Jos merelle haluat mennä nyt, varaudu pettymykseen.
Sääennuste peruu marraskuun puoliväliin suunnitellun venereissun viime tingassa. Tuuli on liian kova.
Timo Taari siteeraa peruuntumisesta kertoessaan viisautta, jonka on kuullut kalastajalta: merenkulkutaitoihin kuuluu tietää, milloin merelle ei tule mennä. Eikä siinä olisi nyt mieltäkään, sillä kaikuluotaus ei liian kovassa aallokossa onnistu.
Jos sää olisi suosinut, käyttöön saadulla entisellä luotsiveneellä olisi ajettu koordinaattien osoittamalle paikalle Kalajoen edustalle, lähelle Maakallan saarta. Veteen olisi laskettu merkiksi kookas kanisteri ankkureineen.
Sitten veneellä olisi ajettu moneen kertaan paikan yli sitä luodaten. Jos pohjassa on jotain, viistokaikuluotaimella saadaan sillä tavoin parempi kuva kuin kiertämällä paikkaa ympäri, Taari selittää.
Mutta koska tuulee liikaa, koordinaattien tarkistaminen näyttää tältä syksyltä jäävän. Kausi alkaa olla auttamatta lopussa, Taarin oma venekin on jo talviteloilla.
Jos pohjassa makaa Oulu II:n hylky, se löytyy vasta ensi keväänä.
Kohtalokas kansilasti
Oulu II:n katoaminen on pysynyt mysteerinä 80 vuotta. Oulu-yhtiön omistuksessa ollut hinaaja katosi 21. marraskuuta 1943 vieden mukanaan yhdeksän ihmistä. Alus oli matkalla Oulusta Kalajoelle hakemaan syksyn viimeistä tukkilauttaa.
Hinaaja nähtiin Hailuodon Marjaniemestä alkuiltapäivällä. Se, mitä sen jälkeen tapahtui, on arvailujen ja päätelmien varassa.
Todennäköisesti Oulu II:n kohtaloksi koitui runsas polttoainelasti. Kivihiiltä oli mukana 20 tonnia, ja siitä osa oli sijoitettu kannelle – luultavasti niin, että säiliöihin kasatut hiilet ulottuivat auki jätettyjen luukkujen kautta kannelle asti.
Raskaasti lastattu hinaaja ui niin syvällä, että sen reelinki eli partaan yläreuna oli vain joitakin kymmeniä senttejä vedenpinnan yläpuolella. Lisäksi umpireelingit estivät kannelle päätyneen veden valumista pois.
On arveltu, että tuulen noustessa kannelle pärskynyt vesi valui kansilastina olleen hiilen kautta alukseen ja sen keulaan kertyi koko ajan lisää painoa. Lopulta Oulu II kenties vain painui yhdellä sukelluksella syvyyksiin.
Alusta etsittiin sen katoamisen jälkeen Ruotsin rannikkoa myöten. Parin viikon päästä aluksen todettiin mitä todennäköisimmin uponneen.
Virallisesti kysymys on kuitenkin edelleen katoamisesta, muistuttaa Timo Taari, joka on omistanut pitkän siivun ajastaan mysteerin selvittämiselle.
Etsijöinä konkarien joukko
Kalajoella asuva Taari joutuu tarkistamaan vanhasta lehtileikkeestä, kauanko hän on Oulu II:ta etsinyt. Sen perusteella ainakin vuodesta 1992. Tuolloin merestä oli löydetty pitkä metalliesine, jota arveltiin hinaajan mastoksi.
– Kyllä se sieltä löytyy, jos ei tänä kesänä, niin joskus myöhemmin, Taari kommentoi etsintäurakkaa tuolloin Kalajoki-lehden artikkelissa.
Sivutoiminen palomies, sukeltaja ja innokas vesilläliikkuja kiinnostui Oulu II:n kohtalosta sitä pitkään tutkineen, nyt jo edesmenneen Paavo Kotimäen vaikutuksesta. Taari muun muassa peri tämän tapauksesta keräämät lehtileikkeet ja muun aineiston.
Viime vuosikymmenellä etsintöihin liittyi tunnettu vapaaehtoinen kadonneiden etsijä Reino Savukoski. Hän tuli kesä toisensa jälkeen kotiseudultaan Punkaharjulta etsintöjä tekemään, kunnes menehtyi liikenneonnettomuudessa syksyllä 2022.
Savukoski tunsi Oulu II:n tarinan jo lapsuudestaan, Taari kertoo. Hinaajan mukana kadonnut perämies Lauri Vallo oli ollut kotoisin samalta kylältä Alatorniolta. Kun Savukosken lapsuudessa oli päivitelty Lauri-paran kohtaloa, poika oli todennut nostavansa hylyn vielä joskus pohjasta magneetin avulla.
– Supermagneetilla minä sen löydän, hän oli sanonut ärrää sorauttaen alle kouluikäisenä, Taari kertoo.
Kiinnostus hylkyihin toi porukkaan mukaan myös raahelaisen Raimo Lehtimäen, joka teki työuransa poliisin teknisenä tutkijana.
Lehtimäki on penkonut ahkerasti arkistoja ja muun muassa löytänyt silminnäkijäkertomuksia, jotka eivät aiemmin olleet etsijöiden tiedossa.
Etsijäporukasta ei siis ole puuttunut kokemusta, osaamista eikä intoa. Miten on mahdollista, ettei hylkyä ole vuosikymmentenkään aikana onnistuttu löytämään?
Taarin vastaus on yksinkertainen:
– Meri on suuri.
Haravointia viiva kerrallaan
Meren mittasuhteet eivät avaudu maakravulle aivan helposti. Mutta kun aikansa tuijottaa merikarttaa ja mittailee etäisyyksiä, ne alkavat hahmottua.
Hailuodon Marjaniemestä Kalajoen edustalla sijaitseville Kallankareille eli Ulkokallan ja Maakallan saarille on matkaa 95 kilometriä. Näiltä saarilta mantereelle on 18 kilometriä.
Jos Hailuodon ja Kallankarien välille piirtää näitä mittoja käyttäen suorakulmion, sen pinta-ala on 1 700 neliökilometriä.
Meren syvyys alueella vaihtelee muutamasta metristä yli kolmeenkymmeneen, paikoin viiteenkymmeneenkin.
Jossain siellä pohjalla oletettavasti makaa laiva, joka on vajaat 23 metriä pitkä ja 5 metriä leveä.
Suunnilleen tällaisesta urakasta Oulu II:n etsimisessä on kysymys.
Viistokaikuluotain skannaa pohjaa viistosti veneen molemmille puolille. Kantamaa voi säätää, ja mitä leveämmäksi se asetetaan, sen epätarkempi kuva.
Taari ja kumppanit ovat luodanneet noin 200 metrin levyistä aluetta kerrallaan.
– Maalla se kuulostaa paljolta, mutta merelle kun mennään, se on pelkkä viiva.
Etsintöjä on tehty pääosin pienellä veneellä, ja sellaiselle etsintäalue sijaitsee kaukana rannasta. Veneellä on myös ajettava hiljaa, jotta saataisiin riittävän tarkkaa kuvaa.
Taarin mukaan yhden "viivan" luotaamiseen Maakallasta Hailuotoon Oulu II:n oletetulla reitillä menisi koko päivä. Käytännössä etsintöjä on siis tehty luotaamalla pieniä alueita kerrallaan.
Ja jos käytössä on ollut aikaa ja resursseja, vielä jonkin muunkin on pitänyt osua kohdalleen: sään. Tämänkertainen luotausreissu ei ollut lähellekään ainoa, jonka liian kova tuuli on torpannut.
Uusi suunta arkistoista
Erityisen paljon etsintöjä hankaloittaa se, jos etsitään kokonaan väärältä suunnalta. Aivan viime vuosina Taari ja Lehtimäki ovat alkaneet ajatella, että Oulu II:n kohdalla on käynyt näin.
Tähän suuntaan ajatuksia ovat kääntäneet muun muassa Lehtimäen tekemät arkistolöydöt.
Käsitys hinaajan todennäköisimmästä uppoamispaikasta on pitkään perustunut Marjaniemessä työskennelleen luotsin lausuntoon. Tämä kertoi nähneensä Oulu II:n lännessä kello 13:n aikaan, käyneensä välillä kahvilla ja palanneensa tähystyspaikalleen noin varttitunnin päästä, jolloin aluksesta ei enää näkynyt jälkeäkään. Se oli kadonnut näkyvistä nopeammin kuin olisi pitänyt.
– Jälkeenpäin olen itse alkanut epäillä hyvin vahvasti, että luotsin kahvitauko saattoi venyä 1–2 tunnin ruokatauoksi eikä hän kehdannut sanoa sitä, Lehtimäki toteaa.
Havainnosta kertovia dokumentteja hän ei ole päässyt lukemaan, sillä maakunta-arkistosta ei niitä löytynyt. Juuri vuoden 1943 vartiointi- ja sääpäiväkirjat ovat kokonaisuudessaan hukassa.
Sen sijaan vastaan on tullut useita aikalaisten havaintoja, joiden perusteella hinaaja olisikin ehkä päässyt paljon etelämmäksi kuin on luultu.
Monta havaintoa sivuutettiin
Raahen Seudun vanhan artikkelin mukaan Raahen edustalla Iso-Kraaselin saarella ollut luotsi oli kertonut nähneensä Oulu II:n sen katoamispäivänä matkalla etelään.
Maakunta-arkistosta Lehtimäki löysi Kalajoella sijainneen Santaholman sahan yövartijan ja palovartijan tekemät havainnot, jotka oli myöhemmin, 1950-luvulla, kirjannut ylös kalajokelainen rovasti Vilho H. Kivioja. Kumpikin vartijoista oli katoamispäivän iltana, sään jo muututtua myrskyiseksi, nähnyt merellä ylös alas läikkyneitä valoja, jotka he olivat yhdistäneet Oulu II:n katoamiseen.
Toinen miehistä oli kertomansa mukaan ilmoittanut havainnostaan heti katoamisen jälkeen Oulu-yhtiön silloiselle työnjohtajalle. Tämä oli kieltänyt kertomasta niistä kenellekään, jotta etsijät eivät tulisi "petetyiksi hakemaan väärästä paikasta". Työnjohtajan mielestä Oulu II ei ollut mitenkään voinut ehtiä niin etelään.
Sahalta tehdyt havainnot sopivat yksiin toisen silminnäkijäkertomuksen kanssa: eräs kalastaja on kertonut nähneensä aluksen uppoamisen Pyhäjoen Karvastinnokalta.
Pieniä karttoja klikkaamalla voit tarkastella paikkoja, joissa on tehty Oulu II:een liittyviä tai mahdollisesti liittyviä havaintoja ja löytöjä:
Lehtimäen mielestä luotettavankin tuntuisia havaintoja ikään kuin pyyhittiin yli, kun varmaksi lähtökohdaksi otettiin Marjaniemen luotsin kertomus. Ilmiö on hänelle tuttu poliisin työstäkin.
– Joskus tutkinta urautuu niin pahasti, että pitää vaihtaa tutkinnanjohtajaa, jotta päästään uudelle uralle.
Myös ne muutamat Oulu II:lta peräisin olevat esineet, jotka ovat kulkeutuneet rantaan, tuntuvat tukevan teoriaa luultua eteläisemmästä uppoamispaikasta.
Hinaajan pelastusvene on löydetty Pyhäjoen Hanhikiveltä, pelastusrengas Raahen Kultalanperältä ja avaamaton pelastusliivikäärö Tornion Sassin saaresta asti. Kaikki löydöt on tehty Kalajoelta pohjoiseen, joka on myös veden virtauksen suunta, Lehtimäki huomauttaa.
Kadonneita johtolankoja
Vaikka etsintöjen painopiste on viime vuosina tiivistynyt, edelleen merta riittää haravoitavaksi. Summittain ajelemalla urakka on liian iso. Siksi etsinnät keskitetään paikkoihin, joissa on tehty jokin vedenalaiseen kohteeseen viittaava havainto.
Sellainen voi olla esimerkiksi poikkeava kuva, jonka kalastaja on saanut kaikuluotaimellaan ja ilmoittanut etsijöille.
Joitakin vuosia sitten Kalajoen pohjoispuolelta Maa-Pertun saaren rannasta löytyi ikkunaventtiili, jota sen löytäjä Mikko Vasankari ei saanut irrotettua kivien välistä. Kun etsijät saivat tiedon löydöstä, he kiinnostuivat ja kävivät etsimässä sitä – tuloksetta. He arvelevat jäiden siirrelleen kiviä ja peittäneen ikkunaventtiilin näkyvistä.
Vasankari oli napannut löydöstään kuvan, ja Taarin ja Lehtimäen mielestä se voisi sopia Oulu II:een. Se on kuitenkin vain hatara arvio.
Mahdollisten osien tunnistamista vaikeuttaa se, että hinaajasta ei löydy kuvaa siinä asussa, jossa se kadotessaan oli. Alun perin nimellä Warma tunnettu alus oli talvisodan aikana kaatunut jäiden puristuksessa ja osin uponnutkin, ja peruskorjauksessa sen ulkoasu oli muuttunut merkittävästi.
Raimo Lehtimäen mielestä on perin merkillistä, että vaikka hinaaja ehti toimia kunnostettuna pari vuotta, yhtään kunnollista valokuvaa ei löydy.
Huono tuuri jatkui, kun hän metsästi aluksen kunnostaneen konepajan arkistoja Elinkeinoelämän keskusarkistosta, jonne ne oli siirretty: myös muutospiirrokset olivat kadonneet.
Magneetti aina mukana
Vastoinkäymisiä on siis riittänyt. Sellainen on ollut itsestäänselvästi myös Reino Savukosken poistuminen etsijöiden joukosta.
Timo Taarin mukaan Savukoski etsi Oulu II:ta enemmän kuin kukaan. Kuuden kesän jälkeen tämän navigaattoriin oli kertynyt 5 800 kilometriä.
Jo ennen tapaturmaista kuolemaansa Savukoski kärsi vakavista terveysongelmista. Kesällä 2022 hän ei kyennyt enää tehokkaisiin etsintöihin, mutta oli silti mukana. Sinä kesänä käytiin tarkistamassa kolmet lupaavalta tuntuneet koordinaatit.
Muistona lapsuuden aikeestaan Savukoski piti mukanaan pientä magneettia. Tälläkin kertaa hän laski sen aina veteen todetakseen, olisiko kohde terästä, Taari kertoo.
– Silloin olisin kyllä suonut, että se olisi tarttunut kiinni.
Kosketus pinnan alla
Koordinaatit, jotka Taarin ja Lehtimäen oli vielä tälle syksyä tarkoitus käydä tarkistamassa, löysi kirjailija Joni Skiftesvik.
Merellisistä aiheista usein kirjoittanut Skiftesvik etsi vuosia sitten maakunta-arkistosta tietoja Oulu II:sta. Oulun luotsipiirin papereista hän äkkäsi elokuulle 1944 päivätyn kirjeen. Siinä luotsipiiripäällikkö raportoi Merenkulkuhallitukselle hollantilaisen laivan kosketuksesta vedenalaiseen irralliseen esineeseen Kalajoen edustalla.
Kirjeessä mainitut tarkat koordinaatit osoittavat Maakallan saaren itäpuolelle.
Skiftesvikin Facebook-päivityksen kautta koordinaatit tulivat tässä kuussa Taarin ja Lehtimäen tietoon. He innostuivat heti. Taas yksi havainto, joka voisi viitata uppoamiseen lähempänä Kalajokea.
Myös Skiftesvik kertoo ajatelleensa jo pitempään, että hinaaja on päässyt oletettua kauemmaksi.
– Toinen mahdollisuus tietenkin on, että se on uponnut Hailuodon lähelle ja aika on haudannut sen.
Etsijät eivät aio unohtaa Hailuotoakaan. Nytkin Taarilla on mielessä yksi Marjaniemen luotsin kertomaan sopiva paikka, joka vaatii tarkistusta. Kohde on kertaalleen todettu maankohoamaksi, mutta Taari haluaa käydä sen vielä läpi paremmalla kaikuluotaimella.
Merenpohjakin on oikukas.
– Eräs kalastaja sanoi, että hiekka saattaa yhden vuorokauden aikana haudata Oulu II:n ja yhden aikana tuoda sen esiin.
Aina vähän lähempänä
Vaikka urakka on suuri ja koordinaattipiste toisensa jälkeen osoittautuu vesiperäksi, etsijät jaksavat yhä innostua uusista vihjeistä.
– Savukosken kanssa sovittiin, että me ei anneta periksi. Ja olisi se niin hieno hetki, kun tämä arvoitus selviäisi, Taari sanoo.
Etsijät tietävät, että heiltä Oulu II saattaa hyvinkin jäädä löytämättä. Yhtä kaikki tuleville etsijöille jää perintöä. Tietoa kertyy ja paikka tarkentuu.
Lehtimäki muistuttaa, että tekninen kehityskin tekee löytymisestä jatkuvasti todennäköisempää. Viistokaikuluotainten laatu on parantunut nopeasti ja hinnat ovat pudonneet, ja kalastajillakin alkaa olla jo varsin laadukkaita luotaimia käytössään.
– Ei ole kuin ajan kysymys, kun joku ajaa siitä yli kunnon viistokaikuluotaimen kanssa ja ihmettelee, että mikä se tuossa on.
Fakta on, että jos Oulu II:n hylky ylipäätään joskus löytyy, se hetki lähenee koko ajan. Siihen ei tarvita edes optimismia.