Miten juok­su­vi­ha kääntyy rak­kau­dek­si

Jalkani ovat yhtäkkiä lyijynpainavat. Itse asiassa koko kehoni voisi olla yhtä hyvin lyijyä.

Hiekkatie on kuin hyllyvä rimpisuo, jonne jalka uppoaa joka askeleella. Painun suonsilmäkkeisiin pääsemättä ylös.

Lihakset ovat kuin hyytelöä. En jaksa, en kerta kaikkiaan. Juokseminen on kamalaa, enkä käsitä, kuinka kukaan voi harrastaa sitä.

Jos pystyn hölkkäämään viisitoista minuuttia yhteen soittoon, on se suoranainen ihme.

Edellinen on kuvaus suhteestani juoksuun noin neljänkympin ikään asti. Yläasteen liikuntatunneilla onnistuin venkoillen välttämään Cooperin testin. Opettaja taisi sanoa, että kaksitoistaminuuttisen testin voisi vaikka kävellä, mutta ajatus tuntui kiusalliselta. Olin liikunnallinen ja pidin urheilusta sinänsä, mutta juokseminen oli vastenmielistä.

Vaikka inhosin juoksua, olin utelias sitä kohtaan. Katselin kateellisena, kuinka jotkut jaksoivat lenkkeillä ilman lyijypainoja jaloissaan. Yritin aloittaa juoksun useaan otteeseen, välillä lehdestä otetun ohjelman mukaan, välillä omilla keinoillani.

Yritykset päätyivät aina samaan lopputulokseen. Juoksuintoni lopahti muutaman kerran jälkeen. Kaikilla yrityksilläni oli yksi yhteinen tekijä: en aloittanut juoksukuuria pilkkomalla harjoitusta hölkkään ja kävelyyn, vaan yritin juosta yhtämittaisesti.

Vuosien varrella saatoin mennä muina naisina tekemään rankkaa aerobista treeniä kuntokeskukseen, mutta oloni tunnilla oli useimmiten väsynyt ja hengästynyt. En ollut koskaan vaivautunut rakentamaan itselleni vankkaa peruskuntoa.

Pitkään ajattelin, että riittää, kunhan liikun. Kiipeilin, joogasin ja harjoittelin voltteja aikuisten sirkuskoulussa.

Viiden kilometrin juoksuohjelmalla alkuun

Jossain 43 ikävuoden tienoilla kyllästyin siihen, että intervallitunnin juoksuosiossa kaikki kipittivät ohitseni kevein askelin. Olin aloittanut myös taekwondon, jossa otteluharjoitukset olivat pahimpia. Läkähdyin muutaman minuutin hyppelyn jälkeen yrittäessäni väistää vastustajan potkuja.

Olematon peruskunto oli vaivannut minua jo pitkään. Kaverit ihmettelivät, kun kerroin, etten koe olevani hyvässä kunnossa. Minähän harrastin vaikka mitä.

Päätin tehdä itselleni testin. Voisinko oppia pitämään juoksusta vihattuani sitä niin kauan? Minusta ei tulisi satoja kilometrejä jaksavaa jäntevää ultrajuoksijaa muutamassa kuukaudessa, mutta jostain piti aloittaa.

Sitten eteen lävähti sopivasti juoksuohjelmatarjous verkossa.

10 viikon ohjelma tähtäsi maltillisesti viiden kilometrin juoksuun. Lenkkejä oli kolme kertaa viikossa. Ensimmäinen juoksuharjoitus oli 15 minuuttia kävelyä, kaksi minuuttia hölkkää, minuutti kävelyä, sitten taas hölkkää ja kävelyä.

Kymmenen viikkoa toistin erilaisia juoksuharjoituksia, joissa vuoroteltiin kävelyn ja juoksun kesken. Aluksi vilkuilin kelloa koko ajan ja toivoin, että minuutit menisivät nopeasti, jotta pääsisin kävelemään. Juuri treenin pilkkominen auttoi kuitenkin siihen, että en uuvahtanut harjoitteluun. Aluksi muutamankin minuutin yhtämittainen juoksu saattoi tuntua raskaalta.

Lyijynpainavia hetkiä juoksussa riitti edelleenkin, ennen kuin viisi kilometriä oli saavutettu. Ensimmäinen ajallisesti vähän pidempi lenkki oli täyttä kidutusta. Vaikka juoksin sen urheiluopiston tasaisella urheiluradalla, joudun suostuttelemaan itseäni oikein tosissani, että pääsin eteenpäin. Koko kehoa särki, mutta löntystin harjoituksen loppuun.

Jokainen loppuunsaatettu treeni oli pieni voitto.

Jälkikäteen ajateltuna viiden kilometrin juokseminen oli henkisesti vaikeampaa kuin pidempien matkojen. En ollut tottunut säännölliseen juoksuharjoitukseen. En tiennyt, milloin pääsisin kaikkein tuskaisimmasta vaiheesta yli. Välillä turhautuneisuus otti vallan. Tällaista paskaako tämä tulisi aina olemaan?

Vaivalloinen vaihe kesti suurin piirtein vuoden. Hiljalleen huomasin, että jalkani kantavat. Minä jaksan! En uponnut enää suohon jokaisella askeleella. Ostin 5 kilometrin jälkeen 10 kilometrin ja puolimaratonin ohjelmat.

Löysin juoksuun uusia harjoituksia, joista polkujuoksu oli ylitse muiden. Pääsin ulkoilemaan ja kuntoilemaan metsässä, ja samalla stressi lieventyi. Pidin siitä, että sain jolkotella rauhassa ja hyppiä juurakoiden yli. En tavoitellut kovia aikoja, vaan sitä, että jaksaisin juosta pitkiä matkoja.

Peruskunnon kohoaminen tuntui selvästi myös muissa lajeissa. Taekwondossa en enää kokenut tarvetta kaatua puolikuolleena maahan otteluharjoituksen jälkeen. Kovissa aerobisissa treeneissä pystyin keskittymään muuhunkin kuin väsymyksen ajatteluun.

Unelma NUTS-polkujuoksusta

Kun kesällä 2021 näin Rovaniemen juna-asemalla NUTS-kisaajia, takaraivossa alkoi hautua unelma polkujuoksusta vaaroilla.

NUTS-juoksutapahtumia on Rukalla, Pyhällä ja Ylläs-Pallaksella. Nimensä mukaisesti näissä vähän pähkähulluissakin kisoissa kirmaillaan komeissa maisemissa, joissa ei voi välttää ylämäkiä. Sarjat vaihtelevat Karhunkierroksen 14 kilometristä Ylläs-Pallaksen 300 kilometrin seikkailujuoksuun.

14 kilometrin lenkki on Karhunkierroksen NUTS-kisojen uusin tulokas. Kisan järjestäjien verkkosivuilla uutta sarjaa kuvailtiin saunalenkiksi, ja sitä se tietysti onkin 166 kilometrin ultrajuoksun rinnalla. Kannattiko noin lyhyen matkan takia lähteä Kuusamoon asti?

Saunalenkki tai ei, minulle lyhyt matka oli sopiva. Seuraava sarja oli 34 kilometriä, enkä keksinyt syytä, miksi lähtisin puolikuntoisena koikkelehtimaan matkalle, jota en ollut vielä koskaan juossut.

Talvella 2022 olin nimittäin jälleen kuopassa, josta nouseminen tuntui ikuisuudelta. Olin monien muiden tapaan sairastanut koronan, josta pääsin kuitenkin verrattain vähällä. Silti nouseminen matalaan lintutorniin tuntui yhtä vaikealta kuin portaiden kipuaminen Burj Khalifan huipulle.

Epätoivoisen juoksukauden alussa oli aika ottaa ammattilainen avuksi. Ostin puolen vuoden juoksuohjeman kestävyysjuoksija Aki Nummelalta, joka pyörittää omaa valmennuksiin keskittyvää yritystänsä.

Nummela pisti ensi töikseen minut juoksun tasotestiin, joka oli melkoinen koettelemus. Testi tehtiin juoksumatolla siten, että jokaisella kierroksella nostettiin nopeutta ja tauon aikana mitattiin veren laktaattipitoisuus sormenpäästä otettavalla pistoksella. Viimeisellä kierroksella tunsin, kuinka keuhkoni räjähtäisivät pian, ellen lopettaisi.

Testistä selvisi, että saavutan aerobisen kynnykseni jo suhteellisen hitaassa vauhdissa. Aerobinen kynnys tarkoittaa sitä, että kynnyksen ylityttyä maitohapon määrä veressä alkaa nousta.

– Testisi tulokset osoittivat sen, että peruskestävyysalueella vauhdin pitää olla todella rauhallista, jopa kävelyvauhtista tai hitaampaa. Suotavaa olisi, että treenin purtua aerobisen kynnyksen vauhti alkaisi nousta, jolloin juokseminen peruskestävyysalueella on helpompaa, Nummela selventää.

Jos kunto on talo, peruskestävyys (PK) on perusta, jolle rakentaa. Niinpä Nummela laittoi minut PK-kuurille. Juoksuohjelmassa oli tästedes paljon hitaita lenkkejä, joilla sykkeen täytyi pysyä tasotestissä mitatun sykerajan puitteissa.

– Juoksuliike on itsessään kävelyliikettä rankempi, jolloin syke lähtee helposti nousuun. Siksi juoksun pitää välillä olla jopa kävelyvauhtia hitaampaa, jotta syke pysyy PK-alueella. Monille kävelyvauhtinen juoksu on epämiellyttävää ja vauhti nousee helposti. Kun vauhti ja kunto kasvavat, kävelyvauhtisten lenkkien rooli pienenee, mutta niitä tarvitaan edelleen palautumiseen.

Kiinni veti, Aki. Minulle lönköttely on mieluista ja otin rauhalliset lenkit iloisena vastaan. Ennen NUTS-kisaa ohjelmassa oli myös muutamia mäkivetoja.

”Tiedän voivani edetä, vaikka kroppani tilttaisi”

Olen saapunut Rukalle jo hyvissä ajoin ennen kisaani. Kuljen ympäri Rukan kylää, haen kilpailunumeroni ja katselen polkujuoksukansaa. Heitä on täällä ennätysmäärä, sillä tänä vuonna  NUTS Karhunkierrokselle lähtee yli 3 000 osallistujaa eri sarjoissa. Esimerkiksi 83 kilometrin sarjassa matkaan lähtee 486 osallistujaa.

Katselen kännykästäni, kuinka 166 kilometrin sarjalaiset lähtevät sumussa kohti raskasta taivaltaan. En kadehdi heitä hetkeäkään. Hymyilen Instagram-päivitykselle, jossa 55 kilometrin sarjaan osallistuja sanoo ajatelleensa ensimmäiset 30 kilometriä, että ”tulis karhu ja söis”.

Ystäväni Anniina Vattulainen Erkkilä on harrastanut polkujuksua yhdeksän vuotta. Ensimmäisessä NUTS-kisassaan hän oli jo vuonna 2014, ja aikoo nyt osallistua 55 kilometrin matkalle, joka lähtee Oulangan luontokeskuksesta ja päättyy Rukan hiihtostadionille.

Tarkkailen Anniinan valmistautumista ennen kuin hän lähtee yön selkään. Pisimmillään hän on juossut 125 kilometriä, mutta tänä vuonna 55 kilometrin sarja on riittävä. Juoksu lähtee vasta illalla, joten kisaajat tosiaan kirmaavat läpi keväisen yön.

Ystäväni pakkaa juoksuliiveihinsä muun muassa apteekin täydennysravintojuomia, irtokarkkeja ja suklaata. Rinnuksessa roikkuu kasaan taitettava kuppi.

Juuri muita valmisteluita hän ei tee, treenitkin ovat kuulemma jääneet vähiin. Sehän kuulostaa suoraan sanoen aika nutsilta.

– Olen koetellut henkistä kanttiani niin moneen kertaan, että tiedän voivani edetä, vaikka kroppani tilttaisi. En kuitenkaan suosittele kenellekään sitä, että ei harjoittele ennen kisaa, Anniina sanoo.

Hän hakee pitkiltä matkoilta sitä mitä varmasti moni muukin: Testata mihin kykenee, kun ei enää jaksaisi metriäkään. Polkujuoksussa häntä kiehtoo myös luonnon aistiminen, lintujen laulu ja metsän tuoksu. Myös Oulangan kansallispuiston jokimaisemat miellyttävät.

Seuraan Anniinan etenemistä kännykällä. Kello 23 aikaan piste kartalla liikkuu Oulangan kansallispuistossa hyvää tahtia. Sitten nukahdan.

Jotkut katsovat juostessa Suomen lätkämatsia

Seuraavana päivänä on minun vuoroni. Toisin kuin muilla reiteillä, 14 kilometrin matkalla ei lähdetäkään Karhunkierrokselle. Reitti käy ensin Pyhävaaran luonnonsuojelualueella ja lähtee sitten kohti Rukan huippua, josta laskeudutaan kohti hiihtostadionin maalia.

Kuuluttaja lähettää juoksijat matkaan. Meitä on kaikkiaan 376. Huomaan heti kättelyssä ilokseni, että juoksu kulkee tänään hyvin. Kipitämme jonossa kohti Pyhävaaraa, joka on lyhyen lenkin kauneinta osuutta. Ohitan muutaman miehen, jotka kävelevät ja katsovat samalla Suomen lätkämatsia kännykällä. Mikäs siinä.

Ensimmäinen huoltopiste tarjoaa raikasta vettä, joka tulee tarpeeseen, sillä olen pakannut juoksureppuni huonosti, enkä saa vettä ulos tonkimatta reppua.

Alkaa rankka nousu kohti Pyhävaaraa, ja letka siirtyy kävelyyn. Syke nousee turhan korkeaksi ja toivon mäen loppuvan mahdollisimman pian. Autuus koittaa, kun näen kaukana sinisen peilin metsän keskellä. Pyhäjärvi. Jotkut pysähtyvät ottamaan kuvia, eihän tässä niin kiire olekaan.

Nyt olen kirjaimellisesti onneni kukkulalla. Kuivaa kangasmetsää, ikivanhoja kelopuita, jopa aurinko pilkahtaa muuten harmaana päivänä. Onni kasvaa hetkellisesti vielä suuremmaksi, koska alamäki saa jalat vispaamaan itsestään. Tunnen lentäväni.

Onni loppuu leikaten, sillä seuraavaksi on nousu Rukalle. Jossain kohdissa ylämäkiä on niin jyrkkää, että henki pihisee kurkussani. Ihmiset puuskuttavat.

Ennen Rukan huippua astahdan vielä vesilammikkoon ja saan kunnon jalkakylvyn. Vesi tirskahtelee varpaiden välissä. Polku on paikon mutavellin peitossa. Kylmät sadepisarat alkavat tippua taivaalta juoksijoiden niskaan. Tunnen taas kiitollisuutta siitä, että olen lyhyellä matkalla.

Sitä onnea ja iloa, kun olemme Rukan huipulla. Ajattelen juoksevani oikopäätä maaliin, mutta matkalla on vielä yksi yllätys. Juoksijat horjahtelevat lumisohjoisessa rinteessä, joka jatkuu muutaman kymmenen metriä. Yritän parhaani olla kaatumatta ja suoriudun lumiesteestä mallikkaasti.

Sitten enää Rukan kylän läpi kannustushuutojen saattamana ja kohti hiihtostadionin maalia.

Tuossa on maaliviiva, jonka yli loikkaan voitonriemuisesti. Tuuletan mielessäni siinä missä 166 kilometriä taittanut ultrajuoksija. Minä jaksoin, minä pystyin tähän. Tein itselleni mahdottoman mahdolliseksi.

Muokattu 31.5. kello 8.18: Korjattu ingressin kirjoitusvirhe Anitra Rönkön nimessä.