Vastaanotto oli nuorelle tutkijalle järkytys. Suorastaan sokki.
Silloisen Kokkolan vesipiirin johtaja oli raivoissaan. Eihän tämä ollut tilatun työn tarkoitus lainkaan! Eihän tätä voi julkaista!
Kokkolan vesipiiri halusi vuonna 1980 teettää selvityksen kalastuksesta Pohjanmaan joissa 1800- ja 1900-luvuilla.
Tuohon aikaan käsitys jokien merkityksestä oli ihan toinen kuin nykyään. Joki oli resurssi, josta piti saada mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty.
Outi Tuomi-Nikula arvelee valikoituneensa tilaustyön tekijäksi sattumalta. Hän liikkui tuohon aikaan samoilla alueilla tulevan kansantieteen väitöskirjansa vuoksi. Aiheesta oli jo aiemmin syntynyt lisensiaatintyö ja tieteellisiä artikkeleita.
30-vuotias tutkijanalku teki työtä käskettyä, kulki innoissaan 13:lla eri tutkimusjoella Siikajoelta Lapväärtinjoelle ja haastatteli kymmeniä kalastajia. Hän tutki lohen-, siian-, nahkiaisen- ja ravunpyyntiä, kalastusoikeutta, väestöä ja jokien kilpailevia käyttömuotoja.
Hän suhasi aluetta ristiin rastiin linja-autolla, pyörällä ja isänsä vanhalla Peugeotilla. Hän penkoi arkistoja, tutki tilastoja ja kirjasi tiedot lehtiöihinsä. Tutkimus valmistui seuraavana vuonna.
– En ollut ympäristöaktiivi eikä minulla ollut ideologista taustaa. Pyrin vain tekemään mahdollisimman tieteellisen työn, Tuomi-Nikula sanoo.
Siksi työn tyrmäävä vastaanotto oli suuri järkytys. Kaiken läksytyksen päätteeksi paperinivaska lukittiin kassakaappiin, ja sinne sen piti jäädä.
Tuolloin Tuomi-Nikula kuvitteli, että työn laatu ei vastannut tilaajan vaatimuksia. Se oli hämmentävää, sillä hän tiesi, ettei ollut kirjoittanut mitään väärää. Tutkimus oli tehty, niin kuin tutkimus kuului tehdä, eikä se silti kelvannut.
Tapahtuma oli hänen koko uransa käännekohta.
– Minua hävetti, että olin tehnyt niin huonon työn. Halusin unohtaa koko jutun. Täytin välittömästi sensuroinnin jälkeen anomuksen ja sain kolmivuotisen stipendin Saksaan, jossa tutkin Saksassa asuvia suomalaisia ja heidän sopeutumistaan.
Saksalaisissa yliopistoissa Tuomi-Nikula työskenteli vuoteen 2000 saakka. Tuona aikana hän toimi Oulussa pari vuotta kirjallisuuden laitoksella kulttuuriantropologian vt. professorina.
Muutettuaan takaisin Suomeen hän suunnitteli Poriin perustettavaa yliopistokeskusta ja sen uutta humanistista yksikköä. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2015 kulttuuriperinnön professuurista ja muutti takaisin Saksan Rostockiin.
Kalastusaiheeseen hän ei enää ikinä palannut.
Jos työn vastaanotto oli sokki Tuomi-Nikulalle, saattoivat hänen tutkimustuloksensa olla sitä tilaajalle.
Ettäkö pienilläkin joilla ja kaiken maailman puroilla olisi näin iso merkitys rannan asukkaille ja kalastajille? Että veden valjastaminen sähköntuotannon tarpeisiin tarkoittaa kalastajien suunnatonta hätää oman elinkeinon puolesta? Ja että kalat tosiaan voivat loppua joista ja niiden määrä romahtaa meressä?
Tämä tieto ei Tuomi-Nikulan mukaan sopinut siihen sapluunaan, mitä jokirantojen asukkaille oli kerrottu. Heitä oli peloteltu sähkön loppumisella ja paleltumisella, mikäli heidän kotijokeaan ei valjasteta yhteiseksi hyväksi.
Vesipiirissä ei tunnuttu tiedettävän mitään rakentamisen vaikutuksesta kalastuselinkeinolle, tai ainakaan sitä ei myönnetty ääneen.
Kalastajat kyllä tiesivät. He tiesivät, millaisia joet olivat olleet ennen toimenpiteitä. Heidän piironginlaatikoissaan oli tilastoja kalasaaliista. Tuomi-Nikula kuunteli kalastajia ja sai kuulemalleen vahvistusta arkistoista.
– Rannan asukkaat eivät olleet riemuissaan, että joki rakennetaan. He olivat kauhuissaan.
Ehkä työn tilaajia pelotti ennen kaikkea totuus, Tuomi-Nikula arvelee. Tutkimus osoitti, miten kalasaaliit pienenivät merellä ja kalalajit hävisivät joesta yksi toisensa jälkeen, kun yläjuoksulle oli rakennettu pato tai voimala.
– Tutkittu tieto olisi voinut aiheuttaa ongelmia tutkimuksen tilaajille.
Sama aihepiiri on edelleen erittäin ajankohtainen, huomauttaa historiantutkija, filosofian tohtori Matti Leiviskä Oulun yliopistosta. Hän on toimittanut Tuomi-Nikulan teoksen nyt julkaistuun muotoonsa.
Siikajoen pohjoispuolellakin virtaavilla joilla joudutaan tekemään elvyttäviä toimia. Osaaminen on kehittynyt, mutta kunnostukset eivät ole vielä korjanneet tilannetta missään määrin, Leiviskä näkee.
– Kun 150 vuotta on jokia tuhottu, eivät ne hetkessä korjaannu.
Ihan entiselleen jokia tuskin saadaan ikinä. Leiviskä laskeskelee toiveikkaasti, että joissakin kymmenissä vuosissa suhteellisen paljon kalojen nousun esteitä saataisiin pois.
Isoissa joissa, kuten Oulu- tai Kemijoessa, tämä voi olla utopiaa, mutta pienempien, kuten Siika-, Pyhä- tai Kalajoen kuntoa on mahdollista palauttaa.
Asenneilmasto on muuttunut niin, että paikallisten sanomisilla on painoarvoa.
– Lupaa hyvää jatkolle, kun on vahva paikallinen tuki, Pyhännällä asuva Leiviskä sanoo tarkoittaen jokien kunnostushankkeita, joissa hän on ollut mukana kahluusaappaat jalassa itsekin.
Vasta vuonna 2005 Outi Tuomi-Nikulalle alkoi valjeta, ettei sensuroinnissa ollutkaan kyse tutkimustyön heikosta laadusta.
Tuolloin hänet pyydettiin puhumaan Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen seminaariin, jonka teema oli Ihminen ja luonto – vuorovaikutussuhteet kalataloudessa.
– Paikalla oli hirveästi väkeä, paljon nuoria ihmisiä. Pidin puheen ja päätin, että nyt annan tulla, Tuomi-Nikula kertaa tunteikasta hetkeä.
– Kun lopetin, ei ensin tapahtunut yhtään mitään. Sali oli niin hiljainen, että nuppineulan putoamisen olisi kuullut. Sitten joku alkoi taputtaa, ja lopulta kaikki taputtivat ja yleisö nousi seisomaan.
Puheenvuoron jälkeen ympärillä kuhisi nuoria tutkijoita kiitoksineen ja kysymyksineen.
– Heille olin suuri sankari. Ymmärsin, että aika oli muuttunut.
Valtava helpotus, puhdistautuminen, vanhasta painolastista vapautuminen. Näin Tuomi-Nikula kuvailee oloaan nyt, uusimman käänteen jälkeen.
Kassakaappiin haudattu paperinivaska on koko ajan ollut olemassa. Se on kulkenut kopioina ja kopion kopioina alan tutkijoiden käsissä.
Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi viime vuonna Etelä-Pohjanmaan ely-keskuksen arkistosta. Tänä syksynä Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys julkaisi tutkimuksen kirjana.
Tuomi-Nikulalle tuottaa hämmästystä ja riemua, että vanhalla tutkimuksella voi olla edelleen merkitystä. Kiitollisuus sen takana seisseitä ja julkitulossa auttaneita kohtaan on suurta.
– Tiesin koko ajan, että olin oikeassa.
On varsin poikkeuksellista, että tieteellinen työ sensuroidaan näin suoraan, sanoo alkuvaikeuksista huolimatta pitkän uran tieteen parissa tehnyt emerita Outi Tuomi-Nikula nyt.
Saman kummeksunnan jakaa Matti Leiviskä.
– Enpä olisi uskonut, että Suomessa vielä 1980-luvulla tällaista harjoitettiin. Tutkijana sitä on vaikea ymmärtää, sillä tosiasiat eivät häviä minnekään. Ne tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin.