Lii­kun­ta­kin voi ottaa ku­ris­tus­ot­teen elä­mäs­tä – Virpi Mar­kuk­se­la on toipuva lii­kun­ta-ad­dik­ti, joka rep­sah­ti vii­mek­si jou­lu­na: "T­ree­na­sin au­to­tal­lis­sa muulta per­heel­tä salaa"

– Olin siellä autotallissa vähän muulta perheeltä salaa, pakko myöntää. Siellä muut sitten odottelivat sisällä ja ihmettelivät, että minne se hävisi.

Ikänsä kovasti liikkunut Markuksela sanoo suoraan olevansa liikunta-addikti. Lapsesta saakka urheillut, nuoruudessaan hiihdossa SM-tasolla kilpaillut ja maatilalta kotoisin oleva tyttö oli tottunut kovaan työtekoon ja harjoitteluun.

Treenit vedettiin aina sata lasissa ja voitto mielessä ja liikkumaan lähdettiin, vaikka kuinka olisi väsyttänyt. Ajatus siitä, että kunto pääsisi laskemaan, oli täysin sietämätön.

– Olen suorittanut liikuntaa hampaat irvessä, enkä ole juuri pitänyt lepopäiviä. Rauhallisemmat liikuntamuodot, kuten jooga tai pilates tuntuivat täydeltä humpuukilta. Ajattelin, että harjoittelun jälkeen pitää aina olla sippi ja kaikkensa antanut.

Lähipiiri huomautteli jatkuvasta liikkumisesta

Lähipiiri, mies, aikuinen tytär, äiti ja ystävät, huomauttelivat Markukselan jatkuvasta liikkumisesta. Usein kävi niin, että jos mies lähti käymään asioilla, Markuksela karkasi tekemään päivän toisen treenin. Se saattoi olla esimerkiksi 50 kilometrin lenkki rullasuksilla.

– Pahimmillaan se oli sitä, että harmittelin, jos meille tuli vieraita. Senkin ajan olisin voinut käyttää treenaamiseen. Ennen ensimmäistä ylirasitustilaa tuli liikuttua joka päivä, parhaimmillaan parikin kertaa päivässä, ja siihen muu arkiaktiivisuus päälle. Saatoin tehdä neljänä aamuna kahvakuulatreenin ja sitten vielä hiihtää illalla 20 kilometriä. Sykkeet huitelivat todella korkealla, mutta mentävä oli.

Sitten ylirasitukseen ajettu keho ei enää jaksanut. Sykkeet nousivat, mielialat heittelivät ja tulokset eivät parantuneet kovista treenimääristä huolimatta, vaikka sitä ei olisi millään halunnut myöntää. Muutokseen sysäsi kunnolla kuitenkin vasta huoli omasta terveydestä.

Viimeisen viiden vuoden sisään Markuksela ehti liikkua itsensä ylikuntoon kaksi kertaa. Varsinkin toisella kerralla keho reagoi voimakkaasti. Tuli sydämen rytmihäiriöitä ja vasemman käden puutuneisuutta. Tarkemmissa tutkimuksissa paljastui myös, että Markukselalla oli aivoaneyrysma eli valtimon pullistuma aivoissa, ja se vaatisi leikkausta. Ensimmäistä kertaa oli pakko pysähtyä.

Markuksela leikattiin muutamia vuosia sitten. Leikkaus sujui onneksi hyvin, mutta ajatusmaailman tapahtuneet muuttivat.

– Isoin muutos on ollut se, että mietin nyt enemmän omaa terveyttä. Pää tulee mieleen, teki mitä tahansa. Tällä hetkellä osaan ottaa rennommin. Uskallan pitää lepopäiviä. Jos tuntuu, voin olla liikkumatta vaikka 2–3 päivää. Ennen ajattelin, että olenko oikeasti väsynyt vai vain laiska.

Tie siihen pisteeseen, jossa liikkumaan voi lähteä ihan vain nauttimaan, kevyesti ja ilman tiukkoja tavoitteita, on silti ollut pitkä. Nyt se alkaa viimein luonnistua, vaikka joulun kaltaisia ylilyöntejä tulee yhä.

– Ei ole montaa päivää, kun mies puuttui liikkumiseeni ja kysyi, että koska olet ajatellut lähteä tavoittelemaan sitä kolmatta ylirasitustilaa. Totuus on kuitenkin se, että tässä asiassa minun on itseni tehtävä se ajatustyö.

Enää Markuksela ei katso, paljonko hän hiihtää talven aikana. Tärkeintä on päästä raittiiseen ilmaan. Miehen kanssa hiihdetään edelleen pitkiäkin lenkkejä, mutta yhdessä voidaan edetä rauhallisesti, jutella ja pysähtyä välillä paistamaan makkaraa.

– Hiihtolenkit eivät enää ole sitä, että ensin pitää hiihtää 50 kilometriä ja vasta sitten saa levätä. Koko ajan on pidettävä mielessä oma addiktiotaipumus ja kuunneltava kehoa, että en enää ajautuisi siihen pisteeseen, jossa olin.

Liiallisen liikunnan riskinä on elimistön ylirasitustila

Vaikka liikkumattomuus on kokoluokaltaan monin verroin suurempi ongelma kuin liiallinen liikkuminen, on liikunta pääsääntöisesti hyväksi terveydelle. Joskus se voi riistäytyä kuitenkin pakonomaiseksi suoritukseksi, jonka avulla pyritään hallitsemaan kaikilla tavoin kehoa ja mieltä, sanoo ODL Liikuntaklinikan urheilulääketieteeseen erikoistuva lääkäri Leena Kurtti.

– Kaikessa tekemisessä tulee vastaan niin sanottu kulminaatiopiste, jonka jälkeen lisäliikunta ei enää tuota hyötyä. Se, missä raja kulkee, on äärimmäisen yksilöllistä.

Siihen vaikuttavat monet asiat, kuten esimerkiksi arjen muu kuormitus, työstressi tai uniongelmat. Raja ylittyy herkästi myös silloin, jos liikuntaa tulee lisättyä hyvin nopeasti, eikä elimistö ehdi sopeutumaan siihen.

On esimerkiksi selvää, että huippu-urheilija, joka on tottunut harjoittelemaan monta tuntia päivässä, kestää kuormituksen, johon hänen elimistönsä on tottunut vuosien nousujohteisen harjoittelun myötä.

– Toki silloinkin on olemassa vaara, että liikunta menee yli optimaalisen rajan. Silloin riskinä on elimistön ylirasitustila, ylikunto, josta palautuminen voi viedä pitkään, kuukausista jopa vuosiin, Kurtti sanoo.

Ylirasitustilassa liikunta tuntuu raskaalta ja lihakset voivat tuntua poikkeavan väsyneiltä. Suorituskyky laskee. Myös psyykkisiä oireita voi ilmetä: mieliala heilahtelee, voi olla negatiivisia ajatuksia ja ärsytyskynnys madaltuu.

Ylikunto voi oireilla myös unen ongelmina. Uni voi muuttua katkonaiseksi ja pinnalliseksi. Leposyke voi nousta ja rasitussyke olla normaalia korkeampi. Myös verenpaine voi nousta ja ruokahalu heikentyä.

Ylirasitustila voi nostaa myös infektioherkkyyttä, jolloin ihminen sairastaa normaalia herkemmin tai kokee aiempaa useammin, että on tulossa kipeäksi.

Ylikunto vaikuttaa myös hormonitoimintaan. Esimerkiksi kortisolin määrä elimistössä voi nousta ja testosteronitaso laskea. Naisilla kuukautiskierto saattaa häiriintyä tai kuukautiset jäädä kokonaan pois.

Kurtti korostaa, että ennen kuin voidaan sanoa, että kyse on ylikuormitustilasta, on suljettava pois muut syyt. Taustalla voi olla myös hoitamaton sairaus, joka kuormittaa elimistöä.

Ylikuormitustilan syynä voivat olla myös harjoitteluun liittymättömät tekijät, kuten väärä, riittämätön ravinto tai yöuni tai ylimääräinen henkinen kuormitus. Myös jatkuva fyysinen liikkeelläolo, se ettei osaa pysähtyä, lisää ylikuormittumisen riskiä.

Liikunta on pakonomaista silloin, kun siitä tulee ratkaisu kaikkiin haasteisiin

Vaikka liikkuminen johtaisikin ylikuormitustilaan, se ei silti tarkoita, että ihmisen suhde liikuntaan olisi pakonomaista.

– Ylikuormitustila onkin usein motivoituneiden urheilijoiden ja kuntoilijoiden ongelma. Pakonomaisesta, addiktiivisesta liikkumisesta puhutaan silloin, kun liikunnasta tulee ratkaisu kaikkiin elämän haasteisiin. Vaikeita asioita tai tunteita, kuten ahdistusta ja pelkoa, paetaan liikunnan taakse, Kurtti sanoo.

Kyse ei ole niinkään liikuntamääristä, vaan siitä, että suhde liikuntaan on pakonomainen ja mustavalkoinen. Koko elämä alkaa pyöriä liikunnan ympärillä. Mikäli liikkuminen syystä tai toisesta estyy, se voi aiheuttaa voimakkaita syyllisyyden, ahdistuksen ja itseinhon tunteita.

– Liikunta on kaavamaista ja nojautuu tiukkoihin sääntöihin. Liikkumaan on lähdettävä, vaikka olisi sairaana tai joku paikka kipeänä. Liikkumisen määriä voidaan myös salailla läheisiltä ihmisiltä. Se, että ympäristö on huolissaan, on jo vakava merkki, Kurtti sanoo.

Pakonomaiseen liikuntaan voi liittyä myös syömishäiriöitä. Tyypillisin niistä on laihuushäiriö eli anoreksia.

Kurtin mukaan sairastumisen taustalla on aina monia syitä perimästä kulttuuriin ja persoonallisuustekijöistä psykologiseen kehitykseen. Liikunta-addiktio voi myös tulla jonkin muun addiktion tilalle.

Addiktiivinen liikuntasuhde heijastuu pitkään jatkuessaan kaikkiin elämän osa-alueisiin, kuten sosiaalisiin suhteisiin ja psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin.

Mikä sitten ratkaisuksi? Oleellista on Kurtin mukaan ongelmasta kärsivän oma halu muutokseen.

– Usein liikunta-addiktiossa ei toteudu ajatus kohtuudesta. Jos huomaa, että olisi tarve tehdä muutos, olisi tärkeää uskaltaa pysähtyä miettimään, mikä liikunnassa motivoi. Pyrkiikö sen avulla vähentämään pelkoa ja ahdistusta vai motivoiko liikuntaan sen tuoma ilo, sosiaalisuus ja hyvän olon tunne, Kurtti sanoo.