisen jälkeen paljastuu, että yläkertaan ja sieltä alas pääsee myös leveitä vaaleita portaita pitkin.

Tältä konttorirakennuksessa näytti kesällä 2022. Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä täppäämällä.

Vain kolme naista pelastuu

Lokakuussa 1907 merellä tapahtuu jotain kauheaa.

Oulunsalolaisia naisia, aikalaisen sanoin eukkoja ja neitoja, lastaa pätkätavaraa norjalaiseen laivaan, joka on ankkurissa satamaselällä. Saaren ja laivan välillä lastausväkeä kuljettaa purjevene, ja hinurit kuljettavat lastattavan tavaran proomuilla.

Kun urakka saadaan valmiiksi, on jo pimeää.

Purjeveneen ja hinurin kuljettajilla on ollut tilipäivä. He ovat naukkailleet alkoholia jo työaikana.

Hinurin kapteeni ehdottaa purjeveneen kuljettajalle, että hän kiinnittäisi veneen hinurin perään. Suunnitelma kuulostaa hyvältä, sillä tyynen sään vuoksi purjeita ei voi käyttää.

Matkustajia on liikaa. Vene on upoksissa lähes laitojaan myöten.

Hinuri kääntyy, samoin köyden perässä oleva vene sekä kaksi proomua sen perässä.

Käänteessä täpötäysi vene kallistuu, sen masto sipaisee proomun köyteen ja vene kaatuu. Kaikki matkustajat putoavat mereen. Nakattuja pelastusrenkaita ei näe pilkkopimeässä. Naiset isoine, painavine hameineen kulkeutuvat proomun alle.

Vain kolme naista saadaan pelastettua. Tieto hukkuneiden määrästä vaihtelee, mutta heitä on joko 20 tai 21, yksikolmatta.

Peräsimessä olleella työmiehellä on tuuria, sillä hän nousee pintaan kaukana proomujen takana ja pelastautuu uimalla toiselle niistä.

Muutama naisista tarttuu naaraan mutta heitä ei saada enää virkoamaan. Aamun suuretsinnässä ruumiit löytyvät ja myöhemmin heidät lasketaan yhteishautaan.

Onnettomuus on suuri järkytys koko kylälle, mutta elämä ja sahan toiminta jatkuu.

Markkinoille mennään viihtymään

On palkkapäivä.

Tilipussit jaetaan nimellä huutaen konttuurin portailta. Työmiesten tilipäivinä pidetään Varjakan tilimarkkinat. Rusinaranssi, örkyt eli korvapuustit ja makkarakiekurapätkät tekevät kauppansa.

Naiset ostelevat koreita huiveja, essuja ja puseroita ja ehkä joskus ylellisyystavaroita, kuten silkkisukkia ja pääkampoja.

Miehet katselevat kesälätsiä, henkseleitä, puseroita, housuja, kesäsukkia ja alusvaatteita. Kerran kesässä pitää hankkia uusi kovakauluksinen pyhäpaita.

Markkinoilla tapaa tuttuja ja voi viihdyttää itseään ja muita pyörittämällä onnenpyörää tai ostamalla onnenlehtiä, jotka ennustavat rahantuloa tai sen oikean löytymistä. Humpuukiahan se on, mutta hauskaa.

Jos nuori mies on iskenyt silmänsä tyttöön, hän saattaa pyytää tätä juomaan kanssaan punaista lemunaatia tai toppakahvit.

Työmiesten vaatteet tuoksuvat vastasahatulle puulle.

Historiaa on kerroksittain

Ajan hengen mukaisesti arkkitehti Andersin halusi tarjota laadukasta asumista myös työläisille. Saaren komeissa ja korkeissa taloissa oli tilaa kahdelle tai neljälle perheelle. Vuonna 1923 Varjakansaaressa oli asunnot liki 180 työntekijälle ja heidän perheilleen.

Alun perin paritaloja oli alueella kuusi, jäljellä on viisi. Ne seisovat tiiviissä rivissä. Paritalorivistön jatkona on vahvasti sammaloitunut kivijalka.

Talojen sisällä on merkkejä sahan jälkeisistä ajoista.

Komerossa on lakkakittiä ja pellavaöljymaalia, vaatekaapissa roikkuu pyyhe. Sängyssä on pino patjoja ja lattialla raidallisia räsymattoja.

Yläkerran ikkunan alle on kiinnitetty narutikkaat.

Tuvan pöydällä on aikaansa seisahtanut asetelma syyskuulta 1998: sulassa sovussa Ilta-Sanomat, Keltainen pörssi, radio-kasettisoitin, silmälasit ja puinen survin.

Tältä paritaloissa näytti kesällä 2022. Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä täppäämällä.

Mielikuvitus pääsee valloilleen

Saha palaa lokakuussa 1919.

Lautatarha roihuaa tulessa. Taivaanranta loimottaa punaisena. Savuna ilmaan katoaa kerralla alkuaikojen vuosituotannon verran tavaraa sekä Ulko-Varjakan kartano.

Lensikö kipinä hinaajan piipusta vai mistä palo syttyi, se jää selvittämättä. Saha kuitenkin toipuu, sillä itse saha säästyy tulelta ja vakuutukset ovat kunnossa.

Nyt saaren paloasema nököttää vailla tehtävää. Sen torni rakennettiin korkeaksi palovalvontaa ja sammutusletkujen kuivaamista varten.

Varjakassa kerrotaan kummittelevan. Kun tietää olevansa saaressa jokseenkin yksin, voi mielikuvituksensa päästää valloilleen.

Silloin kuulee, miten konttorin ovi narahtaa itsekseen ja alakerrasta kuuluu rasahdus.

Portaiden alla olevassa komerossa on aukko pimeyteen, kun aukon kansi nojailee seinää vasten.

Pimeiden ullakoiden tavarapaljoudesta näkee vain lähimmät, muttei ilman taskulamppua mitään siitä, mitä takana piilee.

Kyläläisten puheissa liikkui veneturman jälkeen outoja juttuja: kuulemma elävä piru liikuskeli Varjakan laiturin läheisyydessä. Varhain onnettomuuspäivän aamuna sen oli nähty tulevan Varjakkametsästä musta kauhtana päällä pitkin askelin.

Virkamiestalon eli sahapäällikön ja virkailijoiden suuren asuinrakennuksen yläkerran ikkunoissa näyttäytyy kuulemma silloin tällöin joku. Hattupäisen hahmon kerrotaan joskus ilmaantuvan talosta otettuihin kuviin.

Elämänmeno hiljenee äkisti

Koko sahan elämänmeno, työ ja touhu katkeaa kerralla, kun sahan suuri valta-akseli menee poikki. Rysähtää kerran ja pyörät lakkaavat pyörimästä.

Mustia pilviä kasautuu Suomen talouselämän taivaalle. Puutavarakauppa on jumissa ja lamakausi ovella.

Yhtiön on viisaampaa lopettaa koko toiminta Varjakassa ja siirtää koneet Oulun Pateniemen sahalle.

Vain hinurien korjaustelakka jää ja tarjoaa työtä muutamille.

Useimmat sahurit, tällärit ja sorttimiehet saavat lopputilipussin. Osa pääsee töihin Pateniemeen, osa jää purkamaan sahaa. Osa lähtee Kemiin tai Tornioon, osa sinne mistä on tullutkin.

Kauppoja lakkautetaan ja työväentalo hiljenee.

Rannan taloja siirretään muun muassa Pateniemeen, mutta saaren talot jäävät paikoilleen.

Siellä ne ovat edelleen.