Li­to­kai­ra upeim­mil­laan

Aivan kuin suon laidassa seisoisi arktisia kaktuksia.

Siltä näytti helmikuisella hiihtovaelluksellani Litokairan soidensuojelualueella. Puustoisten soiden kelomännyt ja muut puut olivat saaneet ylleen tuhdin kerroksen kuuraa.

Myös haukiputaalainen luontovalokuvaaja Jorma Luhta on talven mittaan vieraillut Litokairan suoerämaassa monia kertoja. Hän vahvistaa puhelinhaastattelussa, että näin korea suomaisema on poikkeuksellinen.

– Litokairan puihin oli kertynyt tykkymäistä lunta usein kymmenenkin sentin kerros. Tältä siellä näytti viimeksi eräänä 1980-luvun alun talvena.

Mistä ilmiö johtui?

Soille muodostuu herkästi pakkasusvaa, koska tuulettomalla säällä kylmä ilma valuu notkelmiin. Yön aikana ilma viilenee ja kosteus tiivistyy pisaroiksi. Kun vesihöyry osuu puiden oksiin, se härmistyy kuuraksi. Runsaasti kuuraa ehtii syntyä, mikäli tyyni sää ja kova pakkasjakso vallitsevat pitkään.

Litokairan tämäntalvinen tykkylumi ei ollut samanlaista kuin vaarametsien kuusia kuorruttava tykky. Vaaroilla tykky on jäisen kovaa, mutta Litokairan soilla tykky oli höttöistä.

– Ihan pieni kosketuskin sai lumikiteet putoamaan suomäntyjen päältä. Esimerkiksi metsojen käyttämät hakomapuut pystyi erottamaan selvästi, Luhta kertoo.

Litokairan lumi-ihme päättyi helmikuun lopulla.

– Olin sattumalta Litokairassa hiihtelemässä myös ensimmäisenä tuulisena päivänä. Ilma oli samea puista irronneesta lumesta.

Litokaira on tuhansien kelojen erämaa

Litokairaan kannattaa Luhdan mielestä lähteä hiihtoretkelle myös tavanomaisina talvina. Hän kehuu, että tasaisilla soilla ahkioretkeily on helpoimmillaan.

– Sitä paitsi kyseessä on Suomen ylivoimaisesti eteläisin jotakuinkin erämaalta maistuva alue.

Napapiirin eteläpuolelta ei löydy Litokairaa suurempaa luonnontilaisena säilynyttä suoerämaata muualtakaan Euroopasta.

Litokairan toinen erityispiirre on kelomäntyjen paljous. Niitä on soiden reunoilla tuhansittain ja tuhansittain.

Luhdan mukaan syynä on se, että Litokairassa on paljon rämeitä. Toisaalta maankohoaminen on Pohjanlahden seudulla voimakasta, joten maasto kallistuu ajan saatossa uusiin suuntiin. Sen takia veden virtaussuunnat muuttuvat. Jossakin paikassa maa kuivuu ja puiden taimet alkavat menestyä, toisaalla vedenpinta kohoaa ja kaikki rämeellä kasvavat männyt kuolevat ja kelottuvat.

Keloja oli aikoinaan isoja määriä muillakin Pohjois-Pohjanmaan soilla, mutta ei enää.

– Kelot oli helppo korjata polttopuuksi. Niitä ei ole jäljellä oikeastaan ollenkaan sellaisilla soilla, joiden likellä oli entisaikoina erämaa-asutusta, moniin soihin kuvausretkillään tutustunut Luhta sanoo.

Litokairassa Luhta on kulkenut 1970-luvun puolivälistä asti. Hän on joutunut huomaamaan, että tämänkin tienoon kelokot ovat vähentyneet. Luhta on omin silmin nähnyt retkeilijöitä laittomien keloroihujen äärellä. Tien läheltä kelomäntyjä on hiljattain käyty sahaamassa jopa moottorikelkkarekilasteittain.

– Eivät tekijät ehkä ajattele tekevänsä erityistä pahaa. Mutta he eivät ymmärrä, miten äärimmäisen hitaasti keloja syntyy. Yhden ihmisiän mitassa ne ovat aika lailla uusiutumattomia.

Jos erävalvoja osuu paikalle, yhdenkin kelon kaatamisesta saa sakot.

Revontulituristeja vai tuulivoimaloiden loistetta?

Litokairassa vierailee nykyisin omatoimisia talviretkeilijöitä eri puolilta Suomea sekä paikallisia metsästäjiä ja marjastajia. Luhta arvioi, että Litokairassa on laajempaakin luontomatkailupotentiaalia.

– Litokaira on tämän seudun ainoa iso, kohtalaisen valosaasteeton alue. Moni voisi olla kiinnostunut lähtemään sinne ohjatulle ahkiovaellukselle tai esimerkiksi revontulten valokuvausretkelle.

Luhdan mukaan matkailun edellytykset menevät pilalle, jos Litokairan kylkeen suunniteltu Ala-Korpivaaran tai Näätäaavan tuulivoimalahanke toteutuu. Yössä punasilmäisinä hehkuvat voimalat veisivät suoerämaalta sen erämaisen tunnun.

Pudasjärven kaupungin tuulivoimaohjelmassa luvataan, että tuulivoimaa ei rakenneta kolmea kilometriä lähemmäs Litokairan soidensuojelualuetta. Ranua ei ole tehnyt tällaista lupausta.

– Voimalat pitää sijoittaa kauaksi kaikkein hienoimmista luonnon aarteista. Sikäli kuin niitä edes tarvitaan. Tuulivoimahankkeita ei tällä hetkellä ajeta tavallisten ihmisten sähköntarpeen vuoksi, eikä tuulivoiman lisärakentaminen auttaisi ratkaisemaan kalliin talvisähkön ongelmaa, Luhta sanoo.

Luhta on huolissaan siitä, mitä vaikutuksia erämaan naapurissa viuhuvilla tuulivoimaloilla olisi Litokairan eläimistöön.

– Tämä on esimerkiksi vankkaa maakotka-aluetta, ja monelle muullekin suurelle petolinnulle tuulivoimalat ovat ihan merkittävä kuolinsyy. Martimoaavalta, joka sijaitsee naapurikunta Simossa, kaakkurit ovat huvenneet todennäköisesti tuulivoimaloiden takia. Porotkin kammoksuvat ja arkailevat voimaloita.

Suunniteltu maantie ja hakkuut eivät toteutuneet

Jorma Luhta on seissyt Litokairan rinnalla vuosikaudet. Hän muistaa uhat, joita erämaahan on aiemmin kohdistunut.

Samaan aikaan kun aluetta ehdotettiin ensimmäistä kertaa kansallispuistoksi 1970-luvun lopulla, paikallinen Metsähallitus kampanjoi ison maantien puolesta. Tie olisi vedetty suoerämaan keskeltä.

– Sen väitettiin olevan välttämätön oikotie Ranualle, vaikka tien rakentamisen todellinen tarkoitus oli tietysti suunnitellun kansallispuiston estäminen, Luhta sanoo.

Tämä selittää mysteerin, jota olen omilla retkilläni ihmetellyt. Kun Litokairaan saapuu Oulun suunnasta ja kääntyy Oijärvi–Liekokylä-tielle, tienviitassa ei lue Liekokylä vaan Papinpalo. Papinpalo sijaitsee suoerämaan toisella laidalla, monen aapasuon takana.

Litokaira ei ollut turvassa tiehankkeen kaatumisen jälkeenkään. Soidensuojelualue perustettiin vuonna 1988, mutta aluksi se tarkoitti vain Litokairan suometsien rauhoitusta. Metsähallituksella oli lupa jatkaa suojelualueella olevien kivennäismaan metsien hakkaamista.

– Itse osallistuin Litokairan puolustamiseen niin, että kirjoitin ja valokuvasin alueen luonnosta kertovan kirjasen, Luhta kertoo.

Nykyään Metsähallitus on rauhoittanut Litokairan kauttaaltaan. Kohdetta esittelevällä Ympäristöhallinnon Natura 2000 -nettisivulla todetaan, että Litokairan metsät ovat säilyneet pohjoispohjanmaalaisittain poikkeuksellisen luonnontilaisina.

Kituliaiden kelomäntyjen ohella suoerämaassa saa yhä tänäkin päivänä ihailla rotevia ikihonkia ja vanhoja kuusia.