Menossa oli metsähanhilaskenta.
Mathias Hintze kaarteli helikopterilla lammelta toiselle Kaldoaivin erämaassa Inarissa, lähellä Utsjoen rajaa. Kyydissä oli kaksi Luonnonvarakeskuksen tutkijaa.
Heinäkuun alussa hanhet vaihtavat sulkia eivätkä pysty lentämään. Siksi ne viettävät aikaa lampien ympärillä, sillä vaaran uhatessa ne pulahtavat veteen turvaan.
Alla levittäytyi tunturiylänkötyyppinen avara maisema, jossa kasvoi korkeintaan vaivaiskoivua. Kopteri lensi matalalla ja oli siirtymässä reittipisteeltä toiselle.
Yhtäkkiä Hintze huomasi alapuolella rautaromua, ja sitä oli paljon. Laajalla alueella.
– Aika nopeasti huomasimme, että kyse on vanhasta lentokoneesta, Hintze kertaa reilu vuosi tapahtuneen jälkeen.
Alumiinipellinpalaset ja lentokoneen rungon osat makasivat suomaisella alueella, mutta ne olivat pysyneet pinnalla.
Mathias Hintze on lentänyt samoilla Inarin ja Utsjoen alueilla viitisen vuotta ja nähnyt lentokoneen hylkyjä ennenkin. Hän on merkannut niiden sijainteja ylös, mutta tämä kohde oli uusi.
– Pyörimme siinä jokusen minuutin ja kävimme uteliaisuudesta katsomassa, mistä on kyse. Otin paikan talteen, mutta matka jatkui aika nopeasti, sillä aikataulut painoivat päälle.
Hanhet piti saada laskettua.
Hintze ilmoitti havainnostaan poliisille ja kertoi, että lentokoneen osien lisäksi maastossa lojui myös konekivääri ja sen patruunoita.
Poliisin tutkintailmoituksen mukaan noin 200 x 200 metrin alueella oli satoja erikokoisia lentokoneen kappaleita. Lisäksi niitä oli harvakseltaan kauempana, isojakin.
Osa kappaleista oli hieman maan pinnalla, mutta muuten palaset olivat hautautuneet syvälle maahan.
Yhdessä osassa oli kyrillistä kirjoitusta.
Ruostuneen ilmatorjuntakonekiväärin rungon sisältä löytyi patruuna, ja lisäksi niitä löytyi muualta maastosta. Poliisi arvioi, että osa voisi olla räjähtäviäkin.
Luita tai muuta vainajiin viittaavaa ei havaittu.
Poliisin ilmasta ja maasta ottamista valokuvista paljastui, että lentokoneen kappaleiden vieressä oli kaksi pyöreää, halkaisijaltaan noin viiden metrin kokoista aukkoa. Tutkintailmoituksessa niiden arveltiin olevan todennäköisesti pommien jäljiltä.
Poliisi keräsi aseen ja patruunat talteen ja alkoi selvittää asiaa.
Vaikka maassa lojui ammuksia ja paikka oli poliisille tuntematon, löytö ei kuitenkaan ollut uusi.
Suomen Ilmavoimamuseon entinen johtaja ja ilmavoimien upseeri evp Hannu Valtonen tunnisti paikan ja koneen. Hän kertoi poliisille käyneensä itsekin kyseisellä hylyllä kolme kertaa.
Kyseessä on venäläinen pommikone, joka putosi 15. syyskuuta vuonna 1942. Sen nelihenkinen miehistö on jäänyt kadoksiin.
Tämän tiedon saatuaan poliisi lopetti tutkinnan, mutta mitä hylystä siis tiedetään?
Hannu Valtonen on tutkinut lentokoneenhylkyjä vuosikymmeniä. Tosin ei enää, vaan "40 vuotta ja 40 kiloa sitten".
Hän on kirjoittanut aiheesta kirjoja, joista Hylkyretkiä Pohjolaan (2009) kertoo myös tästä tapauksesta. Kirjan julkaisemisen jälkeen on tullut kuitenkin uutta tietoa.
"Mainitsin jossain vaiheessa vanhalle koulukaverilleni Kari Liukkoselle, että mieli teki pohjoisen jängille lentokoneenhylkyjä etsimään. Pikaisesti päädyimme siihen, että sinnehän lähdetään", Valtonen kertoo kirjassa harrastuksen alkamisesta vuonna 1971.
Ryhmään liittyi myös Veikko Liukkonen. Kaldoaivin erämaan hylky on Valtoselle erityinen, sillä se oli vasta toinen hänen löytämänsä.
Kirjan mukaan hylky sijaitsee Alduvaarassa, joka nykykartoissa tunnetaan nimellä Áldovárri.
"Kun aloimme nousta Alduvaaran rinnettä, alkoi myöskin löytyä koneen kappaleita ja saatoimme todeta niitä olevan noin kahden kilometrin matkalla. Kovin oli pahasti DB-3F hajonnut ilmassa. Nokan lasituksen perusteella se oli helppo tunnistaa", Valtonen kirjoittaa.
Neuvostoliittolainen Iljushin DB-3F eli Il-4 oli keskiraskas pitkänmatkan pommikone. Sen edeltäjä oli Iljushin DB-3, joka oli suunniteltu kolmen hengen miehistölle. Edelleen kehitetty, nelipaikkainen ja tehokkaampi kone nimettiin Iljushin Il-4:ksi.
Valtonen päätteli, että koneen oli täytynyt hajota ilmassa kovassa vauhdissa, sillä esimerkiksi haljenneen nokkatähystämön osilla oli noin kilometri väliä.
Yksi siipi oli iskeytynyt johtoreuna edellä maahan, ja pyrstöosa oli ylempänä rinteellä. Venäläiset näyttivät käyttäneen Suomen ilmavoimien tapaista suojamaalausta: mustaa ja vihreää päällä ja sinistä alapinnoilla.
Raju hajoaminen voi Valtosen mukaan kertoa esimerkiksi huomattavasta ylinopeudesta ja siitä, että kone oli hajotessaan vielä korkealla. Asennontajun menetys mittarilennossa on hänen mukaansa hyvä oletus tapahtuneen syyksi.
Mittarilento tarkoittaa lentämistä laitteiden avulla, eli ilman lentäjän suoria näköhavaintoja. Tätä tarvitaan esimerkiksi pilvessä.
– Silloin on se vaara, että horisontit menevät sekaisin, Valtonen selventää.
Lentäjä ei enää tiedä, onko menossa ylös vai alas, tai lentääkö suoraan vai kaartaen. Kone karkaa käsistä eikä tilanne ole enää hallussa.
Valtonen pahoittelee kirjassaan olevan tiedon virheellisyyttä. Nykykäsityksen mukaan kone kuului 36 pommitusdivisioonan 45 pommituslentorykmenttiin, jonka osasto hajosi huonossa säässä.
Osa näistä koneista hyökkäsi Inarin kohteita vastaan, mutta tämän koneen osalta siitä ei ole tietoa.
Nykytiedon mukaan turmassa kuolivat aliluutnantti Onoscko, luutnantti Selivanov, kersantti Antonnikov ja kersantti Shigor.
Valtonen palasi hylylle vielä kaksi kertaa.
Vuoden 1974 elokuussa käynti jäi hyisen sään vuoksi lyhyeksi, mutta maastosta jo aiemmin löytämänsä peltisen tähystäjän istuimen hän kantoi mukanaan pois.
Saman vuoden syyskuussa Valtonen oli oppaana filmausmatkalla. Toimittaja Olavi Puusaari teki ohjelmaa jatkosodan päättymisen 30-vuotispäivään liittyen, ja sitä varten Puusaari halusi kuvata lentokoneenosia maastossa.
Yksi kohteista oli Alduvaaran hylky. Sitä kuvattiin ilmasta, mutta laskeuduttiin tutkimaan myös maasta käsin. Tällä kertaa Valtonen havaitsi koneen moottorin.
Paljonko sota-aikaisia hylkyjä Suomen maastoissa vielä on? Sitä ei tiedä kukaan, mutta ennestään löytämättömiä kohteita on jo todella vähän. Silti löytöjäkin tapahtuu, ja on tapahtunut jopa tänä kesänä.
Puolen tuhatta, on Hannu Valtosen arvio Suomeen pudonneiden koneiden määrästä. Kirjassaan hän esittelee 114 hylkyä, joilla on käynyt itse, sekä lisäksi muiden harrastajien havaintoja.
Kokonaisarviota määrästä ei tunne myöskään Suomen Ilmailumuseon intendentti Matias Laitinen. Tietämättömyys johtuu siitä, että tällä hetkellä tietoja ei rekisteröidä mihinkään.
Sota-ajan ilma-alusten hylyt eivät alle satavuotiaina kuulu muinaismuistolain piiriin, eikä niistä ole kiinnostunut mikään viranomainenkaan. Museoilla ei Laitisen mukaan ole resursseja, vaikka kiinnostusta olisikin.
– Kyllä niitä varmasti satoja on, Laitinen arvioi määrää ja tähdentää, että pudonneet ilma-alukset sekä säilyneet, löytyneet ja pois korjatut hylyt ovat kaikki eri asioita.
– Kaikki, mikä on maalle pudonnut, on löydetty joskus, jopa Lapin erämaista, hän sanoo.
Oma lukunsa ovat vesistöihin pudonneet koneet. Siellä löytämättömiä kohteita on meriarkeologi Laitisen mukaan varmasti. Niistä Ilmailumuseo saa yhteydenottojakin.
Tiedon karttuminen on valveutuneiden vapaaehtoisten varassa. Aktiiviharrastajia on kourallinen. Heille hylkyjen etsiminen on intohimo, mutta löydöistä ei julkisesti juuri huudella.
Laitinen kertoo, että museo tekee yhteistyötä vastuullisesti toimivan harrastajaryhmän kanssa, joka dokumentoi ja raportoi havainnoistaan asianmukaisesti. Heidän toimintaansa ei kuulu osien kerääminen, ja se onkin syy, miksi paikat halutaan pitää salassa. Myös laitonta osien keräämistä ja myyntiä tapahtuu.
Laitonta se on siksi, että kaikki löytyvä sotamateriaali, myös neuvostoliittolainen ja saksalainen, kuuluu Suomessa puolustusvoimille.
Ehjiä ilma-alusten hylkyjä ei ole toiveissa Suomesta enää löytää maalta. Vesistöistä ja varsinkin syviltä merialueilta löytyminen voi sen sijaan voi vielä mahdollista, joskin hyvin harvinaista.
Viime vuonna Suomenlahdelta Viron talousvyöhykkeeltä löytyi kaksi Aero Oy:n, nykyisen Finnairin, vuosina 1935 ja 1940 kadonnutta matkustajakonetta. Tämä on Laitisen mukaan ehdottomasti merkittävin viimeaikainen löytö, vaikka nämäkään kohteet eivät olleet enää ehjiä.
Tämän vuoden maaliskuun 19. päivänä nostettiin Oriveden Haukkajärvestä yli 80 vuotta uppeluksissa ollut moottori, Pratt & Whitney R-1535 Twin Wasp Jr.
Moottorin nosto- ja entisöintihankkeen suunnitteli ja organisoi Pekka Simula, joka toimi vuosina 2000–2017 Suomen Ilmailumuseon sukeltajaryhmän vetäjänä. Sinä aikana hän pääsi tutkimaan ja joskus nostamaankin sodanaikaisia lentokonehylkyjä ja niiden osia Suomen rannikko- ja järvivesistä.
Simula korostaa sijaintipaikan ainutlaatuisuutta.
– Kyseinen korpijärvi on paitsi maisemiltaan postikorttimaisen kaunis, myös tiheästi asuttua Etelä-Suomea. Se, että pirkanmaalaisjärvessä on maannut 84 vuotta käytännössä koskemattomana tuollainen ilmailuhistoriareliikki, on pientä suurempi ihme.
Tieto nostosta julkistettiin 19. toukokuuta eli päivänä, jolloin koneen putoamisesta tuli kuluneeksi tasan 84 vuotta.
Suomen ilmavoimien lentolaivue 32:n Fokker D.XXI-hävittäjäkone FR-137 oli noussut taitolentoharjoitukselle Siikakankaan lentokentältä Ruovedeltä, mutta joutunut syöksykierteeseen ja pudonnut järveen.
Ilmanvoimat suoritti tutkintaa vaikeakulkuisella korpijärvellä jo samana kesänä 1941. Toukokuussa 1988 ilmavoimien sukeltajat nostivat järvestä koneen runko-osia, jotka käytettiin FR-110 -koneen entisöintiprojektiin.
Koneen harvinainen kaksoistähtimoottori jäi silloin vielä veteen, mutta oli nyt nostettaessa erinomaisessa kunnossa.
Simula pitää tätä sekä Kiantajärven vuoden 2018 projektia uransa näyttävimpinä. Seitsemän vuotta sitten Suomussalmen Kiantajärvestä nostettiin talvisodan aikaisen venäläishävittäjän moottori. Tämä Shevetsov M-25 on nähtävissä Raatteen Portin talvisotamuseossa.
Yleensä nostohankkeissa vetovastuun kantaa joku museo.
– Oriveden hankkeemme on kuitenkin poikkeuksellinen siinä, että sen taustalla ovat enemmän ilmailuteollisuutta edustavat elinkeinoelämän toimijat, joiden rahoituksella hanke on toteutettu, Simula kertoo.
Sotamuseo tuki hanketta ja hyväksyi nostamisen.
Moottoriin liittyy hauska ja ajankohtainen yksityiskohta. Yli 80 vuoden tauon jälkeen seuraava Pratt & Whitneyn valmistama hävittäjämoottori Suomen ilmavoimissa on tulevissa F-35A -hävittäjissä.
Löytämättömiä palasia saattaa kuitenkin vielä olla kuivalla maallakin. Joskus on olemassa tieto paikasta, jossa jotain pitäisi olla, mutta mitään ei ole vielä löytynyt.
Hannu Valtonen kertoo, miten vuosikaupalla etsittiin koneen jäänteitä Jäämerentien varresta paikasta, josta itse kone on aikanaan korjattu pois.
Eräs aktiivisista hylkyjen etsijöistä onnistui yhdistämään eri lähteiden, kuten digitoitujen sotapäiväkirjojen tietoja ja paikantamaan alueen Kaunispään tunturin lähelle, vain muutaman kymmenen metrin päähän 4-tiestä tänä kesänä.
Maasta löytyi muutama pellinpala.
Ne olivat peräisin saksalaisesta Junkers Ju 87 R-4 Stukasta, joka tuhoutui maahansyöksyssä 22. lokakuuta 1941. Ohjaaja, yliluutnantti Hans Stöhr sekä sähköttäjä-ampuja, korpraali Hugo Diekscheider menehtyivät.
Ilmavoimamuseon johtajan, everstiluutnantti evp Kai Mecklinin mukaan lento-onnettomuus on ollut tiedossa jo aiemmin, mutta tähän asti paikka on ollut hukassa.
Stuka kuului seitsemän koneen ryhmään, joka lensi Rovaniemeltä kohti Kirkkoniemeä. Koneista kolme palasi lähtöpaikkaan kesken matkan ja kolme jatkoi määränpäähän. Yksi putosi välille.
– Epäilen, että syynä oli huono sää, Valtonen päättelee paluupäätöksistä.