Luontokatoon verrattuna ilmastonmuutos on helppo ongelma. Globaali ilmiö muuttuu konkreettiseksi pienten arjen tekojen kautta, ja ilmastoa voi aina pelastaa yhden lentomatkan ja pippuripihvin verran.
Vaan millä omilla valinnoilla edes yksi yli 100-vuotias kuusi jäisi pystyyn? Jos et ole vaikutusvaltaisessa asemassa, merkittävä maanomistaja tai muuten rikas, et oikeastaan voi muuta kuin pitää ääntä luonnon puolesta.
Ilta-Sanomien kolumnisti Jyrki Lehtola kirjoitti joulupäivänä, miten luontokatokeskustelussa vastakkain ovat kaupunkilaisten tunteet ja ihmiset, joiden elinkeino on kiinni metsätaloudessa. Tekstin perusteella metsässä asuminen pätevöittää luontoasioissa, mutta kaupungeissa ei tiedetä luonnosta mitään.
Ehkä Lehtola ajattelee, että luontokadosta pitäisi keskustella vain kovien käsitteiden kautta. Lisää kirjoituksia PEFC-standardeista, metsäsertifioinnista ja jalostusasteesta. Kun juttuun vielä haalitaan MTK, MHY ja MMM ylistämään suomalaista metsänhoitoa, teksti näyttää kivasti moniääniseltä.
Lehtolan kolumneja lukiessa on hyvä muistaa, että ne ovat pääosin mediakriittisiä. Teksti ei niinkään kritisoi ihmisiä, jotka puhuvat luontokadosta, vaan median tapoja kirjoittaa aiheesta.
On totta, että luontokatoa käsittelevissä kirjoituksissa monimutkaista asiaa on havainnollistettu ihmisten lapsuusmuistojen kautta. Lehtola on oikeassa siinä, että tämä ei saa olla ainoa tapa puhua luontokadosta.
Monimuotoisuuskriisi ei kuitenkaan ole enää uutinen kenellekään. Entä sitten, jos uhanalaisuutta kartoittavaan Punaiseen kirjaan lisätään taas 300 lajia, mitä se merkitsee?
Tavallisten ihmisten kokemukset luonnon katoamisesta ovat tapa näyttää, mitä monimuotoisuuskriisi on käytännössä. Ehkä Lehtolan kaltaiset lukijat kaipaavat enemmän kovaa tiedejournalismia, mutta sertifikaattikriteerien pyörittely ei kerro, miten avohakkuut vaikuttavat maastossa.
Kun koko metsä poistetaan kerralla, se merkitsee myös, että osa alueella eläneestä geneettisestä monimuotoisuudesta ei koskaan palaa. Se on menetetty ikuisesti.
On totta, että luontosuhteemme kaipaa syventämistä. Enkä tarkoita vain ironisesti käytettyä ”suomalaisten erityistä luontosuhdetta”, jossa luonto nähdään vain raaka-aineina tai kaatopaikkana.
Ehkä ajatus on naiivi, mutta ajattelen, että luontokadon pysäyttäminen lähtee luonnossa vietetystä vapaa-ajasta: retkeilystä ja eri luontoliikunnan muodoista.
Mitä useammalle suomalaiselle luonto merkitsee jotain muuta kuin tilinauhaa, sitä suuremmalle joukolle luontokadon torjunnalla on väliä. Niin sanottujen kaupunkilaisten tunteet ovat merkittävin pääoma, joka luonnolla on puolellaan.
Metsäalalla tämä voima kannattaisi ottaa vakavasti, koska vähättely vain vahvistaa sitä. Ennen pitkää kaupunkilaisten tunteet näkyvät vaaliuurnilla.