Avoi­mien ovien kirkko

Restaurointiyrittäjä Tuomo Rinne kiinnittää punaiseen puuaitaan isoa plakaattia.

Sen viesti on työmaakyltille poikkeuksellinen: tulkaa tänne, kirkko on auki.

Viime kesänä kävi usein niin, että Pielpajärven kirkolle tarponeet matkailijat säikähtivät työmiesten asettamia lippusiimoja eivätkä uskaltaneet tulla sisälle ollenkaan.

Sitä yritetään nyt välttää.

– The door is over there, Rinne huikkaa rouvalle, joka lähestyy kirkkoa vaellussauvojen kanssa.

Tänne päästäkseen on ajettava muutama kilometri Inarin kirkonkylältä ja sitten patikoitava viitisen kilometriä kivien ja juurakoiden peittämää polkua.

Polku kulkee vanhan metsän läpi. Sen päässä avautuu niitty, jonka toisella puolella kohoaa vuosisatojen patinoima puukirkko.

Pielpajärven kirkko valmistui vuonna 1765. Se on yksi Lapin vanhimpia rakennuksia. Se on myös maailman pohjoisin puinen ristikirkko.

Rakennus on suojeltu kirkkolaissa, kuten kaikki ennen vuotta 1917 valmistuneet kirkot. Puukirkko ja sen ympäristö on suojeltu myös kiinteänä muinaisjäännöksenä.

Moni ihmettelee, miksi pyhäkkö on rakennettu keskelle metsää, kilometrien päähän lähimmästä asutuksesta.

Kirkko seisoo kuitenkin juuri siellä, missä Inarin ihmisetkin rakentamisen aikaan oleskelivat.

Pielpajärvi oli inarinsaamelaisten kokoontumispaikka, talvikylä. Perheet liikkuivat keväästä syksyyn metsästys- ja kalastusapajien perässä, mutta talven ajaksi jäätiin paikoilleen.

Talvikylässä pidettiin markkinoita, kuunneltiin saarnoja ja hoidettiin kirkolliset toimitukset: vihkimiset, kasteet ja hautaan siunaamiset.

Kirkon vieressä avautuvalla heinäkentällä seisoi kymmeniä kirkkotupia. Pappila sijaitsi lähellä Pielpajärven rantaa.

Hautausmaata kirkon tiluksille ei koskaan perustettu. Sitä ei tarvittu, koska inarinsaamelaiset ovat perinteisesti haudanneet vainajansa hautuumaasaariin.

Pielpajärvelle rakennettiin ensimmäinen kirkko jo 1640-luvulla.

Se oli vaatimaton puukirkko, joka kävi pian seurakuntalaisille liian pieneksi.

Uuden kirkon rakentajaksi valittiin tukholmalainen Anders Abraham Hellander. Hän oli ollut aiemmin mukana Utsjoen kirkon kunnostustöissä ja jäi loppuelämäkseen Pohjois-Lappiin.

Kirkon alkuperäinen sisustus oli vaatimaton. Myöhempinä vuosikymmeninä koristelua lisättiin, ja esimerkiksi saarnastuoliin tehtiin kultauksia. Tuolin katoksen päälle kuvattiin pasuunaan puhaltava enkeli, joka piti kädessään miekkaa.

Nykyinen sisustus on peräisin 1840-luvun puolivälistä. Tuolloin Inarin seurakunnan ensimmäinen kappalainen Josef Wilhelm Durchman otti kirkon kunnostuksen asiakseen. Hän myös maksoi itse osan korjauksista.

Kunnostustöissä ulkoseiniin naulattiin uudet hirret. Ikkunoita suurennettiin ja niiden puitteet maalattiin valkoisiksi. Lattiat ja penkit uusittiin, sisätilat maalattiin.

Myös sakastin ovia korotettiin. Syynä oli Durchmanin valitus siitä, että kirkkokansan hartautta ei lisää, jos pappi sakastista tullessaan lyö päänsä oven karmiin ja hoippuu puoli pökerryksissä alttarille.

Työmaakylttiä kiinnittävä Tuomo Rinne päätyi Pielpajärvelle niin kuin työmaille päädytään, eli tarjouskilpailun kautta.

Erämaakirkon historiaa selvitettiin vuonna 2021 alkaneessa tutkimushankkeessa. Sen myötä Pohjois-Lapin seurakuntayhtymä päätti, että kirkko kaipaa perusteellista kunnostamista.

Varsinaiset restaurointityöt alkoivat kesällä 2024. Niiden on tarkoitus jatkua ainakin ensi kesään asti.

Kun seurakuntayhtymä etsi korjaustöille toteuttajaa, Rinne teki urakasta tarjouksen ja voitti kisan.

– Kävi tsäkä, hän sanoo ja korjaa sitten:

– Ei kun kyllä mä tosi paljon halusin päästä tänne töihin. Laskin sen tarjouksen silleen, laskin, laskin ja laskin uudestaan ja mietin, että voiko vielä jostain säästää.

Rinteellä on oma rakennus- ja restaurointialan yritys Raaseporissa Uudellamaalla. Hän on kuitenkin erityisen ihastunut Lapin restaurointikohteisiin.

Vuonna 2022 yritys toteutti Metsähallitukselle Raja-Joosepin museon kunnostuksen. Samana kesänä Rinne teki myös Sallivaaran poroerotuspaikalla pienempiä korjaustöitä.

Rinteen mielestä Lapin kohteista tekee erityisiä se, että vanhat rakennukset on usein tehty hyvin läheltä kerätyistä materiaaleista.

Välimatkat ovat pitkiä ja työmiehiä on ollut tarjolla vähemmän. Se on johtanut kekseliäisiin ratkaisuihin.

Esimerkiksi Pielpajärvellä kirkon sakaroiden pituus on määräytynyt sen mukaan, minkä mittaisia hirsiä porot ovat jaksaneet vetää rakennuspaikalle.

Pielpajärven kirkko täyttää muutoinkin restauroijan toiveet. Se on vanha, hyvin säilynyt ja siinä on nähtävissä runsaasti ajan tuomaa patinaa.

Rinne hämmästelee, miten ammattitaitoisia Pielpajärven kirkon rakentajat ovat 1700-luvulla olleet.

– Haastavat olosuhteet, ja näin kestävä rakennus on tehty. Onhan se ihan mieletöntä, että saa olla tällaista kunnostamassa.

Rakennusta ei myöskään ole yritetty myöhemmin modernisoida. Missään historian vaiheessa siihen ei ole tuotu uutta talotekniikkaa tai käytetty ”mitään karmeita materiaaleja 80–90-luvuilta”.

Se on poikkeuksellista. Nykyään restauroija päätyy usein paikkaamaan moderneilla materiaaleilla tehtyjä korjauksia, jotka ovat aiheuttaneet lähinnä vahinkoa.

– Täällä ei tarvitse todeta, että jaahas, täältä löytyy lasivillaa, tai täältä löytyy muovia, ja kaikki nämä puut on ihan lahoja sen takia.

Rinne ja tämän työmiehet majoittuvat urakan ajan puolijoukkueteltassa järven rannassa. Pääkaupunkiseudun aamuruuhkat ovat hetken aikaa muisto vain.

– Olen monesti sanonut, että ajatella, täällä olosta saa vielä laskunkin lähettää. Jos olisin Eurojackpot-voittaja, tekisin tätä varmaan ilmatteeksi.

Pielpajärven puurakennus palveli seurakuntalaisia vuoteen 1892 asti. Silloin Inarin kylälle valmistui uusi kirkko.

Juutuanjoen varteen oli muodostunut pysyvää asutusta, ja siksi myös jumalanpalvelukset haluttiin siirtää sinne.

Pielpajärven kirkko oli osin rapistunut jo aiemmin. Uuden rakennuksen myötä se hylättiin kokonaan.

Erämaakirkon autioituminen oli osa valtakunnallista muutosta. 1800-luvun lopulla seurakunnat velvoitettiin lämmittämään kirkkojaan. Jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä kasvoi, joten tarvittiin myös aiempaa suurempia rakennuksia.

Uusia kirkkoja rakennettiin. Vanhoja purettiin siitä huolimatta, että noihin aikoihin vanhaa puukirkkoarkkitehtuuria oli jo alettu pitää Suomessa arvokkaana rakennusperintönä. Aikaisemmin arvoa nähtiin lähinnä keskiaikaisella arkkitehtuurilla.

Pohjoiseen asti uudet näkemykset eivät vielä yltäneet. Pielpajärven kirkon annettiin silti jäädä paikoilleen keskelle erämaata.

Nykyään se on yksi Suomen 41 autiokirkosta.

Erämaakirkon säilymisestä saanee kiittää myös sen syrjäistä sijaintia.

Inarin uusi kirkko tuhoutui Neuvostoliiton pommituksissa vuonna 1940.

Sen jälkeen Pielpajärvestä tuli vielä kymmenen vuoden ajaksi alueen ykköskirkko, johon seurakuntalaiset saapuivat veneillä tai metsäpolkua pitkin.

Pielpajärvi jäi tyhjilleen viimeisen kerran vuonna 1950. Tuolloin valmistui Inarin nykyinen saamelaiskirkko.

Nykyään Pielpajärvellä pidetään vuosittain kaksi jumalanpalvelusta, toinen juhannuspäivänä ja toinen lankalauantaina pääsiäisenä.

Vihkimiset on keskitetty jumalanpalveluspäiviin sekä yhteen päivään syyskuussa.

Erämaakirkossa käy myös seurakunta- ja rippikouluryhmiä. Ryhmillä on mahdollisuus pitää siellä jumalanpalveluksia tai hartauksia.

Pielpajärven kirkko 1940-luvulla:

Puun pinta on tumma, osin jopa musta. Se näyttää samalta kuin hiiltyneet puut nuotiossa.

Tuomo Rinne osoittaa puun oksakohtia: ne erottuvat pinnasta selvinä kohoumina. Ympärillä oleva puuaines on kulunut vuosien saatossa pois.

Nämä Pielpajärven kirkon seinien ulkolaudat naputeltiin paikoilleen 1800-luvun puolivälin isojen korjaustöiden yhteydessä.

Niillä on siis ikää lähes 200 vuotta.

Seinät käsiteltiin aikoinaan punamultamaalilla. Maalin rippeitä on edelleen näkyvissä räystäiden alla, auringolta suojaan jääneissä kohdissa.

Kun nyt käynnissä olevaa restaurointia suunniteltiin, päätettiin, että punamultamaalipintaa ei palauteta. Ensisijainen syy oli seinien nykyinen ulkoasu: ulkolaudoitus on patinoitunut niin kauniisti, että vastaavaa näkee harvoin.

Tuomo Rinne arvelee, että tummaksi, lähes palaneeksi patinoituminen on pohjoissuomalainen ilmiö. Etelässä puupinnat muuttuvat ajan saatossa tyypillisemmin vaaleanharmaiksi.

Syynä saattaa olla Lapin kesien ympärivuorokautinen uv-säteily.

Aurinko on ylipäätään rakennusten ulkopuolisten osien suurin kuluttaja.

– Sade, tuuli ja pakkanen eivät tee lopulta paljoakaan. Mutta uv-säteet tuhoavat puusolukkoa.

Ainoat hirsivauriot löytyivät toissa kesänä kirkon itäsakaran pohjoispuolelta.

Siellä sakaran alimmainen hirsi oli päässyt lahoamaan. Syynä oli sadevesi, joka kertyi katolta kirkon ulkonurkkaan.

Kohtaan aiotaan nyt rakentaa vesikouru. Sen tekeminen on alkanut haastattelua edeltävänä päivänä männyn kaatamisella.

Mänty kaadettiin seurakunnan mailta läheltä kirkkoa. Kaatamisen jälkeen puun runko kuorittiin ja halkaistiin. Nyt se saa levätä pari päivää, ennen kuin sitä aletaan kovertaa kouruksi.

Kourun tehtävä on hidastaa alahirren lahoamista.

– Jos tähän laitettaisiin moderni peltinen vesikouru, kirkon arkkitehtuuri kärsisi aika lailla, Tuomo Rinne sanoo.

Nyt tehtävien korjausten yhteydessä kirkkoon on tuotu myös matot, joilla lattioiden kulumista yritetään ehkäistä.

Lattiat ovat kärsineet esimerkiksi talvisin paikalla vierailleista matkailijoista, jotka ovat kulkeneet sisätiloissa nastakengät jalassa.

Yksi näkyvimpiä kunnostustöitä on katon tervaus. Sen myötä katon väri on vaihtunut harmahtavasta ruskeaksi.

Kirkkoa suojaa perinteinen paanukatto, johon laitettiin alun perin eristeeksi kolme kerrosta tuohta. 1970-luvulla rakennetta muokattiin niin, että puukaton alle asennettiin alumiiniprofiilipelti.

Vaikka tehty ratkaisu ei ole ihan oikeaoppinen, se on Tuomo Rinteen mielestä ollut näin jälkikäteen katsottuna ”tosi, tosi hyvä päätös”.

– Sillä huollolla, joka tällä paanukatolla on ollut, katto olisi vuotanut jossain vaiheessa ihan varmasti.

Lehterillä loistaa yksittäinen työmaavalo. Sen valokeila on suunnattu sinivihreän puukaiteen pintaan.

Konservaattori Laura Väisänen istuu lehterin penkillä ja rapsuttaa puutikulla kaiteeseen töhrittyjä nimikirjaimia.

Hän yrittää selvittää, miten kuulakärkikynällä tehdyt merkinnät saisi poistettua ilman, että samalla katoaa vuosisatojen aikana puun pintaan muodostunut patina.

Säilytettävää patinaa ovat esimerkiksi maalipinnassa näkyvät kulumat, joista voi päätellä, missä seurakuntalaiset ovat pitäneet virsikirjaa ja mihin he ovat jumalanpalveluksen aikana nojanneet käsiään.

Puhdistustehtävä ei ole aivan helppo. Raapustusten ympärille, tai vähintään niiden alle, jää helposti hohtavan vaaleansininen alue. Sen värinen kaide on alun perin ollut.

Alakerrassa Väisäsen työkaveri Hanna Rotonen näyttää, millaisista kirjoituksista ainakin halutaan eroon.

Yksi esimerkki on sutaistu mustekynällä kirkon kuoreen, näkyvimmälle mahdolliselle paikalle. Siinä lukee Maradona è il vero dio, ”Maradona on todellinen jumala”.

Pielpajärvellä on pitkät perinteet seinille ja kalusteisiin raapustetuille teksteille. Yleisimmin kyse on nimikirjaimista tai eräänlaisista vieraskirjamerkinnöistä.

Vanhimmat tekstit ovat 1800-luvulta – mukana on muun muassa rakennuksen kunnostuksen organisoineen Josef Wilhelm Durchmanin nimikirjaimet. Myös rakentajat ja seurakuntalaiset ovat jättäneet seinille terveisiään.

Viime vuosikymmeninä kirjoitusten määrä on selvästi lisääntynyt. Nyt niitä jättävät paikalla vierailevat matkailijat, eikä läheskään kaikkien tekstien sävy ole rakennusta kunnioittava.

Kirjoitusten poistaminen on osa kirkon kunnostushanketta. Kaikesta teksteistä ei haluta eroon, vaan konservaattorit keskittyvät uusimpiin ja näkyvimpiin.

Niistä monet luokitellaan töhryiksi. Vanhoja seurakuntalaisten merkintöjä taas voidaan pitää jo historiallisesti arvokkaina.

Rajanvetoa tehdään koko ajan. Haastatteluviikon perjantaina konservaattoreilla oli edessä etäpalaveri, jossa muun muassa Museoviraston, Siidan ja arkkitehtitoimiston edustajat auttaisivat linjaamaan, mitkä seinien teksteistä ovat säilyttämisen arvoisia.

Viimeisen sadan vuoden aikana Pielpajärven kirkkoa on huollettu satunnaisesti.

Isoimmat konservointityöt tehtiin 1970-luvulla. Tuolloin muun muassa saarnastuolin alkuperäinen väri palautettiin rapsuttamalla se esiin valkoisen maalin alta.

Tuolin alkuperäinen – ja nykyinen – väri vastaa lapinpuvun värejä.

Pieniä korjaustöitä on tehty myös myöhemmin. Esimerkiksi kesällä 1983 Pielpajärvelle lennätettiin vesitasolla sata kiloa tervaa.

Ennen nyt käynnissä olevaa konservointia kirkkoa ei ollut korjattu noin 30 vuoteen.

Tuomo Rinteen mukaan ei ole mitenkään epätavallista, että vanha rakennus jää välillä vuosikymmeniksikin oman onnensa nojaan.

– Kun rakennus on tehty alun perin näin valtavan hyvin, se kyllä kestää sen.

Kirkko 1970-luvulla ja nykyään:

Pielpajärven kirkko on aina avoinna. Kuka tahansa satunnainen kävijä voi tulla sisään ja avata puiset ikkunaluukut.

Näin on myös jatkossa, pienin muutoksin. Rakennusta yritetään suojata kulumiselta rajaamalla esimerkiksi sakasti ja lehteri matkailijoiden käytössä olevien alueiden ulkopuolelle.

Pielpajärven suurin uhka ei silti ole kuluminen, vaan tuli.

Siitä kertovat myös aitaan kiinnitetyt varoitusmerkit. Niissä on vedetty erikseen ruksit tulitikun, tupakan ja nuotion yli.

Metsähallituksen tulipaikkakin sijaitsee melko lähellä, kirkkokentän toisella puolella. Kenttää peittää kuiva heinikko. Pelastushenkilöstöllä menisi aikaa, ennen kuin se ehtisi paikalle.

Siksi matkailijoilta toivotaan varovaisuutta, Tuomo Rinne sanoo. Tulia ei saa tehdä metsäpalovaroituksen aikana.

– Jos täällä jotain tapahtuu, paikka on sen jälkeen täysin menetetty.

Rinne on toiminut restaurointialan yrittäjänä 14 vuotta. Pielpajärven kirkko on hänen muistinsa mukaan ainoa 1700-luvulta peräisin oleva rakennus, jota yritys on ollut kunnostamassa.

Ylipäätään Suomessa on Rinteen mukaan ”äärimmäisen vähän” näihin päiviin säilyneitä rakennuksia, jotka on rakennettu ennen toista maailmansotaa.

Pielpajärvi on siis koko maan mittakaavassakin poikkeuksellisen vanha kohde.

Rinteen mielestä erämaakirkko on hyvä esimerkki siitä, miten ja millaisista materiaaleista tehdään kestävää rakennuskantaa.

– Restaurointialalla usein ihmetellään sitä, että nykyään taloja suunnitellaan 50 vuoden elinkaarella, Rinne sanoo.

– Ja tässä meillä on rakennus, joka on ollut olemassa kohta 300 vuotta.

Juttua varten on haastateltu myös projektiarkkitehti Laura Lainetta Arkkitehtitoimisto Livadysta. Lisäksi lähteinä on käytetty Lapin Kansan arkistoa ja viime vuonna julkaistua, Panu Savolaisen toimittamaa teosta ”Inarin Pielpajärven erämaakirkko”.