Jää­hy­väi­set Itä­kai­ral­le

Vihkot ovat Sirkka Ikosen vaelluspäiväkirjoja hänen retkiltään Itäkairasta, Urho Kekkosen kansallispuiston kaakkoiskulmilta, Kemihaaran soisilta erämailta, Nuortti-, Jauru- ja Luirojokien varsilta. Vihkot pitävät sisällään kuvauksia kulkureiteistä, havaintoja ympäröivästä luonnosta, mietteitä olemisesta ylipäätään.

Pöydällä vihkoista on vain osa. Makuukamarin komerossa niitä on vielä vaikka kuinka paljon.

Eikä ihme. Ikonen on kirjannut havaintojaan yli neljänkymmenen vuoden ajan. Itäkairassa hän on kulkenut syksystä 1975 lähtien ja yleensä vähintään pari kertaa vuodessa. Vaelluksella on saattanut vierähtää parhaimmillaan parisen viikkoa kerrallaan. Useimmiten Ikonen on ollut liikkeellä yksin, omia polkujaan kulkien.

– Olen suunnitellut, että kirjoitan vihkot vielä joskus puhtaaksi. En kyllä tiedä, lukisiko näitä sitten enää kukaan.

Hetken päästä hän naurahtaa.

– Täytyy ihan ihailla Yrjö Teeriahoa siitä, että hän viitsi käydä näitä läpi.

Tietokirjailija, topografi ja lapinkävijä Yrjö Teeriaho tosiaankin pyysi joitain vuosia sitten Ikosen vaelluspäiväkirjoja lainaksi ja kokosi osan päiväkirjamerkinnöistä teokseensa Itäkairan prinsessa – Koilliskairan kuuluja kulkijoita (2013).

Itäkairan prinsessa on tietysti Sirkka Ikonen itse. Hän jos kuka on legenda jo eläessään.

Alkoi vähän kuin vahingossa

– Se otti minut omakseen heti. Ne kuuset... ja se rauha. Siellä ei kulkenut vielä silloin turisteja, toisin kuin Saariselällä, vaan lähinnä poro-, metsä- ja rajamiehiä, Ikonen muistelee ensimmäistä kertaansa Itäkairassa.

Hän päätyi alueelle oikeastaan vahingossa. Alun perin Ikonen aikoi patikoida Saariselälle, mutta murku eli sankka sumu pakotti muuttamaan suunnitelmia.

Ikonen oli odottelemassa Muorravaarakan autiotuvalla sään selkenemistä, kun samalle tuvalle sattunut toinen vaeltaja alkoi kertoa kokemuksistaan Kemijoen haaran alkupään liki koskemattomissa ja paikoitellen vaikeakulkuisissa erämaissa.

Ikoselle päätös oli helppo. Hän halusi päästä juuri sinne, Itäkairaan.

Ensimmäisen retkensä jälkeen Ikonen halusi palata Itäkairaan pian uudestaan ja uudestaan, eri vuodenajat siellä kokeakseen. Ikonen alkoi löytää erämaaluonnosta myös muuta. Hän esimerkiksi alkoi kuulla, kuinka järripeippo ryystää, tai nähdä, miten heinänkorsi kasvaa.

Ikonen sai tosin huomata senkin, että kaikille ei riitä pelkkä luonnosta nauttiminen.

Osa kairassa kulkijoista on ollut liikkeellä väkijuomien voimalla, ja jos jotain, niin juuri näitä Ikonen on kavahtanut.

Susia, karhuja tai muita eläimiä sen paremmin luonnonvoimia Itäkairan prinsessan ei ole kuitenkaan tarvinnut pelätä. Ei, vaikka aina välillä hän on ollut eksyksissä, viluissaan ja nälissään tai vartomassa autiotuvan suojissa puustoa juuriltaan riuhtovan syysmyrskyn laantumista.

– En minä mitään urheaa selviytyjää halua leikkiä. Ei se minun luonnossa selviämiseni ole enää varsinkaan tänä päivänä omista voimistani kiinni, vaan ihan jostain muusta. Luonnossa oleminen on minulle voiman lähde, ei haaste.

Hyvästelyt joulun alla

Ikonen kertoo palanneensa edelliseltä – luoja ties monenneltako – vaellukseltaan Itäkairassa vain vähän aikaa sitten.

Hän oli siellä joulun alla kuusi yötä, hakemassa joulurauhaa. Reitti kulki tutuissa erämaametsissä Kemihaaran, Vieriharjun, Rakitsanojan kammin ja Mantoselän kautta.

– Kävin hyvästelemässä Itäkairan. En minä sinne enää... varmaankaan mene, Ikonen sanoo. Äänessä on surua.

Terveellisiä elämäntapoja noudattavan 78-vuotiaan Ikosen kunto on hyvä ja kädenpuristus luja. Hyvä fyysinen kunto ei silti kerro kaikkea. Pääkopan sisällä voi tapahtua jotain arvaamatonta.

Näin kävi loppuvuodesta 2017, kun Itäkairassa hiihtämässä ollut Ikonen oli palaamassa kotiinsa oululaisen eräretkeilijäystävänsä Jussin auton kyydissä.

Vaellus oli sujunut kuten monet kerrat aiemmin. Molemmat olivat kulkeneet omia reittejään, ja oli sovittu, mistä ja milloin lähdetään yhdessä paluumatkalle.

– Pudasjärven kohdalla rupesin yhtäkkiä näkemään kaiken kahtena. Myös puhe alkoi sammaltaa ja vasen puoli kehosta meni tunnottomaksi. Niinpä Jussi vei minut saman tien Pudasjärven terveysasemalle, mistä minulle tilattiin ambulanssi. Tajuntani menetin Pohjantiellä.

Ikonen oli saanut aivohalvauksen, ja hänet kiidätettiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan liuotushoitoon.

Muutamassa kuukaudessa Ikonen toipui ja kuntoutui niin hyvin, että hän alkoi suunnitella hiihtoretkeä Itäkairan keväthangille. Se retki jäi kuitenkin tekemättä.

Ikonen sai ohimenevän verenkiertohäiriön eli TIA-kohtauksen, ja sairaanhoitajana ja ensiapuopettajana työuransa tehneenä hän tiesi, että se täytyy ottaa vakavasti: sairauskohtaus kun saattaa olla ennusmerkki tulossa olevasta aivoinfarktista.

– Lääkärit ovat sanoneet, että aivohalvauksen ensioireiden ilmaannuttua liuotukseen pitäisi päästä neljässä tunnissa. Itäkaira on siinä mielessä vähän liian kaukana. Eikä siellä oikein puhelinkenttääkään ole.

Noin kymmenen vuoden takaisesta ensimmäisestä sairauskohtauksestaan saakka Ikonen on pitänyt vaelluksillaan mukanaan satelliittien kautta toimivaa SPOT-hätälähetintä, lastensa vaatimuksesta.

Hätälähettimen turvin Ikonen lähti Itäkairaan myös vielä viime kesänä ja nyt joulun alla.

– Lapset eivät olisi enää päästäneet, jos olisivat tienneet, Ikonen tunnustaa.

Evakkoon kaksiviikkoisena

Sirkka Ikonen, omaa sukua Kolmonen, syntyi Sortavalan maalaiskunnassa talvisodan pommitusten keskelle maaliskuun alussa 1940.

Sieltä saakka kuusimetsä on tarkoittanut Ikosen elämässä turvapaikkaa.

– Enokin piileskeli pahimpia pommituksia kuusten suojissa, kun hän oli hakemassa kätilöä äitini avuksi.

Myöhemmin kuusikot suojelivat pikku-Sirkkaa itseään koulumatkoilla. Mutta ei mennä ihan vielä sinne asti.

– Olin kaksi viikkoa vanha, kun meidän piti lähteä ensimmäistä kertaa evakkoon, 19-vuotias äitini ja minä.

Ensimmäisellä kerralla evakkopaikkana oli iso maalaistalo Oulujoella. Taloon otettiin Ikosen äidin puolen sukua yhdentoista ihmisen verran, ja heidän lisäkseen talossa oli myös muita evakkoja. Omakohtaisia muistoja ei Ikosella vielä noilta ajoilta ole.

– Isä löysi meidät sieltä Oulujoen rannalta ja vei Pohjois-Savoon Juankoskelle, mistä hän oli saanut metsätyönjohtajan paikan. Siellä syntyi sitten veli.

Suomalaisille Jaakko-veli tuli vuosikymmeniä myöhemmin tutuksi muun muassa Patakakkosen kokki-Kolmosena.

– Jatkosodan sytyttyä isän piti lähteä taas sinne jonnekin, ja me muutimme äidin sukulaisten luo Petäjävedelle. Sieltä pääsimme kuitenkin palaamaan vielä Sortavalaan.

Mutta vain väliaikaisesti. Sodan päätyttyä oli edessä uusi evakkotaival, joka vei kolmilapsiseksi kasvaneen perheen Laukaaseen.

– Meidät majoitettiin isoon tupaan, jossa oli useita perheitä vieri vieressä, vaneriseinät välissä. Elo oli välillä aika levotonta, kun sodasta tulleet miehet hakivat taloista vaimojaan – tai ylipäätään naisia – ja useimmiten myös viinaa.

Kolmosen perhe pääsi kuitenkin lopulta rakentamaan Keski-Suomen korpeen omaa taloa, kun sitä varten oli saatu tilkku maata. Muualta tulleiden ja outoa murretta puhuneiden elämä ei silti ollut helppoa.

– Ryssinähän ne paikalliset meitä lähinnä pitivät.

Paikallisväestössä herätti katkeruutta maiden pakkolunastukset, joita tehtiin ensin pika-asutuslain ja sitten maanhankintalain nojalla talvi- ja jatkosotien jälkeen. Lakien tarkoituksena oli saada asutustiloja rintamamiehille, kaatuneiden omaisille sekä siirtoväelle, joka oli joutunut lähtemään pois Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta.

Turvassa kuusikon katveessa

Metsän keskeltä kouluun päästäkseen Sirkka-tytön täytyi taittaa jalan runsaan kolmen kilometrin taival.

– Olisinko ollut kolmannella tai neljännellä luokalla, noin kymmenvuotias, kun kaksi yläkouluikäistä poikaa kävi kimppuuni ja teki minulle pahaa.

– Enkä tietenkään voinut kertoa siitä vanhemmille tai kenellekään muulle. Ei sitä lapsena edes ymmärtänyt koko asiaa.

Itse asiassa tyttö halusi unohtaa koko asian. Pahantekijöiltä hän oppi suojautumaan pujahtamalla metsään.

– Sitähän on aivan kuin oman äidin sylissä, kun on siellä maassa kuusen juurella, Ikonen kuvailee turvapaikkaa kuusikon katveessa.

Lapsena koettu paha palasi Ikosen mieleen parikymppisenä, kun hän tapasi teologiaa opiskelleen nuorukaisen, Olavin.

– Ehdin ajatella, että ei hän sen vuoksi ottaisikaan minua vaimokseen.

Pelko oli turha. Heidät vihittiin avioliittoon vuonna 1962.

– Ja se on ollut hyvä avioliitto, Ikonen toteaa.

Sirkka ja Olavi Ikoselle syntyi kaikkiaan kuusi lasta, ja perhe ehti asua eri puolilla maata ennen asettumistaan Kiiminkijoen rannalle vuonna 1970.

Erämaavaelluksensa Sirkka Ikonen aloitti, kun lapset olivat kasvaneet niin isoiksi, että he pärjäsivät kotona viikon pari ilman äidin huolenpitoa.

Kipinä oli syttynyt jo aiemmin.

– Muun muassa Yrjö Kokon ja Kullervo Kemppisen Lapista kirjoittamia kirjoja lukiessa, Ikonen mainitsee.

Ei ollut niin kaunista Dianallakaan!

Saariselän tunturit, Kilpisjärvi, Karhunkierros. Näissäkin Ikonen on Itäkairan ohella kulkenut. Välillä miehensä Olavin kanssa, välillä lastensa kanssa, mutta useimmiten yksin.

Yksin erämaassa vaeltanut – ja muiden kulkijoiden jättämät sotkut autiotuvilta aina siivonnut – nainen herätti ihmettelyä varsinkin aluksi, Ikonen hymähtää.

Vastaan tulleet metsä- ja erämiehet mittailivat ja kiusoittelivat Ikosta esimerkiksi utelemalla, oliko tämä vielä pudottanut mustaa lintua tai kaatanut karhua tai hirveä. Tai että oliko tämä rohjennut mennä Karapuljun autiotuvalle, siis patikoida erämaa-alueella, missä ei ole maastoon merkittyjä reittejä.

Suunnistustaitoisena Ikonen on patikoinut missä vain. Hänellä ei ole ollut kuitenkaan koskaan halua mennä metsään jahtaamaan saaliseläintä.

– Olen minä ollut metsästäjille kirosanakin, kun olen ihmetellyt autiotupien vieraskirjojen kirjoituksissa esimerkiksi karhujen kaatamista.

Niin, ne vieraskirjat. Ikoselle juolahti jossain vaiheessa mieleen signeerata vieraskirjoihin kirjoittamansa runonpätkät ja mietelauseet nimellä Itäkairan prinsessa.

– En muista, oliko se kevät, kun ihailin polun varren kukkia, vai syksy, jolloin silmien edessä oli hehtaareittain punaista ruskamattoa, kun sen nimen keksin. Ei niin kaunista mattoa ollut edes Dianalla tai Victorialla!

Missä olisi oma paikka ja hyvä olla

Sirkka Ikonen on käynyt pystyttämässä miehensä Olavin kanssa louteen eli kankaisen viistokatoksen kuusikkoon, joka sijaitsee pienen matkan päässä heidän rivitaloasunnostaan.

Nailonkankainen louevaate on Ikosen itsensä joskus nelisenkymmentä vuotta sitten tekemä, ja sen alta pilkottaa punainen untuvamakuupussi, joka sekin on peräisin 1970-luvulta.

Vaelluksilla ollessaan Ikosella on ollut tapana yöpyä louteen alla makuupussissa silloin, kun lähellä ei ole ollut autiotupaa. Autiotuvalla ollessaankin hän on saattanut lähteä pystyttämään louettaan toisaalle, jos tuvalle on tullut muita ihmisiä.

Varusteet ovat edelleen käyttökelpoiset, ja käytössä.

Ikonen miettii, voisiko hän yöpyä lähimetsässä, vaikka liikenteen melua kantautuukin louteelle. Ihan yksin ei välttämättä tarvitsisi olla. Metsikössä viihtyy ainakin jäniksiä ja metsäkauriita.

Luonnossa oleskelun terveyshyödyistä on tänä päivänä vaikka millä mitalla tutkittua tietoa, ja Ikosella jos kenellä on tästä pitkältä ajalta omakohtaista kokemusta.

– Toivon, että jokainen löytäisi luonnon. Metsä on todellakin kuin äidin syli, ja tämä luontoäiti ruokkii ja vaatettaa meidät. Ajattelemmeko koskaan, miten huolehdimme luonnosta ja kunnioitamme sitä? Ikonen pohtii.

– Onhan se tietysti aika itsekästä lähteä vain oman itsensä kanssa nauttimaan luonnon hiljaisuudesta ja rauhasta. Mutta jotenkin sitä vain edelleenkin etsii paikkaa, missä olisi hyvä olla.

Oman paikan etsimisestä puhuessaan Ikosen mieleen nousevat Jaakko-veljen viimeiset hetket saattohoitokodissa syksyllä 2016.

– Olimme siinä käsi kädessä, ja sitten hän sanoi, että kuule Sirkka, me ollaan evakkojunassa.

Ikosen silmät kostuvat.

– Siellä Itäkairan kuusien keskellä olen itse tuntenut olevani eniten kotonani.