On lauantaiaamu Panikessa, Raippaluodon luoteisessa kolkassa. Merenkurkun jäällä on mitä parhaimmat retkiluisteluolosuhteet, joten paikalle on kokoontunut parikymmentä lajin harrastajaa.
Mukana ovat myös kokeneet retkiluistelijat Antti Haavisto ja Mikael Holm, joilla on takanaan tuhansia ja tuhansia retkikilometrejä luistimilla. Mutta mikä pohjimmiltaan on jälleen kerran laittanut heidät ja muut matkaan?
Rakkaus luontoon, vastaa Haavisto.
– Emme me vain fanaattisesti laske jotain kilokaloreita tai kilometrejä, vaan nautimme maisemista. Se on vaikuttavaa, hän sanoo.
– Minun mielestäni tässä on hienoa juuri se, että ollaan todella lähellä luontoa ja näkee asioita, joita ei normaalisti maalla liikkuessa näe, säestää Holm.
Haavisto kuvailee jäällä kohdattavia näkyjä parhaimmillaan surrealistisiksi, epätodellisiksi.
– Olen aina haaveillut, että jos olisi varaa, lähtisin jonnekin Antarktiksen risteilylle, mutta minun ei tarvitse. Kun menen jostain Vallgrundin luotsiasemalta ulos, sinne on muodostunut 5–6 metriä korkeita ahtojääröykkiöitä. Samaan aikaan siitä menevät kirkuen keväällä lokit, ja jos vielä joku laiva purjehtii ohi avoveden äärellä, siinä on niin paljon ihmeellisiä elementtejä, että sen jälkeen ei uni tule, kun tulee kotiin.
Jopa yli puolen vuoden luistelukausia
Säät eivät näinä aikoina ole suosineet kaikkia talvilajeja ja kuntoilijat eivät ole päässet juurikaan keräämään esimerkiksi hiihtokilometrejä. Vähälumiset talvet ovat kuitenkin retkiluistelijoiden mieleen, koska alle löytyy puhdasta jäätä.
Toki kelit kylmenivät tänä talvena tavallista myöhemmin, mutta joulun jälkeen alkaneen pakkasjakson myötä luisteltavaa jäätä alkoi muodostua myös Vaasan seudulla.
– Raippaluodon länsipuolella on ollut useamman viikon ihan lumetonta, oikein upeata jäätä. Sellaista, että 20 sentin jäästä näkee läpi pohjan kivet ja heinät, Holm kertoo.
Retkiluistelukauden pituus vaihtelee tietenkin runsaasti sen mukaan, mitä säiden haltijat säätävät. Vuosi sitten vaasalaisluistelijat pääsivät retkeilemään noin neljän kuukauden ajan, mutta vastaavasti toissa talvena lajia pystyi harrastamaan yli puolen vuoden verran ja laajalla alueella.
– Pari vuotta sitten luistelimme pariinkin otteeseen Kristiinankaupungin ja Oravaisten väliä eli aika pitkiäkin matkoja. Välillä on pystynyt luistelemaan Pietarsaareen astikin, Holm sanoo.
– Vuodesta riippuen jääkenttä on vähän erilainen. Tuleeko luisteltavaa jäätä teräsjään päälle, vaihtelee vuodesta toiseen. Joskus täällä ei voi luistella juuri ollenkaan ja joskus on valtavan isoja luisteltavia alueita.
Omistautuneimmat harrastajat toki ovat valmiita näkemään hieman vaivaakin asian eteen.
– Muistan sellaisenkin kevättalven, jona olemme hiihtäneet suksilla uuden jään reunalle, lähteneet sieltä luistelemaan, tulleet takaisin suksille, taas autolle ja olleet tyytyväisiä, että löysimme jäätä. Välillä sitä haetaan hakemalla, Haavisto naurahtaa.
– Minä olen ollut sellaisessakin mukana, että ajoimme autolla jäätä pitkin kahdeksan kilometriä sitä vanhaa jäätä pitkin, ja kun uusi jää tuli vastaan, vaihdoimme luistimet ja jatkoimme matkaa, muistelee puolestaan Holm.
Turvallisuus edellä
Retkiluistelu on myös yhteisöllinen harrastus, jo pelkästään turvallisuussyistä.
– Kun ollaan kuitenkin jäällä, siinä on tietty riskielementti, että meneekö jään läpi. Sen takia emme koskaan luistele yksin vaan aina ryhmässä, Holm sanoo.
– Jos joku menee jään läpi, saamme sen kaverin nopeasti ylös, vaatteet ovat repussa, ne vaihdetaan ja jatketaan matkaa. Tietysti, jos on paha tilanne, keskeytetään, mutta useimmiten pystytään jatkamaan ihan tuosta vain.
Haavisto kuitenkin painottaa, että mistään ekstreme-urheilusta ei ole kysymys.
– Jos joku ajattelee, että oletteko te vähän tällaisia elämysnarkkareita, niin minä sanon, että emme kyllä ole. Kyllä siellä mennään tosi varovasti ja tunnustellen, katsotaan satelliittikuvista, mihin uutta jäätä on muodostunut ja minne ei kannata mennä, hän sanoo.
– Jäätä luetaan, tunnustellaan ja kuunnellaan. Totta kai sitten, kun se on hyvää, sitten mennään, nautitaan siitä ja annetaan palaa, mutta ei henkensä kaupalla koskaan.
Parikymmentä vuotta sitten ensimmäiset luistimensa hankkinut Haavisto on pudonnut jäihin yhden kerran, Holm on mennyt jään läpi kahdesti.
– Aikaisemmin sanoin, että niitä tulee 10 000 kilometrin välein, joten nyt kun olen luistellut kohta 30 000 kilometriä, niin varmaan se kolmas kerta on kohta edessä, Holm sanoo.
Perusteet voi opiskella tulokaskurssilla
Retkiluistelusta kiinnostunut voi lähteä liikkeelle vaikkapa Suomen Retkiluistelijoiden järjestämiltä tulokaskoulutuksista. Kurssi on myös pakollinen, jotta voi osallistua seuran järjestämille retkille.
Vapaata hiihtotyyliä harrastavilla on myös valmiina retkiluisteluun kelpaavat monot, joten heillä hankittavaksi jää – tarvittavien turvallisuusvälineiden lisäksi – vielä retkiluistimet ja soveltuvat siteet.
Haavisto vakuuttaa, että retkiluistelun tekniikankin saa haltuun, vaikkei olisi tavallista luistelua liiemmin harrastanutkaan.
– Retkiluistelu on aika kaukana NHL-luistelusta ihan frekvenssiltään. Siinä mennään aika paljon rauhallisemmin, hän sanoo.
– Se muistuttaa aika paljon rullaluistelua tai luisteluhiihtoa. Sen oppii verraten nopeasti.
Retkiluisteleminen ei myöskään ole fyysisesti rasittavin liikuntamuoto ja hyvällä jäällä matkaa pystyy tekemään helposti 20 kilometriä tunnissa.
– Se ei tosiaankaan vaadi mitään teräsmiehen kuntoa. Jos hiihtää 70 tai 100 kilometriä, se on vähän eri matka kuin luistelemalla. Ei niitä voi verrata, Haavisto sanoo.
Toki tarjolla on myös kehollisia elämyksiä, jos sellaisia sattuu kaipaamaan. Ja joskus niitä saa, vaikkei kaipaisikaan.
– Siinäkin on jotain mahtavaa, kun painelemme tuolla vastatuulessa ja lunta tulee vaakana. Siinä tuntee olevansa elossa. Siinäkin on jotain. Meistä ihmisistä on tullut vähän tällaisia sohvaperunoita, niin sen takia meidän täytyy minun mielestäni vähän haastaa itseämme, Haavisto naurahtaa.
– Ei tietenkään kaikkien tarvitse luistella, mutta meille tämä on se juttu.