Vaellus kau­pun­gin po­luil­la

Tiskaan kahvimukia ja vähän kuivahtanutta puurokippoa arkiaamupäivänä ahtautuneena Ouluhallin vessaan.

Reppu monine hihnoilla kiristettyine ulokkeineen pysyy juuri ja juuri pytyn kannen päällä. Koppi on normaalikokoinen – eli tässä varustuksessa ja näissä toimissa ahdas.

Jos jokaisella kunnon retkellä käy vähintään kerran mielessä ajatus, onko tässä mitään järkeä, niin tällä vaelluksella se on läsnä aluksi koko ajan.

Mietin, voiko kolmen päivän ja kahden yön vaelluksen tehdä kaupungissa, joten lähdin tietenkin kokeilemaan. Sitä varten on olemassa kätevä, valmis reittikin.

Siksi tilanne on nyt tämä, hassulla tavalla outo.

Ennen mainittua astianpesua takana on jo yhden iltapäivän verran taivallusta ja telttayö metsässä. Iltaruuaksi "lisää vain kiehuva vesi" -tyyppinen pasta bolognese, aamiaiseksi murukahvia, puuroa ja pari sämpylää vailla päällisiä.

Kaupunkivaellus kulkee läpi Oulun. Välillä polku puikahtaa metsään, välillä se kulkee asvaltilla, meluvallien päällä ja talojen takapihoilla.

Päästän irti järjettömyysajatuksesta ja keskityn nauttimaan kaikesta, mitä cityvaelluksella vastaan tulee.

Retki kaupungissa on yhtä aikaa samanlainen ja erilainen

Kaupunkiretkeilyssä on etunsa. Kulkemaan pääsee kotiovelta ja kaikki on niin turvallista, että näin voi vaikka harjoitella pärjäämistä yksin tai testata uusia varusteita.

Kotikaupunki näyttää tästä kulmasta uudelta. Sitä tarkkailee, kuten retkellä asioita tarkkailee, havainnoi ympäristöä kaikin aistein ja keskittyy perusasioihin: kulkemiseen, syömiseen ja nukkumiseen.

Samalla tuttu retkitunnelma imaisee mukaansa.

Reppu painaa yhtä paljon kaupungin poluilla kuin erämaassa, ja matka etenee vain pistämällä tossua toisen eteen. Varpaaseen, tuttuun paikkaan, hankautuu rakko näilläkin askelilla.

Matka alkoi Oulun etelärajalta Metsokankaalta. Retkireitti seurailee Oulun maastoliikuntareitistöä kohti pohjoista. Päämääränä on Ruskotunturin huiputus.

Tai tavallaan ei ole.

Päämääränä on kulkea. Silmät, korvat ja mieli avoimena.

Reitti mutkittelee, nousee ja laskee. Suorinta tietä kävellen matkaa kertyisi noin 17 kilometriä, mutta aion nautiskella patikoinnista noin tuplasti sen.

Pehmeät polut ovat kulkijalle asvalttia ystävällisemmät.

Maastoliikuntareitistön kartta on varsin suurpiirteinen, mutta vihreät reittimerkinnät enimmäkseen hyvät, joten sillä pärjää pitkälle.

Ainoastaan loppumatkasta pitää tovi tuumia suuntaa, ja valita oma polkunsa.

Nollabudjetilla kaikki kulkee mukana

Mahdollista ja helpompaa olisi yöpyä sisätiloissa, vaikka tuttavien luona. Retkeilyllisempää on yöpyä teltassa.

Jokaisenoikeuksilla saa yöpyä siellä, missä liikkuakin, eli käytännössä lähes missä tahansa, mitä terve järki sanoo. Toisten pihoille ei tietenkään ole asiaa.

Ennen retkelle lähtöä bongaan Youtube-videosta termin stealth camping, suomeksi kuta kuinkin häiveleiriytyminen. Suomessa puskaan piiloutuminen ei ole varsinaisesti tarpeen muuta kuin sen verran, mitä kaipaa omaa rauhaa.

Ensimmäinen yöpaikka on metsässä Hiirosessa. Tilapäiskoti muotoutuu ihan retkipolun varteen, sillä muista kulkijoista ei ole ensimmäiseltä päivältä mitään havaintoja.

Tässä on nukkumapaikka, tuossa tasainen alusta kaasukeittimelle, tuolla tarpeita varten sopivasti suojaisaa puskaa.

Vessa-asioita varten tarvitaan kaupunkimetsissä mukaan pieni kukkalapio ja viitseliäisyyttä käyttää sitä kakkoshädän yllättäessä. Lapiolla kaivetaan pieni kuoppa tarpeille, jotka sitten peitellään.

Lehtipuuvaltaiset metsät ovat vielä kovin kaljuja, joten kiva havumetsä on vehreämpi vaihtoehto. Teltta näkyy lähellä kulkevalle kuntoradalle, jos sieltä katsoo oikeaan suuntaan.

En anna sen häiritä. Teltan sisällä on oma rauhansa.

Varvikko on pehmeä, maa pinnan alta vielä roudassa. Lämpimät nukkumisvarusteet ovat tarpeen.

Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.

Onneksi matkan varrella on myös vessoja, oikeita vesiklosetteja. Ouluhallissa ja Linnanmaan liikuntahallissa olisi lisäksi mahdollisuus käydä suihkussa, jopa saunassa ja uimassa, mutta en tartu tilaisuuksiin, sillä ne maksavat.

Tämän vaelluksen pienenä lisähaasteena on nimittäin olla käyttämättä yhtään rahaa.

Siksi myös kolmen päivän ruuat ja keitin kulkevat mukana koko ajan. Ylimääräiselle vuorokauden muonavaralle ei kaupunkivaelluksella ole tarvetta, sillä on vaikea kuvitella sellaista äkillistä tilannetta, että ilman sitä joutuisi pahaan pulaan.

Aina voi keskeyttää ja palata kotiin.

Juomavedestä ei tule pulaa, sillä pulloja on mahdollista täydentää useissa paikoissa. Knuutilankankaan vesipostin hanasta pulppuava pohjavesi on kylmää ja raikasta.

Kaupunkiluonto on luontoa

Tarkkailen ympäristöä ja eläimiä kuin millä tahansa retkellä.

Kaijonharjussa mäntyyn kiipeää orava, Kaukovainiolla aukion poikki loikkii rusakko.

Kuivasjärven citymajava ei tule juttusille, mutta sen jyrsimä jyhkeä runko sojottaa kulkureitin varressa. Jyhkeät ovat hampaanjäljetkin.

Kaijonlahti on retken lintuisin paikka: kuovipari, haapanoita, nokikana. Laulujoutsen kurottelee murkinaa pinnan alta. Sen puolisoa ei näy, joten lähistöllä lienee pesä. Yksikseen näyttää viihtyvän myös sinisorsakoiras.

Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.

Muualla lintuja kuuluu enemmän kuin näkyy. Erityisesti illat ja aamut ovat täynnä sirputusta, viserrystä ja viheltelyä.

Myös hyönteiset ovat selvästi alkaneet herätä kevääseen. Neitoperhonen tanssahtelee polun vieressä, kangasperhonen laskeutuu lehdelle. Muurahaiset kipittävät puuhissaan ja kimalaiset pörräävät etsimässä kukkivia pajuja.

Ehkä ensimmäisen yön peruja ihoon on tarrannut punkki. Karkote auttaisi enemmän iholle suihkutettuna kuin repussa kannettuna. Verta imeviltä hyttysiltä saa vielä olla rauhassa.

Meluvalleilla ja pientareilla kuivan karikkeen seasta pintaan ovat pinnistelleet leskenlehdet ja sinivuokot. Viitapihlaja-angervo puskee jo lehteä, mutta ilo siitä on ristiriitainen. Tämä pensas on haitallinen vieraslaji, joka leviää turhan äkäisesti maarönsyjensä avulla.

Jos poikkeaisin reitiltä, olisi erikoisia kaupunkiluontokokemuksia tarjolla Linnanmaan kasvitieteellisessä puutarhassa sekä arboretumissa eli puulajipuistossa.

Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.

Korkealta näkee kauas

Luontoretkeilijä kaipaa yleensä rauhaa ja hiljaisuutta.

Nyt sitä ei enimmäkseen ole. Moottoritie jylisee ja jäätelöauto kilauttelee sävelmäänsä kummankin yöpaikan lähistöllä. Kaupungin ääniä.

Seesteistä tunnelmaa ei tavoita edes Intiön hautausmaalla, sillä sielläkin koneet uurastavat huoltohommissaan.

Huikea näköalapaikka Intiöstä sen sijaan löytyy.

Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.

98-vuotias vesitorni on maamerkki, jonka sisälle pääsen nyt ensimmäistä kertaa. Kotikaupunki näyttää erilaiselta. Tätä en ole ikinä ennen kokenut.

Katon näköalatasanteelta Oulu levittäytyy suoraan edessä ja alla. Se on aivan lähellä, jalkojen juuressa.

Myös vesitornin sisällä riittää ihmeteltävää.

Tilaa on enemmän kuin päältä päin katsoen luulisi, ja se jatkuu avoimena korkeuksiin asti. Portaat ylös ovat pidemmät kuin missään luonnon näköalapaikassa olen kiivennyt.

Herttaisista pikkuikkunoista näkyy pala Oulua sieltä, toinen täältä.

Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.

Tutut mutta uudet paikat

Matkan edetessä tajuan kulkevani useiden entisten asuinpaikkojeni läpi tai lähellä. Kaukovainio, Höyhtyä, Intiö, Pyykösjärvi, Syynimaa, Kaijonharju ja Kaijonranta.

Entisistä kodeistani vain Tuira ei ole matkan varrella.

Liikun vanhoilla kotiseuduillani, mutta olenko aiemmin kulkenut näissä metsissä? En ainakaan olisi ikinä voinut kuvitella, että kymmeniä vuosia myöhemmin olisin täällä vaeltamassa.

Tuttuja ovat myös Ouluhalli sekä Linnanmaan liikunta- ja uimahalli. Normaalikoulun ala- ja yläasteet, Linnanmaan yliopisto.

Välillä askellan pätkiä pitkin pyöräteitä, joita olen huristanut monet kerrat.

Vastaantulijoita nolla

Olen aikonut jututtaa kaikki maastopoluilla vastaantulijat. Heitä ei ole kolmessa päivässä ensimmäistäkään.

Reitistön osuuksilla, jotka kulkevat kuntorataa tai asvalttitietä, kulkijoita kyllä on, mutta todennäköisesti he ovat vain suorittamassa arkista, lyhintä mahdollista siirtymää pisteestä A pisteeseen B.

Aurinkoisena päivänä polulla sujahtaa ohitseni kolme maastopyöräilijää, mutta siinä kaikki. Hekin pyyhältävät sellaista vauhtia, etten ehdi heitä pysäyttää.

Linnuista juttelen Kaijonlahden rannalla, jossa haapanoita, joutsenia, sorsia ja nokikanoja tarkkailee ja kuvaa muutama muukin.

Herätän täydessä vaellusvarustuksessa ohikulkijoissa uteliaita katseita, mutta kukaan ei tohdi tulla juttusille.

Pitäisikö miettiä, mitä he minusta ajattelevat?

Matkan edetessä sellainen menettää merkityksensä.

Kun olen toisen retkipäivän päätteeksi virkistäytynyt kahlaamalla järvessä, ei enää tee mieli vetää kalmanhajuisiksi hautuneita kenkiä jalkaan. Kuljen avojaloin teltalle – ajattelevat vastaantulijat mitä tahansa.

Märän yllätyksen jälkeen huipulle

Kolmas retkipäivä tarjoaa yllätyksen.

Retki ei olisi oikea retki, jos suunnitelma ei jossain kohtaa muuttuisi. Kuivasjärven jälkeen kadotan merkinnät ja eksyn aiotulta reitiltä. Jatkan kohti Ruskotunturia karttasovelluksen avulla omia polkujani.

Yksi niistä on mutainen ja märkä. Silti se on kaikin tavoin parempi kuin suorin asvalttitie.

Kun Ruskotunturi alkaa lähestyä, keksin vielä keinon pitkittää retkeä. Alan viimeisissä polkuvalinnoissa hylätä aina sen parempikuntoisen vaihtoehdon.

Loppukapuaminen on vaelluksen pisin ja hengästyttävin. Syke nousee, hikipisarat puskevat otsalle.

Huipulla puhaltaa vilvoittava tuuli.

Miltä Ruskotunturin huiputtaminen tuntuu kolmen päivän kulkemisen jälkeen?

Yllättävän neutraalilta, ensin. Sitten katselen kohti kaupunkia ja huomaan, että täältä näkyy iso kuva koko taipaleesta. Tuolla kulkemani reitti kiemurtelee, kaupungin kätköissä.

Se kannatti kulkea.