Vadelma, voikukka ja piharatamo.
Kosolti maitohorsmaa, monta erilaista pajua ja pensasangervokarkulaisia.
Pujo ja siankärsämö törröttävät vielä talvisissa asuissaan, vaikka on jo kesäkuu.
Tämä luontoretkikohde sijaitsee Oulun kaupungin keskustassa. Edesmenneen urheilutalon paikalla on tällä hetkellä monttu, johon on muodostunut jopa soma kosteikko, jonka linnut ovat ottaneet omakseen.
Biologian opiskelija Tilda Kauppinen ottaa avuksi opiskelumateriaalit ja iNaturalist-sovelluksen. Kasvien tunnistamista haastaa, että osa niistä ei kuki vielä.
Toiset ovat sen sijaan kukkineet jo hyvän aikaa sitten. Alkuretken hämmentävin havainto on leskenlehti.
Moni kyllä tunnistaa sen kevään ensimmäisenä tulokkaana, tanakkavartisena ja keltakukkaisena, mutta nyt ulkomuoto on venähtänyt tunnistamattomaksi. Varsi on pitkä ja hontelo ja lehdet putkahtaneet maanpintaan vasta nyt, kukinnon lakastuttua.
Pehmoiset siemenhaituvat odottavat levittäjäänsä.
Kasvi on kaunis näinkin, ja haastaa ajatuksen siitä, että kukinto olisi sen elämän päämäärä ja huippukohta.
Hauskaa on tieto, että aikainen kukinta onnistuu leskenlehden erikoisen vuosirytmin ansiosta. Kukinnot kehittyvät valmiiksi syksyllä ja odottelevat maan uumenissa seuraavaa kevättä.
Kauppinen on innostunut kasveista myös muuten kuin opintojensa vuoksi. Ja myös muista, kuin erikoisista ja näyttävistä kasveista.
Hänen olkavarttaan koristaa tatuointi, jossa on kolme tuikitavallista kaunokaista: lemmikki, pellava ja kielo.
– Mummun, äidin ja minun suosikkikukat, Kauppinen esittelee kimppua, jonka kuvan hän on itse piirtänyt.
Sekä Kauppisen äiti että mummu ovat kasvi-ihmisiä, ja sieltä on lähtöisin myös 21-vuotiaan oululaisen innostus.
Viime kesänä Kauppinen innostui tekemään perinteisen kasvion. Sitä varten hän keräsi 300 kasvia, tunnisti ja nimesi ne ja kirjasi ylös päivämäärän, kasvupaikan, kasvin tieteellisen nimen ja kerääjän.
Materiaalia kertyi iso kansiollinen. Mallina sille toimi mummun aikanaan keräämä kasvio, jota Kauppinen on ihastellut lapsesta asti.
Keräämisprojektin peruja hän huomaa erilaisia kasveja edelleen helposti, myös kaupungin asfalttierämaassa.
– Ja kotipihalla Raahessa oli paljon sellaisia kasveja, mitä ei olisi ajatellut, Kauppinen lisää.
Raahesta hän keräsi merenrantakasveja, Kuusamon kenttäkurssilta toisenlaisia. Matkalla Norjaan havainnot olivat taas omanlaisiaan.
– Monenlaista löytyy, kun alkaa katsoa. Sellaistakin, mitä ei ole aiemmin hoksannut, keväällä kandiksi valmistunut opiskelija miettii.
Monesta on tullut kyvytön näkemään kasveja jokapäiväisessä elämässä. Tätä mieltä on ekologi ja kuvataiteilija Milja Laine, jonka Pieni kaupunkikasvio -teos ilmestyi alkuvuodesta.
Tälle on olemassa nimikin: kasvisokeus.
Kun ihminen ei näe kasvien kauneutta ympärillään tai tiedosta niiden tärkeyttä, voi hämärtyä sekin perustavanlaatuinen ymmärrys, että juuri kasvit tekevät elämän maapallolla mahdolliseksi. Ihminen on osa monimutkaista verkostoa, jossa kaikki liittyy kaikkeen.
– Kaupunkien villikasvit tarjoavat samoja ekosysteemipalveluita kuin istutetut, Laine palauttaa keskustelun konkretiaan.
Kaupunkivihreä muun muassa viilentää ilmaa kesäkuumalla, ja rikkaruohona pidetty voikukka on monelle pölyttäjälle arvokas ravintokasvi.
Laine muistuttaa, että vain ihminen arvottaa kasveja asteikolla hyvästä huonoon. Tämä on kulttuurin tuotosta ja ilmenee käytännössä esimerkiksi siinä, miten rehottava pihanurmi pistää silmään sotkuisena.
– Käsitettä "rikkaruoho" ei tunnettu ennen tehomaataloutta. Aiemmin samat kasvit nähtiin hyödyllisinä kumppaneina, joita kerättiin ja käytettiin eri tarkoituksiin, Laine sanoo.
Kaupungistuminen on yksi syy kasvisokeuden taustalla. Kasvitietous periytyi ennen sukupolvelta toiselle, mutta ulkona oleskelu ja kosketus luontoon ovat aikojen saatossa vähentyneet.
– Ruoka tulee kaupasta, ei luonnosta, Laine kärjistää yleisen ajattelutavan.
Dualistinen käsitys siitä, että on ihminen ja on muu luonto, on tehnyt luonnon hyväksikäytön ihmiselle helpommaksi.
Kolme neljästä suomalaisesta asuu kaupungeissa, joten he kohtaavat luonnonkin yleensä kaupungissa.
Tässä on kaupunkikasvien mahdollisuus.
Laine toivoo lähiluonnon arvostamista sekä sitä, että kaupungin kanssamme jakavat muut lajit nähtäisiin riesan sijaan rikkautena, vaikka normaalisti kävelemme vain kiireesti niiden ohi. Kaupunkiluontoon on kätevää pistäytyä, koska se on läsnä heti, kun astuu ovesta ulos.
Vaurioituneen luontosuhteen korjaaminen vaatii ponnistelua. Laineella on tähän hyvä, ensimmäinen tavoite: huomaa kasvi.
Jatkamme siis kaupunkikasviretkeämme katse maahan suunnattuna.
Pikkukoivu, maasta vasta pinnistelevä vaahtera ja harmaaleppä. Merenrantakasvi tyrni yllättää keskustan joutomaalla.
Edelleen: puna-apila, harmaasara ja joku korte.
– Ehkä peltokorte, Tilda Kauppinen arvelee suljettuaan muut vaihtoehdot pois.
Lituruoho kukkii jo herkkine, valkoisine kukkineen. Rönsyleinikki on enimmäkseen vasta nupulla. Niittyleinikistä sen erottaa lehdistä.
Puretun rakennuksen paikalla kasvaa tyypillisiä jättömaiden kasveja. Varsinkin maitohorsma on nopsa valtaamaan alaa heti, kun tilaisuus tulee.
Linnut livertävät kuin keväisessä metsässä. Pääskyt pyyhältävät kierroksiaan ja telkkänaaras pyrähtää yllättäen lentoon pikkulammikosta.
Kosteikossa kasvillisuus muuttuu.
– Voisiko olla osmankäämiä, Kauppinen pohtii vielä etäältä.
Kyllä, sitä se on. Näitä koristeellisia kasveja hänellä on kotonaankin.
Kauppisen kandityö käsitteli saukon ravinnonkäyttöä, mutta gradu voisi hyvinkin liittyä kasveihin. Hänen mielestään kasvit ovat aliarvostettuja.
– Eläimistä tykätään enemmän, kun ne liikkuvat ja käyttäytyvät, mutta kyllähän kasvitkin käyttäytyvät esimerkiksi päivänvalon mukaan.
Kun kasveja oppii huomaamaan, taito ruokkii itse itseään. Aistit ovat kuin lihakset, Milja Laine vertaa. Mitä enemmän katsoo, sitä enemmän näkee.
Itse hän ihailee myös kasvien lehtiä, kuten hiirenvirnan lehtiportaiden rytmiä.
Kun kasvin näkee, kannattaa tiedon ja tunteen äärelle pysähtyä. Ihmetellä. Miettiä vaikka sitä, että me ihmiset hengitämme ja syömme vain kasvien ansiosta.