Jän­nit­tä­vä seik­kai­lu, josta tuli unoh­tu­ma­ton kokemus

Määränpää näkyy horisontissa, sinne on matkaa vain 1,4 kilometriä. Olosuhteet ovat ihanteelliset. Olen hyvissä voimissa.

Ja silti jännittää.

Tarkoitukseni on uida Posion Yli-Kitkalla Uopajanlahden rannasta Karhusaareen pariksi yöksi.

Pulahdan rintauintiin, sitten vaihdan vapaauintiin. Vaikka en ole tänä kesänä uinut luonnonvesissä vielä lainkaan, tämä on tuttua.

Uintirytmi löytyy helposti.

Perässä kelluvat turvapoiju ja varustesäkki. Märkäpukuni on musta, säkki ja uimalakki sinisiä, joten kirkkaanvärinen poiju näkyy kauas. Uidessa säkin painoa ei huomaa, ja alkumatkasta pysähtelen varmistamaan, että se todellakin roikkuu mukana.

Veden äärellä etäisyyksiä on vaikea arvioida. Ei määränpääkään kaukana vaikuta olevan, mutta kyllä se on. Veteen ja matkantekoon pitää suhtautua kunnioituksella, vaikka uintiosaaminen olisi kuinka vahva.

Olen ennen retkeä soittanut Vuokko Nissiselle, joka on kirjoittanut avovesiuinnista kirjan Luonnonvesien lumo ja harrastanut lajia 30 vuotta. Olen saanut häneltä monta hyvää vinkkiä valmistautumiseen ja itse suoritukseen.

Nissisen mukaan jännitys on terveellistä.

Alkumatkasta alan suorittaa uintia. Lähden tavoittelemaan määränpäätä, pyrkimään saareen tasaista matkavauhtia.

Se on turhaa.

Jossain vaiheessa järvenselällä tajuan, että ei ole kiire mihinkään, minua ei uhkaa hypotermia sen enempää kuin lämpöuupumuskaan ja myös packraftilla eli reppulautalla kulkeva turvahenkilö on asennoitunut rauhalliseen matkantekoon.

Paatissa on sekä juomavettä että energiageelejä, mutta niitä en matkan aikana tarvitse.

Retkellä on lupa hellittää, myös uintiretkellä. Uida vaihdellen vapaauintia, rintauintia ja selkäuintia. Edetä pelkin potkuin turvapoijun avulla. Potkiskella rintauinnin potkua selällään ja katsella sinistä taivasta.

Oivalluksen myötä uintiretki muuttuu silkaksi nautinnoksi.

Selällään uimisessa on parasta, kun saa ottaa uimalasit päästään ja katsella ympärilleen. Järvi on rauhallinen, siellä ei näy eikä kuulu mitään muuta liikennettä. Kuikka ääntelee jossain kauempana.

Aurinko paistaa sivusta. Välillä pistän silmät kiinni ja kellun selälläni kuin painottomassa tilassa. Aallot ovat pieniä, tuulta on enimmilläänkin vain pari metriä sekunnissa. Keinun hiljalleen.

Turvavene kulkee sen verran kaukana, että koen olevani aivan omassa rauhassani.

Suunnistaminen kohti määränpäätä on suhteellisen vaivatonta, sillä saaren puurajasta erottuu kaksi vähän muita korkeampaa puunlatvaa.

Vaikka mukana kulkee turvavene ja sen vesipelastustaitoinen kuski, luonnollisesti,  kuljetan omat retkitavarani itse. Sitä varten ne on pakattu 40 litran kuivasäkkiin.

Säkki, jonka suuaukko pitää rullata kiinni, ei lopulta olekaan 40-litrainen. Eikä se pysy ihan kuivanakaan, joten on viisas päätös pakata kaikki sen sisälle vesitiiviisti omiin pusseihinsa.

Retkivarustus karsiutuu uintiretkellä minimiin. Teltasta riittää sisäosa, vaihtovaatteille ei ole juuri tarvetta. Juomaveden saa perillä järvestä, mutta retkikeitin siihenkin tarvitaan.

Ensiapusetti ja peruskorjaustarvikkeita on otettava, vaikka toivonkin, etten tarvitse niitä.

Pussiruuat veisivät nyt vähemmän tilaa kuin purkit, mutta saariretki ei ole oikea hetki ruveta testaamaan uusia aterioita. Ruokaa on mukana vähän ylimääräistäkin, sillä sääolosuhteissa voi aina tapahtua ennakoimaton käänne.

Etukäteen en saanut selkoa, onko Karhusaaren autiotuvassa patjat, joten mukana on oma. Tässä fuskaan sen verran, että retkipatja kulkee packraftissa.

Samoin ulkokengät ovat menomatkalla veneessä, mutta eväspussin tyhjennyttyä ne mahtuvat säkkiin. Ilman kenkiäkin olisi mahdollista pärjätä, sillä uin neopreenitossut jalassa.

Tossut jalassa uiminen on koulukuntakysymys: toiset tykkäävät, toiset eivät. Päätän aloittaa uimisen tossuilla ja riisua ne tarvittaessa pois kesken matkan. Siihen ei tule tarvetta, sillä jalkineet eivät vaikuta potkuun juurikaan.

Se jää arvoitukseksi, kuinka kauan matkaan menee aikaa. Kelloa ei tule katsottua ja nautiskellessa ajantaju katoaa. Kamerasäätöineen ja kelluntoineen se saattaa olla tunnin luokkaa.

Rannan lähestyessä tunne on euforinen. Matka oli sopivasti mieltä haastava, joten onnistuminen tuntuu hyvältä. Vesi on luontainen, turvallinen ja vahva elementti, joka kannattelee kuin kaveriaan, kun sen kanssa toimii itse fiksusti.

Kun on aikansa lillunut vedessä vaakatasossa, pitää muistaa nousta pystyasentoon rauhallisesti, sillä monia huippaa tässä vaiheessa hetken aikaa.

Ja juoda – nyt pitää muistaa juoda. Kehosta haihtuu nestettä, vaikka sitä ei vedessä niin huomaa.

Uintiseikkailu jatkuu tulevinakin päivinä, joten myös energiavarastot pitää saada kuntoon.

En malta pysyä kuivalla maalla.

Toisena päivänä vedän uikkarit ja märkäpuvun päälle ja lähden tutkimaan lähisaarta. Kartan perusteella Savisaaressa näyttää olevan laavu sekä kiinnostava poukama.

Valitsen menomatkalle lyhimmän uintireitin, jota varten pitää kävellä tovi. Kävely tossut jalassa on yllättävän mukavaa, vaikka ne keräävätkin paljon pikkuroskaa sisäänsä.

Tuulta on nyt hiukan enemmän, neljä metriä sekunnissa, ja se tulee sivusta, avaralta järvenselältä.

Aallokossa se tuntuu heti. Oikealta tulevien terävien aaltojen vuoksi vapaauinnissa on helpompi hengittää koko ajan vasemmalta. Rinta- ja selkäuinnissa yritän löytää aaltojen rytmin ja ajoittaa hengitykseni sen mukaan.

Koska sivutuuli painaa uimaria hissukseen vasemmalle, pitää kiintopiste ottaa enemmän oikealta kuin varsinainen päämäärä on.

Huomaan eteneväni pientä siksakkia. Kartan mukaan tämä matka on vajaat 500 metriä, mutta sitä kertyy siksakin takia vähän enemmän.

Kokeilen myös pärjätä osan matkaa itsekseni, vaikka se ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Sitä ei voi suositella kenellekään.

Turvaveneen kuski joutuu käymään mutkan lähtörannassa, mutta itse päätän jatkaa matkaa. Otan puhelimen vesitiiviissä kotelossaan turvapoijun taskuun ja jatkan uimista.

Avovesiuinti on paitsi fyysinen, myös vahvasti henkinen laji.

Siinä vaiheessa, kun olen omillani, asenteeni tekemiseen muuttuu. En oikein uskalla jäädä rentoutumaan, sillä en tiedä, mihin asti aallot minut kuljettaisivat. Lisäksi näen saaressa veneen sekä ihmisiä ja mietin, luulisivatko he minun olevan hädässä, jos vain pysähtyisin.

Koitan näyttää toimeliaalta ja jatkan uimista.

Saaressa selviää, että huoleni oli sinänsä turha. Nelikosta yksi henkilö kertoo harrastavansa triathlonia, joten heidän arvionsa tilanteesta oli realistinen.

Avovedessä voi olla muutakin pelottavaa kuin yksinolo, jos antaa mielikuvitukselleen vallan.

– Mieli on tehokas kehittelemään pelkoja, mutta ne eivät ole oikeasti relevantteja, Vuokko Nissinen kertoi ennen retkeä.

Lihaskramppi olisi heikkouimataitoiselle vakava asia, mutta kokeneelle uimarille ei. Pinnalla voisi kellua ja yrittää saada krampanneen kehonosan rennoksi. Jos vapaauinnin potku nilkka suorana aiheuttaa krampin, voi vaihtaa lajia.

Veden pohjassa saattaa olla mitä hyvänsä. Se on kuitenkin aivan eri kerroksessa, sillä uimari ottaa tilansa vain noin puolen metrin syvyyteen asti.

Veneväyliin, veneisiin ja vesijetteihin pitää kuitenkin suhtautua vakavasti, samoin kalastajien verkonmerkkeihin.

Jos lämpöasteet yhtään antavat syytä, pitää turvahenkilön ymmärtää hypotermian päälle. Kylmästä kangistunut uimari ei välttämättä itse hoksaa tilaansa, mutta saattaa vastailla kysymyksiin kummallisesti ja puhua höpöjä.

Saaren Ruunantuppi-niminen poukama on upea.

Kellun selälläni x-asennossa, katselen puunlatvoja ja sinistä taivasta. Kun keksin laittaa turvapoijun polvitaipeisiin, rentoutuminen onnistuu entistäkin paremmin.

Vaikka olen viihtynyt vedessä koko ikäni, en muista kokeneeni mitään tällaista ennen.

Olen omassa rauhassani, osa luontoa. Kellun, olen läsnä hetkessä ja nautin.

Paluumatkalla valitsen reitin suoraan kohti Karhusaaren kotirantaa. Matka on pidempi, noin 800 metriä, mutta tällä valinnalla saan parhaan mahdollisen hyödyn myötäisestä aallokosta.

Rintauinnin potkut alkavat jo tuntua reiden lähentäjissä, vapaa- ja selkäuinti olkapäissä. Siksi, sekä vaihtelun vuoksi, etenen pätkiä vesijuoksua.

Kolmantena päivänä paluumatkalla havaitsen, kuinka tärkeä hyvä kiintopiste on uimarille. Koska sellaista ei tähän suuntaan ole, joudun pysähtelemään ja tarkistamaan suuntaa usein. Muuten kiintopisteeseen voisi vain kurkata vapaauinninkin lomassa.

Jotain uuttakin pitää kokeilla. Miten toimia, jos uimarin voimat loppuisivat kesken?

Hinausnarun lenkki ranteen ympärillä toimii, kun ottaa turvapoijun tai kuivasäkin avuksi pitämään päätä pinnalla. Toinen vaihtoehto on packraftin takaosan lenksuihin pujoteltu lyhyempi silmukka, jos uupunut uimari jaksaa pitää siitä kiinni.

Uintiretken jälkeen minulta kysytään, mitä tekisin toisin.

– Lähtisin pitemmälle retkelle, vastaan.