Hiih­to­vael­lus kylään, jota ei enää ole

Tätä kylää ei enää ole.

Mutenia on yksi viidestä saamelaiskylästä, jotka ovat jääneet joko kokonaan tai osittain Lokan tekojärven alle. Kemijoki oy aloitti tekojärven täytön vuonna 1967.

Mutenian vanhasta metsäsaamelaiskylästä on säilynyt kolme asumatonta taloa ulkorakennuksineen. Kylä sijaitsee Sodankylän Sompiossa.

Sompion erämaa ei ole tarkasti määritelty alue, vaan se kattaa laajoja erämaita Itä- ja Koillis-Lapista. Alueella sijaitsee myös Sompion luonnonpuisto, ja luonnonpuistossa Nattasten tunturiryhmä.

Mutenian kylän tarina on dramaattinen ja surullinen. Alueella asuneet saamelaiset siirrettiin pois tekoaltaan tieltä, ja heidän kotinsa hukkuivat nousevan veden alle. Paikallisten muistiin tapahtumasta on jäänyt lähtemätön jälki.

Muun muassa Vuotsossa asuu edelleen runsaasti ihmisiä, joilla on asiasta joko omakohtaista kokemusta, tai jotka ovat tapahtuman kokeneiden jälkeläisiä.

Pakkasennätysten paikka

Ensimmäinen yrityksemme lähteä Muteniaan uuden vuoden aikoihin kaatui sairastumiseen ja hirveisiin pakkaslukemiin, jotka olivat Vuotsossa tuolloin lähellä –35 astetta monta päivää peräkkäin.

Sompio on yksi Suomen kylmimmistä paikoista. Siellä tehdään joka talvi pakkasennätyksiä.

Uusi yritys oli vuorossa kevättalvella, jolloin hiihtämiseen ja leirielämään oli käytettävissä huomattavasti enemmän valoisaa aikaa.

Starttasimme reissuun Vuotson Majan pihasta. Pakkasta oli vähän, mutta lunta runsaasti.

15 kilometrin hiihtämisen jälkeen leiriydyimme Mutenian kylää vastapäätä olevan aapasuon reunalle.

Suurten vesistöjen läheisyydessä sijaitsevalla suolla ilma alkoi muuttua huomattavasti kylmemmäksi. Kelohongat napsahtelivat pakkasessa.

Aapasuot ovat auringonlaskun jälkeen todella kylmiä paikkoja.

Hiljaisen kylän menneet loiston päivät

Sää voi tällä alueella kuitenkin muuttua totaalisesti melko lyhyessäkin ajassa.

Aamulla teltan ovesta pilkisti aivan toinen maailma ja aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta.

Hiihdimme lähes täydellisessä puuterilumessa. Erämaa levittäytyi ympärillä pakahduttavan kauniina. Suksi luisti ja hanki kantoi.

Kun saavuimme pienen mäen päälle keskelle vanhoja hirsitaloja ja aittoja, yritin kuvitella, miltä hiljainen kylä näytti sen loiston päivinä.

Asuntoja pidetään edelleen kunnossa, mutta niihin ei pääse sisälle ilman lupaa.

Mietin järven jään alla olevaa mustaa pimeyttä ja veden sylissä lepääviä taloja. Olisiko niistä näin pitkän ajan jälkeen jäljellä enää mitään?

Rakennusten tutkiminen kesti kauan.

Aurinko alkoi painua alemmas, joten loputtomalta tuntuneen umpihankihiihdon jälkeen löysimme metsän reunasta kylmältä viimalta suojassa olevan leiripaikan.

Salaperäinen ja pyhä paikka

Olimme alun perin ajatelleet hiihtää myös Sompiojärvelle ja siellä sijaitsevalle Akmeelinkummulle. Paikkaa nimitetään vieläkin hieman virheellisesti Akmeelin haudaksi, vaikka myös alkuperäisen haudan on oletettu kadonneen Lokan tekojärven aaltoihin.

Kertomusten mukaan Akmeeli oli Lapin noidista mahtavin. Hän pystyi rummutuksen myötä matkaamaan erämaassa lintuna, sutena tai tuulenpuuskana ilmassa.

Hänet tunnettiin mahtavista voimistaan laajalti Saamenmaassa, jopa Norjassa ja Venäjällä asti. Akmeelin sukulaisia kerrotaan edelleen asuvan Sompion alueella.

Sompion erämaa-alue ja luonnonpuisto ovat muutenkin erikoislaatuisia paikkoja.

Esimerkiksi Nattas-tunturit ovat saamelaisille pyhiä paikkoja. Niiden laella sijaitsee paljon korkeita kivikasoja eli tooreja, joilla on aiemmin palvottu jumalia.

Pyhä-Nattaselta avautuvat maisemat on monessa yhteydessä mainittu yhdeksi Suomen kauneimmista. Kauneus viehättää retkeilijöitä, mutta kannattaa muistaa, että saamelaisalueella liikutaan elävän kansan ja perinteen äärellä.

Esimerkiksi kivien vieminen Pyhä-Nattasen huipulta ei ole hyväksyttävää, eikä sinne pidä rakennella myöskään omia kivikasoja.

Nattas-tunturit ovat osa Sompion luonnonpuiston aluetta, jossa kulkeminen on sallittua vain merkityillä reiteillä.

Olimme ajatelleet nousta myös Pyhä-Nattasen huipulle, mutta jouduimme hylkäämään ajatuksen yhä sakenevan lumipyryn johdosta. Akmeelin kummustakaan olisi tuskin juuri mitään näkyvissä, joten hiihdimme oikotietä takaisin Sompion tielle.

Moottorikelkan jälkiä oli turha seurailla avoimilla aapasoilla, sillä näkyvyys alkoi olla todella huono. Kohta emme erottaisi taivaanrantaa ja valkoista maata toisistaan.

Umpihanki taittaa terän kokeneestakin erähiihtäjästä, joten kovin kokemattomana koskemattomille lumille ei kannata lähteä tahkoamaan. Me selvisimme hikisestä urakastamme, vaikka vanha moottorikelkkaurakin upotti melkoisesti.