Yleensä polkukeijut välttelevät julkisuutta. Tämä työmaa on kuitenkin poikkeus. Olemme Kiiminkijoen Koitelinkosken lähistöllä tutustumassa talkoisiin.
Polkukeijut ovat maastopyöräilyn harrastajia, jotka ylläpitävät ja tekevät itse reittejä. Keijuparvet saattavat esimerkiksi rakentaa pieniä siltoja ojien yli. Rakennelmat ja sorastukset vain ilmestyvät tyhjästä. Talvisin keijut pitävät auki metsäpolkuja.
Tämä polkukeijuparvi on kuitenkin hieman järjestäytyneempi ja tekee yhteistyötä Jäälin asukasyhdistyksen kanssa.
Tänään sorastetaan Jäälin ja Koitelin välistä reittiä, kertoo maastopyöräilijä ja polkukeiju Jukka Heikkinen. Yhteensä talkooporukkaa on yhdeksän henkeä, joista varsinaisia polkukeijuja on kolme. Muut ovat Jäälin asukasyhdistyksen talkoolaisia.
Heikkinen kertoo, että yleensä talkoissa on alle kymmenen henkeä, joista maastopyöräilijöitä on 3–5. Yhteensä keijuporukkaa on 12, mutta kaikki eivät pääse aina paikalle.
Jääli–Koiteli-vaellusreitti avattiin viime vuonna. Kolmekymmentä vuotta maastopyöräilyä harrastanut Heikkinen kertoo, että pyörät kuluttavat turpeen rikki.
Reitin pehmeimmät osat voivat olla hyvin upottavia.
– Märimmillä keleillä tähän uppoaa läskipyöräkin, Heikkinen sanoo.
Laru ja Ylisaukko-oja kertovat, että sorastus ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, vaan pyyntö tuli nimenomaan maastopyöräilijöiltä.
Yhdeksän hengen talkooporukalla on metsässä mukana muun muassa moottorisahoja, raivaussahoja, lapioita ja mönkijä peräkärryineen. Laru kertoo, että polulle levitetään ensin aluskangasta. Sora lapioidaan kankaan päälle. Näin sora ei uppoa pehmeään maahan.
Reitti on vajaat seitsemän kilometriä pitkä. Kokonaisuudessaan soraa tulee reitille 150 tonnia.
Polkukeijuilu ylittää jokamiehenoikeuksien rajat
Osassa maanomistajista polkukeijuilu herättää närää, koska lupia reitteihin ja rakennelmiin ei välttämättä kysytä. Jääli–Koiteli-reitillä luvat tosin ovat kunnossa.
Vaan mitä jokamiehenoikeudet sanovat maastopyöräilystä? Tutkimalla ympäristöministeriön Jokamiehenoikeudet ja toimiminen toisen alueella -julkaisua ja metsähallituksen Luontoon.fi-sivustoa asiaan löytyy suhteellisen selkeä vastaus: maastopyöräily kuuluu jokamiehenoikeuksien piiriin. Siellä missä saa kävellä, saa lähtökohtaisesti pyöräilläkin.
Toiminta ei kuitenkaan saa aiheuttaa "vähäistä suurempaa haittaa" maankäytölle tai maanomistajalle. Lisäksi polkukeijuiluun kuuluva rakennelmien tekeminen ei kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin.
Maanomistajain liiton toiminnanjohtaja ja entinen maanomistaja Tuija Nummela on sitä mieltä, että polkukeijutoiminta taas selkeästi ylittää jokamiehenoikeuksien rajat.
– Sorastukset ja sillat ehdottomasti vaativat maanomistajalta luvat, ei sellaisia saa ryhtyä tekemään omin luvin, Nummela kertoo.
Hänen mukaansa reitit voivat kuluttaa maaperää tai esimerkiksi aiheuttaa vaurioita taimistoon. Lisäksi reitin käytön käytön yleistyminen voi aiheuttaa esimerkiksi roskaamista, josta ei ole kukaan vastuussa. Nummelan korvaan kuulostaa, että tässä maanomistajan niskaan kertyy kaikki huonot puolet.
Nummela arvelee, että moni maanomistaja suhtautuisi positiivisesti mailtaan menevään pyöräreittiin – jos lupa kysyttäisiin ja asiasta sovittaisiin. Hän kertoo, että olisi itse ainakin antanut reitille luvan ollessaan vielä maanomistaja.
Nummelan näkemys on, että reitit olisi hyvä tehdä järjestäytyneesti, esimerkiksi kunnan kanssa. Hän ei usko maastoreittien vaativan paljoakaan rahaa, ja maanomistajalla olisi joku jolle soittaa, mikäli ongelmia ilmaantuu.
Nummela nostaa esille Jukolan viestin. Kokonsa vuoksi se pitää järjestää aina osittain yksityisellä maalla, maanomistajien luvilla. Erilaisiin tapahtumiin ja reitteihin on siis todellakin mahdollista saada lupia, Nummela tiivistää.
Polkukeijuilu voi kuitenkin rapauttaa maanomistajien suostuvaisuutta. Jos ensimmäinen kosketus maastopyöräilijöihin on negatiivinen, maanomistaja voi suhtautua tulevaisuudessa nuivasti uusiin reitteihin, Nummela toteaa.
– Tässä tehdään hallaa koko harrastajakunnalle.
Onko toiminnassa sitten mitään positiivisia puolia?
– Totta kai jokamiehenoikeuksien käyttö on hyvästä. Maanomistajat ovat muutenkin varmaan yksi niitä eniten käyttävistä ryhmistä. Omavaltaisuuteen kuitenkaan en suhtaudu positiivisesti.
Sorastusta, kantoja, niittoa, nuotiopaikkoja
Päiväksi on luvattu sadetta. Harmaita pilviä kertyy jo. Jääli–Koiteli-reitillä on myös pitkospuita, ja suuntaamme Heikkisen, Larun ja Ylisaukko-ojan kanssa niitä kohti.
Reitin kesäylläpito on maastopyöräilijöiden, polkukeijujen, vastuulla. Keijuparvi raivaa metsästä kantoja ja niittää heinää Kokkojärvenniityn suon läpi kulkevien pitkospuiden vieriltä. Yhteistyö maastopyöräilijöiden ja asukasyhdistyksen välillä alkoi vuosi vuotta sitten, Heikkinen kertoo.
Hyttyset ja paarmat eivät näytä keijuja hirveästi haittaavan.
– Tämä on vähän kuin Australia. Kun metsänhirviö iskee niin vähän nyrkillä hujautetaan, Laru nauraa.
Pienellä taukopaikalla Heikkinen kertoo metallimiehenä tehneensä itse nuotion metallisen kehikon.
– Pitkospuut ovat niin leveitä, että pääsee pyörälläkin. Tässäkin on kolme pitkosta vierekkäin, Ylisaukko-oja sanoo ja viittaa alaspäin.
Pitkospuiden rakenteissa on muun muassa vanhoja kyllästettyjä puhelinpylväitä, joiden käyttö sallittiin erityisluvalla. Puutavaraa on saatu sekä teetetty sahalla että saatu lahjoituksena.
Kaikkiaan rahaa reitin materiaaleihin on käytetty noin 40 000 euroa, Ylisaukko-oja kertoo. Rahaa on saatu Leader-rahoituksena.
Talvipolut aukeavat autonrenkaita vetämällä
Heikkinen kertoo, että varsinaista polkukeijutoimintaa on talvisin enemmän. Kesäisin parvi ylläpitää vain Jääli–Koiteli-reittiä, mutta talvisin maastopyöräilijät hoitavat myös muita metsäreittejä.
Talvikunnossapitoa polkukeijut ovat tehneet oma-aloitteisesti jo yli viiden vuoden ajan. Ensilumien sataessa aletaan ajamaan läskipyörillä pohjia talvipoluille. Sen jälkeen reittejä aletaan tamppaamaan lumikengillä.
Suurimman osan talvesta polkuja pidetään auki autonrenkailla, Heikkinen kertoo. Autonrenkaaseen kiinnitetään valjaat, ja niitä vedetään reittejä pitkin. Pohjaan voidaan kiinnittää pienet sukset.
– Voi olla kaksikin rengasta peräkkäin, ettei tule liian helppoa, Heikkinen sanoo.
Heikkinen kertoo, että esimerkiksi polkujuoksijat ovat lähettäneet kiitoksiaan talvireittien ylläpidosta.
Kaupungin suhtautuminen on kaksijakoista
Mitä mieltä kunta, tässä tapauksessa Oulun kaupunki on polkukeijuista? Pienen pompottelun jälkeen minut ohjataan liikenneinsinööri Harri Vaaralalle.
– Joo, juuri kukaan ei halua ottaa tähän kantaa. Kaikki tietävät, että asia voi mennä kaupungin kannalta vain huonommaksi, Vaarala toteaa heti keskustelun alussa.
Miksi tilanne on kaupungille niin haastava?
– Jos ilman lupia rakennettu silta sortuu ja joku loukkaantuu, siitä voi tulla kaupungille korvausvaatimuksia, vaikka meillä ei ole tilanteeseen osaa eikä arpaa.
Vaikka lopulta todettaisiin, ettei kaupungilla ole korvausvelvollisuutta, käsittely vie silti aikaa ja energiaa. Kaupungin organisaation sisällä mielipiteet vaihtelevat. Jotkut suhtautuvat keijujen rakennelmiin nihkeämmin.
Toisaalta taas, polkuverkostojen parantaminen on sinällään positiivista. Vaarala sanoo, että lähtökohtaisesti on hyvä asia, että ihmiset pääsevät nauttimaan luonnosta matalalla kynnyksellä.
Ihmiset eivät kuitenkaan Vaaralan mielestä ymmärrä siltojen luonnetta. Jämälaudoista rakennetuilla silloilla saattaa käydä vahinkoja.
Eikö voisi ajatella, että polkukeijuilu kertoo jostain puutteesta, jota toiminnalla korjataan?
– Oulussa on valtavan laaja polkuverkosto, jopa yli tuhat kilometriä. Niitä ei ole kartoitettu, ja uusia syntyy jatkuvasti. Ei ole realistista olettaa, että jokin yksittäinen taho alkaisi niitä ylläpitämään, Vaarala toteaa.
Mikäli kaupunki alkaisi siltoja rakentamaan, niitä varten pitäisi tehdä suunnitelmat ja esimerkiksi laskea kantavuudet, Vaarala kertoo. Pitäisi mitoittaa käyttöiät ja tehdä säännöllisiä kuntotarkastuksia. Isompia siltoja varten tehtäisiin betoniperustukset. Pienempiin ojiin riittäisi rummun laittaminen, mutta isompiin niitä ei voi laittaa.
Lisäksi Vaaralan mielestä on epärealistista, että kaupunki alkaisi tekemään yksittäisiä siltoja. Ne olisivat aina osa kokonaista uutta reittiä.
Reitit todellisten käyttäjien vastuulla
Mikä saa ihmisen menemään sääskien keskelle lapioimaan soraa tai vetämään kahta autonrengasta luminietosten halki?
– Tykkään auttaa. Se on oikeasti ihan hauskaa. Saa myös hyötyliikuntaa, varsinkin autonrenkaiden vetämisestä, Heikkinen kertoo.
Heikkisen mukaan itse asiassa lähes kaikki haluavat vetää autonrenkaita. Varmasti myös oma maastopyöräharrastus vaikuttaa asiaan.
– Pyöräilijät ovat tuoneet tähän jotain lisää. Aiemmin reittejä hoitivat lähinnä yleisyhdistykset. Mutta maastopyöräilijät ovat oikeasti reittien käyttäjiä, Laru sanoo.
