Jak­sa­mi­sen am­mat­ti­lai­nen

Liikuntalääketieteeseen erikoistuva lääkäri, joka haaveilee työstä terveyskeskuksissa. Seikkailu-urheilija. Köysikiipeilijä. Lisäpainoleuanvedon SM-mitalisti.

Miten ihmeessä 29-vuotias oululainen Essi Saarikoski ehtii ja jaksaa kaiken tämän?

Ei hän ehdikään, eikä edes yritä jaksaa. Silti hän tekee tätä kaikkea, ja harrastaa lisäksi muun muassa ohjelmointia, käsitöitä, lukemista ja ukulelen soittoa.

Saarikoski pukee valjaat päälle, pujottelee varmistusköyden ja hieroo käsiin magnesiumia. Köyden toisessa päässä kiipeämistä varmistaa puoliso Pekka Tuomi.

Saarikoski kipaisee helpon lämmittelyreitin katonrajaan, eikä siinä kauaa kestä.

– Tosi vaikeissa reiteissä menee sikana aikaa, hän sanoo.

Vaikeita ovat esimerkiksi sellaiset, joita ei pääse edes kerralla alusta loppuun asti. Silloin reitin voi projektoida eli pätkiä osiin: kiivetä, levätä, ja jatkaa kiipeämistä siitä, mihin pääsi edellisellä kerralla.

Tämä ajatus kannattaa painaa mieleen, sillä kyseessä on tämän jutun opetus numero yksi.

Saarikoski hurahti kiipeilyyn koronakeväänä. Pandemia lähetti Kanadassa tutkijavaihdossa olleen suomalaisen takaisin kotiin, ja täällä piti keksiä joku harrastus.

– Kokeilin kiipeilyä ja se olikin ihan best.

Jo heti harrastuksensa alkuvaiheessa Saarikoski innostui Oulun kiipeilyseuran pilotista eli aikuisten valmennusryhmästä, joka tähtäsi SM- ja PM-kisoihin.

– En menestynyt kauhean hyvin, mutta se oli kivaa.

Osansa tähän oli sillä, että pienikokoisen Saarikosken käsien väli ei vain riittänyt kisareittien isoihin väleihin. Kilpailuvietin täyttämiseen on pitänyt löytää muita keinoja.

Viime keväänä Saarikoski kokeili napakan neljän kuukauden treenin jälkeen lisäpainoleuanvetoa. Tuloksella 32,5 kiloa hän saavutti SM-pronssia. Se on hänen oma ennätyksensä. MM-kisoissa sijoitus oli sama.

Nyt hän ei ole treenannut leuanvetoa, ja se onkin yksi keino kaikenlaisen kiinnostavan ehtimiseen: tekee asioita vuorotellen, ei samaan aikaan. Tämä on opetus numero kaksi.

Joskus auttaa maapähkinävoileipä

Seikkailu-urheilua Essi Saarikoski harrastaa hyvän ystävänsä ja opiskelukaverinsa Kristine Kantolan kanssa.

Kuluneen kauden päätavoite heillä oli Lost in Kainuu -seikkailukilpailun pisin, yli vuorokauden mittainen sarja. Lajin luonteeseen kuuluu, että matkan varrella sattuu "vaikka mitä".

– Joka kisaan kuuluu, että jossain vaiheessa mietitään, miksi olemme täällä ja miksi maksamme tästä. Tulee suvanto, mutta siitä noustaan, Saarikoski valottaa.

Kainuun kisa oli joukkueelle, johon kuului myös Niika Hankkila, ensimmäinen yön yli -kisa, jossa tuli oikeasti pimeää ja kylmää. Varusteitakin piti pohtia, ja kun joukkueessa oli uusi jäsen, myös ryhmädynamiikka muuttui.

Saarikoskelle oli kova paikka huomata, että aamuyöllä kello neljä hän ei enää ollutkaan hyvä suunnistamaan. Maasto oli sellainen, jossa jo päiväaikaan olisi ollut hankalaa suunnistaa, mutta pimeällä se oli äärimmäisen vaikeaa.

Pään kasaamiseen pettymyksen jälkeen auttoivat kuitenkin vartin päikkärit metsämättäällä.

Joukkueen heikoin laji melonta ja siihen kuulunut koskenlasku avokanootilla oli toinen todella tiukka tilanne.

– Se oli hyvin pelottavaa. Sain pienen paniikkikohtauksen, mutta sain maapähkinävoileivän ja rauhoituin.

Sen sijaan tasapainoilu kanjonin yli oli Saarikoskelle helppoa, koska se oli tuttua.

Kaikenlaista, mutta vuorotellen

Seikkailukisoissa joukkuehenki siivittää yli haasteiden samoin kuin sen tietäminen, että hankaluudet kuuluvat asiaan. Kolmas opetus!

Kisasta jää hyvät muistot, ja jopa paniikkikohtaus kääntyy jälkeenpäin voitoksi.

– Sen jälkeen olin, että wau, selvisin! Mitä seuraavaksi? Saarikoski kertaa adrenaliinihyökyä ja sen jälkitunnelmia.

Etukäteen joukkue käy läpi mahdollisesti vastaan tulevia tilanteita sekä tapoja, miten toimia kinkkisissä tilanteissa ja päästä yli hankalista tunteista – ja milloin on syytä keskeyttää koko suoritus. Tästäkin voi ottaa oppia, osa neljä.

Keinot ovat kullakin joukkueen jäsenellä omansa. Jokaisella on tavallaan omat käyttöohjeensa.

– Jos minulla tulee suunnistuksessa pummi, se ärsyttää tosi paljon. Silloin minulle kannattaa antaa hetki aikaa rauhoittua, Saarikoski kertoo esimerkin.

Virheet joukkue purkaa jälkikäteen. Jos joku moka toistuu systemaattisesti, he pyrkivät korjaamaan sen ja oppimaan puuttuvia taitoja. Tällainen on vaikkapa korkeuskäyrien mukaan suunnistaminen.

Käytössä on myös turvasana.

Sen lausuminen ääneen tarkoittaa, että tekeminen on mennyt jonkun joukkueen jäsenen henkilökohtaisen rajan yli. Silloin hengähdetään, kokoonnutaan ja tehdään yhteinen päätös, miten jatketaan. Yksi vaihtoehto on suunnitelman muuttaminen.

Opetus viisi:

– Asiat saa ratkottua keskustelemalla. Puhuminen on avain kaikkeen.

Tällä hetkellä kiipeily on Saarikosken ykköslaji. Seikkailu ja leuanveto ovat tauolla. Tulevalla kaudella joukkue ei aio suoriutua koko seikkailun SM-sarjasta, vaan osallistua vain Lost in Kainuu -kisaan.

Opetus kuusi on kiinnostua erilaisista asioista.

Elämä ei ole yhtä liikuntaa, sillä sen lisäksi Essi Saarikoski koodaa hienoa sähkönhintamittaria, jatkaa sen villapaidan neulomista, joka juuri nyt houkuttaa eniten tai tarttuu monista keskeneräisistä kirjoista kiinnostavimpaan. Tai näppäilee ukulelellaan jotain.

– Joku asia saa jäädä tauolle, jos joku muu on sillä hetkellä mielenkiintoisempaa.

Puhtaan joutilaisuuden oppiminen on vielä harjoituksen alla.

Kuormituskakku koostuu kaikesta

Opetus seitsemän liittyy oman kehon kuunteluun: jos ei jaksa, ei tee. Tämä on helppo sanoa, joskus vaikea toteuttaa, ja se koskee jopa jaksamisen ammattilaista.

Tavoitteellinen leuanvetotreeni, kova seikkailu-urheilun kausi ja läheisen ystävän häät vaativan työn ohessa olivat kokonaisuus, joka vei Saarikosken voimat viime kesänä.

Tekeminen ei enää motivoinut, langat lipsuivat käsistä.

Saarikoski muistuttaa, ettei kyse ole vain fyysisestä kuormituksesta, sillä henkinen puoli kasvattaa samaa kuormituskakkua.

Silloin jostain pitää ottaa pois.

– Edes hetkeksi.

Väsymyksen merkkejä on liian helppo olla huomaamatta ja huomioimatta – ja erityisesti, jos on asettanut tekemiselleen tavoitteen.

Ylikuormituksen uhatessa kannattaisi kuitenkin ehdottomasti höllätä. Hetkellinen keventäminen ajoissa voi auttaa korjaamaan tilanteen ennen kuin malja läikkyy yli kunnolla. Pahimmillaan ylikuormitus johtaa pitkään lepoon.

Ei uupumusta uudelleen

Jyväskylän Muuratsalossa syntyneestä Essi Saarikoskesta piti tulla astronautti.

Sitä varten olisi hyvä olla monenlaista osaamista ja tietämystä, kuten lentolupakirja, hän päätteli, ja alkoi suorittaa sitä.

Samaan aikaan työn alla oli artikkeleita väitöskirjaa varten. Kanada oli uusi paikka, joka aiheutti jonkinmoisen kulttuurisokin. Kaiken lisäksi meneillään oli monenlaista muutakin, kuten hankalia ihmissuhdeasioita.

Tämä kombinaatio oli Saarikoskelle liikaa. Hän uupui.

– Meni kauan, että löysin taas halun tehdä jotain ja suunnitella eteenpäin. Kun sen on kerran kokenut, kovasti ei haluaisi samaa uudelleen.

Toistaiseksi lentäminen ja väitöskirja ovat määrittämättömän pituisella tauolla. Jutun viimeinen eli kahdeksas opetus liittyy tähän: joskus tavoitettaan pitää osata siirtää, tai jopa luopua siitä kokonaan.