Kuka tukehduttaa saaliinsa liimaan? Minkä lajin erityistaito on kloonata itsensä vaaran uhatessa? Lähdimme biologi Minttu Heimovirran mukaan luontoon tutkimaan, millaisia outoja ja kiehtovia puolia tuttuihin lajeihin liittyy.
On viileä, tuulinen kesäkuun päivä Ylläsjärvellä. Navakat puuskat ovat karkottaneet suurimman osan hyttysistä tiehensä, taivaanrannassa raskaina roikkuvat pilvet puolestaan enteilevät lähestyvää sadetta.
Minttu Heimovirta tähyilee varvikkoa etsivän näköisenä.
– Tuossa se on! hän huudahtaa sitten ja osoittaa pientä, kapealehtistä kasvia. Onpa harmi, se ei ole ehtinyt vielä kukkaan tälle kesälle.
Kuusimetsän kaunis taskuvaras
Heimovirta on Ylläsjärvellä asuva biologi, eräopas, toimittaja ja tietokirjailija, joka on työskennellyt yli kymmenen vuoden ajan Ylen luonto- ja tiedeohjelmien toimittajana. Hän on tehnyt myös satoja luontoon liittyviä ohjelmia televisioon ja radioon sekä julkaissut oman, tarinalliseen muotoon kirjoitetun luontotietokirjan.
Tänään hän on lupautunut lähtemään kanssani retkelle, jonka päämääränä on tutkia monia entuudestaan tuttuja kasvi- ja eläinlajeja uudesta näkökulmasta.
Heimovirran osoittama kasvi paljastuu metsämaitikaksi. Kyseessä on pieni, puoliksi loisena elävä kasvi, joka saa vettä ja ravinteita yhteyttämisen lisäksi myös muilta kasveilta, erityisesti kuuselta ja mustikalta. Sen torvimaiset kukat ovat kukkiessaan voinkeltaisia. Kasvi kasvaa pääasiassa tuoreissa tai lehtomaisissa, kuusivaltaisissa kangasmetsissä.
Heimovirta kertoo maitikan ujuttavan oman imujuurensa kiinni lähistöllä kasvavaan kasviin, mieluiten kuuseen tai mustikkaan, ja imevän siltä itselleen ruokaa.
Metsämaitikka on helppo sekoittaa lähisukulaiseensa kangasmaitikkaan, joka on niin ikään keltakukkainen puoliloiskasvi. Kangasmaitikka kasvaa sukulaistaan kuivemmilla ja karummilla mailla ja käyttää isäntäkasvinaan useimmiten mäntyä ja puolukkaa. Kukat ovat keltaiset, mutta kirkkaan voinkeltaisen sijaan enemmänkin kaksiväriset ja vaaleamman sävyiset.
– Molemmissa tapauksissa kyseessä ovat kauniit taskuvarkaat, jotka näyttävät kauniilta ja harmittomilta, mutta elävät todellisuudessa röyhkeästi muiden siivellä, Heimovirta naurahtaa.
Pyöreälehtikihokki on soiden arvokas lihansyöjä
Jätämme metsämaitikan keräämään rauhassa voimia kukkimiseen ja jatkamme matkaa syvemmälle metsään. Polku johdattaa meidät pian pienen suon laidalle, joka on seuraavan lajimme kotiympäristö.
Ilman Heimovirtaa pyöreälehtikihokki olisi jäänyt minulta kokonaan huomaamatta. Pikkuruinen, vain parin sentin kokoinen kasvi lymyilee polun varressa hiljaa ja huomaamattomana, kuin saalista väijyen.
– Sitä se itse asiassa tekeekin, sillä pyöreälehtikihokki on muiden kihokkien tapaan lihansyöjäkasvi, Heimovirta kertoo ja osoittaa kasvin ruusukemaisesti kasvavia, karvaisia lehtiä.
Punaisten karvojen päässä erottuu tarkemman syynäämisen jälkeen pieniä, kimmeltäviä pisaroita. Kyseessä on kasvin erittämä lima, jonka avulla se saalistaa itselleen ravintoa. Kihokin lehdelle osunut hyönteinen tarttuu kiinni nystykarvojen tahmeaan nesteeseen, jonka jälkeen karvat alkavat taipua kosketuspintaa kohti. Mikäli saaliiksi jäänyt hyönteinen pyristelee erittäin voimakkaasti, voi koko lehti alkaa kiertyä kokoon.
Hyönteinen kuolee lopulta liman tukkiessa sen hengitysputket. Punaiset nystykarvat erittävät samankaltaisia entsyymejä kuin ihmisenkin ruoansulatuselimistö ja liuottavat saaliin pehmeät osat kihokin käytettäväksi.
Pyöreälehtikihokki luottaa kärsivällisyyden voimaan, sillä saalista sille kertyy noin yhden hyönteisen verran kuukaudessa. Suurin osa kasvin uhreista ovat hyttysen kokoisia tai pienempiä, mutta toisinaan kiikkiin saattaa jäädä jopa korento tai päiväperhonen.
– Kihokki tulee toimeen myös ilman eläinravintoa, mutta hyönteiset antavat sille hyvää buustia. Menestyksekkäät saalistajat kasvavat suuremmiksi ja kukkivat runsaammin. Suurimmat pyöreälehtikihokit voivat olla jopa 20 sentin korkuisia, Heimovirta kertoo.
Hän tietää kertoa myös, että kihokkeja on käytetty pitkään kansanlääkinnässä muun muassa yskänlääkkeenä. Useimmissa Euroopan maissa pyöreälehtikihokki on uhanalainen ja suojeltu laji, mutta Suomessa kasvin kerääminen on sallittua tietyin ehdoin.
– Kihokit myydään yleensä Keski-Eurooppaan lääke- ja kosmetiikkateollisuuden raaka-aineeksi. Muun muassa sveitsiläinen rohdosvalmistaja Vogel tekee kasvista erilaisia luonnontuotteita.
Hyvälaatuisesta kihokista maksetaan hyvin. Esimerkiksi Oulun 4H-yhdistys maksaa kasvista tänä vuonna 60 euroa kilolta.
Lehtipuiden ylösnousemus on satoja miljoonia vuosia vanha selviytymiskeino
Kihokkien luota matkamme jatkuu puiden siimekseen. Metsän pohjalla makaa kaatuneita ja lahonneita puunrunkoja, joiden keskeltä jalat joutuvat hetkittäin hakemaan jalansijaa. Täällä, pienessä ylläsjärveläisessä aarniometsässä, ei ihmisen kädenjälki ole ollut näkyvillä enää pitkään aikaan.
Tuuli tarttuu kiinni puiden oksiin eikä yllä maan pinnalle asti. Kädelle laskeutuu välittömästi Lapin kesän tunnetuin eläinlaji, hyttynen.
– Tiesitkö, että hyttynen tunnistaa toisen saman lajin edustajan ininän taajuuden ja voimakkuuden perusteella? Heimovirta kysyy.
Suomessa tiedetään esiintyvän yli 40 erilaista hyttyslajia. Suurin osa niistä on ihmiselle harmittomia, ja vain noin puolet hyttyslajeista imee verta ihmisestä. Pohjois-Suomen inisijät ovat pääsääntöisesti metsähyttysiä tai jänkähyttysiä.
Hyttysen ininä syntyy sen siipien lyödessä nopeasti, jopa kahdeksansataa kertaa sekunnissa.
Vaikka ihmiskorvalle hyttysen kuin hyttysen ininä kuulostaa samalta, ovat eri lajien ääntelyn taajuudet todellisuudessa erilaiset.
– Ininällä kutsutaan lajitoveria pariutumaan. Koirashyttyset tunnistavat sen avulla helposti, onko vastaan tullut naaras saman lajin edustaja ja näin ollen sopiva parittelukumppani, Heimovirta kertoo.
Sääskiä hätistellessämme olemme tulleet persoonallisen, monihaaraisen koivun luokse. Rungoista paksuin törröttää paikoillaan väsyneen ja kuihtuneen näköisenä. Tarkempi vilkaisu paljastaa puun olevan kokonaan kuollut.
Syyllinen paljastuu nopeasti, kun Heimovirta osoittaa puu rungossa kohoavaa isoa pakurikääpää.
Pakurikääpä on erittäin aggressiivinen sieni, joka tunkeutuu puun sisään rungon vioittumien kautta ja lahottaa sen sisältäpäin. Jossakin vaiheessa rungon pintaan muodostuu musta, hiilimäinen kasvannainen eli pakuri, joka paljastaa puun olevan vakavasti sairas. Isäntäpuuna useimmiten toimiva koivu kuolee yleensä alle kymmenessä vuodessa.
Vaikka pakurikääpä onkin tehnyt tehtävänsä yhdelle koivuista, kasvaa kuolleen puun vieressä kuitenkin useampi nuori, edelleen elinvoimainen koivu. Mistä on kyse?
Heimovirta kutsuu ilmiötä ”lehtipuiden ylösnousemukseksi”.
– Lehtipuut, kuten nyt vaikkapa tämä koivu, pystyvät kasvattamaan juurestaan uusia vesoja. Kyseessä ovat kloonit, jotka ovat käytännössä kaikki yhtä ja samaa puuta emopuun kanssa, hän kertoo.
Puut tekevät juurivesoja harvoin ilman syytä. Usein kyseessä onkin esimerkiksi vaurioiden, tautien tai vaikkapa pakurikäävän aiheuttama emopuun hätätila, jolla se pyrkii varmistamaan jatkuvuutensa.
Heimovirta muistuttaa, että lehtipuita on ollut maapallolla pitkään, jopa yli sata miljoonaa vuotta.
– Puille on pitkän historiansa aikana kehittynyt paljon kaikenlaisia erikoistaitoja, joiden avulla ne ovat selviytyneet erilaisista maailmankausista ja niiden aiheuttamista haasteista.
Lypsykarja puiden kätköissä
Pieni luontoretkemme on tulossa päätökseensä. Paluumatkalla huomaamme polun vierellä suuren koivun, jonka runkoa pitkin kipittää joukko muurahaisia siistissä rivissä.
Heimovirta paljastaa muurahaisten olevan matkalla ”lypsylle”.
– Ne kipuavat puuhun kutittelemaan siellä eläviä kirvoja. Kutittamisen seurauksena kirvat ulostavat muurahaisten himoitsemaa mesikastetta, jota muurahaiset sitten vetävät kupunsa kukkuroilleen, hän tarkentaa.
Puusta lypsyretkellä olleet muurahaiset palaavat takaisin kotipesään, missä ne jakavat ruokaa suusta suuhun pesän sisällä työskenteleville työläisille.
Mieleni suorastaan kuhisee juuri kuulemiani tarinoita palatessamme takaisin autolle. Lyhyen retken aikana opin paljon uutta lajeista, joiden olemassaoloa en ollut koskaan huomannut tai joita pidin kaikessa tavanomaisuudessaan jopa hieman tylsinä.
Heimovirta painottaakin, että todellisuus on usein yllättävän ihmeellinen.
– Monesti kiinnostavimmat luontotarinat liittyvätkin vähemmän esillä oleviin lajeihin.
