Ensimmäinen tunne on epäusko. Auringonpolttaman kyltin mukaan jäätikön reuna sijaitsi tässä vuonna 1998. Tästähän on jään reunaan liki 400 metriä!
Seison hiekkakasalla, joka oli pysyvän jään alla vielä lapsuudessani. Tunnen syvää, pohjatonta surua. Sitten tunteeseen sekoittuu kiukku, voimattomuus ja vahvimpana halu toimia, tehdä asialle jotain.
Steindalsbreenin jäätikkö sijaitsee Pohjois-Norjan Lyngenissä, alle sata kilometriä Suomen rajalta. Mitä jos kaikki suomalaiset tuotaisiin tähän paikkaan todistamaan ilmastonmuutosta?
Vaikka olen nähnyt tuhansia kuvia ja lukenut satoja tekstejä jäätiköiden kohtalosta, maastopaloista ja katoavista eläimistä, mikään ei ole aiheuttanut tällaista tunnetta. Ehkä moni muu voisi tuntea samoin.
Sitten joukko suomalaisia yritysjohtajia julkaisi tiedotteen, ja kertoi lentäneensä Grönlantiin katsomaan jäätiköiden sulamista.
Ilmastonmuutosta torjumassa ollutta bisnesväkeä pilkattiin ansaitusti. Sikäläisen vuoren nimeäminen pöhinähengessä Mt. Innovationiksi olisi ollut mautonta jo 1800-luvun mittapuulla.
Yhdessä asiassa yritysjohtajat olivat oikeassa: On aivan eri asia nähdä ilmastonmuutoksen vaikutus omin silmin.
Samalla häpesin. Olin ajanut Norjaan maata pitkin retkeilyautolla, ja hiilidioksidilaskurin mukaan olisin tuottanut samansuuruisen hiilijalanjäljen lentämällä vastaavan matkan.
Tekeekö tavallinen retkeilijä yhtä suurta vahinkoa ilmastolle kuin pöhisevä bisnesihminen?
Sitran laskurin perusteella yhden Norjan retken aiheuttamat ilmastopäästöt olivat samaa suuruusluokkaa kuin koko vuoden muu hiilijalanjälkeni. Eivät aivan yhtä paljon, mutta samoilla lukemilla.
Laskurien perusteella mikään asia elämässäni ei tuota niin suurta hiilijalanjälkeä kuin retkeily pohjoisen luontokohteissa.
Siksi lähiretkeily on aina parasta retkeilyä.
Ja kun lähdetään kauemmas, ulkoilmaväen pitää tehdä kaikkensa matkustaakseen julkisilla. Siellä missä yhteyksiä ei ole, niitä tulee vaatia.
Kimppakyydeistä pitäisi tehdä normi eikä poikkeus. On turha polttaa bensaa kahdella autolla, jos matkan voi tehdä yhdellä.
Eikä tämä päästä lentomatkoja synnistä: Pohjolassa on vaikea autoilla niin kauas, että kilometrejä tulisi saman verran kuin Grönlantiin ja takaisin.
Olen oikeuttanut retkeilyä sillä, että se on pohjimmiltaan luonnonsuojeluteko. Luontomatkailu antaa luonnolle taloudellisen arvon ilman, että sieltä tarvitsee kaataa puita tai kaivella mineraaleja.
En ole lakkauttamassa retkeilyä, koska uskon edelleen ihmisten vahvan luontosuhteen voimaan. Laskureiden pyörittely kuitenkin herätti siihen, että luontoakin voi harrastaa paremmin.
Ehkä Steindalsbreenin kokemuskin voisi olla suomalaisten ulottuvilla: Sähköjunalla Rovaniemelle ja bussikuljetuksella perille?