Kaikesta kuulee, että vuosisatoja vanhasta männystä on tullut Hannu Saloniemelle rakas. Kuulostaa melkein kuin puhuttaisiin perheenjäsenestä.
– Siinä rungossa on peikon naama. Olen käyttänyt siellä lapsenlapsia ja sanonut, että jutelkaapa murheenne sille, Saloniemi kertoo maasturinsa rattia käännellen.
Puulle on perhepiirissä lempinimikin.
– Se on vanhus.
Olemme matkalla katsomaan ikimäntyä, jonka Saloniemi haluaa rauhoittaa luonnonmuistomerkkinä. Puu kasvaa vaarojen ja soiden pirstomassa metsässä huonokuntoisen pikkutien varressa aivan Tornion pohjoisosassa.
Aurinko kuumentaa auton, mutta ojissa on vielä lunta. Metsä ympärillä on nuorehkoa. Kartasta näkee, että maasto on täynnä metsäojia. Saloniemi harmittelee, että puuvanhuksen vieressä oleva järvi on pilattu vetämällä laskuoja suoraan siihen.
– Ei ojitusta enää nykyään sillä tavoin tehtäisi. Olen miettinyt, voisiko järven jotenkin ennallistaa.
Ikimännyn eteläpuolella muutama soiseva neliökilometri näyttäisi säästyneen kaivureilta. Saloniemi on kotoisin Tornion Yli-Liakasta, mutta puuvanhus tuli hänen elämänpiiriinsä vasta kymmenkunta vuotta sitten metsäkauppojen myötä.
– Puun ympärillä on talousmetsää, jossa ei sinänsä ole mitään erityisiä luontoarvoja, Saloniemi kertoo.
Saloniemi pysäyttää autonsa, olemme perillä. Tielle asti näkyy, että yksi puu on muita järeämpi. Silmiinpistävän korkealle se ei ulotu, eikä siihen välttämättä kiinnitä äkkivilkaisulla huomiota muiden puiden keskellä.
Puun juurella mittasuhteet alkavat hahmottua paremmin. Runko on niin paksu, että yhden ihmisen kädet eivät yllä sen ympäri. Saloniemi ottaa mittanauhan, joka vahvistaa ympärysmitaksi noin 2,5 metriä. Aivan maan lähellä puu levenee vielä lisää.
– Tämä on satoja vuosia vanha. Olen miettinyt, että miksi se on saanut jäädä pystyyn. Metsä ympärillä on ehkä 70-vuotiasta. On voinut käydä niin, että puun kaatamiseen ei ole ollut silloin työkaluja, sillä tätä ei saa millään pokasahalla nurin. Tai ehkä maanomistajat ovat muuten vain olleet fiksuja, Saloniemi pohtii.
Tikka on käyttänyt puuvanhuksen kyljessä olevaa rakoa lautasenaan, sillä maassa on paljon auki hakattuja käpyjä. Näyttäisi, että aivan juuresta on joskus sahattu irti yksi haara tai oksa. Jäljellä olevat oksat ovat vanhoille männyille tyypilliseen tapaan ylhäällä. Yhdellä oksalla huojuu hiljaa vanha risupesä.
Muutaman metrin korkeudella rungossa on tosiaan peikon tai pöllön naamalta näyttävä kelottunut muodostuma. Mietimme, olisiko siinä voinut olla joskus iso pahka.
Joku kuoriainen vaeltaa kilpikaarnan uurroksissa. Puu näyttää iästään huolimatta elävältä ja terveeltä: lähes jokaisessa oksassa on vihreät neulaset.
– Puulla on mahdollisuus elää vielä satoja vuosia, ja säilyä kelona satoja vuosia lisää. Mikään myrsky tätä ei pysty kaatamaan, Saloniemi sanoo.
Kun ajatus puun suojelemisesta heräsi, Saloniemi alkoi etsiä tietoa netistä. Nopeasti selvisi, että puun voi rauhoittaa luonnonmuistomerkkinä kunnan kautta.
Saloniemi haki rauhoitusta, ja ympäristöviranomaiset kävivät keväällä tutustumassa kohteeseen paikan päällä. Ympäristölautakunta hyväksyi rauhoitushakemuksen viime viikolla. Asia menee vielä kaupunginhallituksen ja -valtuuston käsiteltäväksi, mutta on vaikea kuvitella, mihin rauhoitus voisi enää kaatua.
Puuvanhuksen ympärille on suunnitteilla iso tuulipuisto. Saloniemi on jo kertonut tuuliyhtiölle, että puuhun ei saa missään tapauksessa kajota.
– Jos tietä pitää leventää tai kaapeleita kaivaa, se pitää tehdä toiselle puolen tietä. En ole huolissani, että tuulipuisto uhkaisi puuta, Saloniemi sanoo.
Suojelulla Saloniemi haluaa kuitenkin varmistaa, että puu olisi turvassa vielä kauan hänen jälkeensäkin.
– Kun minusta aika jättää, niin eihän sitä tiedä, kenelle metsä aikanaan menee. Ihmisen aika on niin lyhyt satoja vuosia vanhaan puuhun verrattuna. Sillä on vielä paljon enemmän tulevaisuutta kuin meillä täällä, Saloniemi sanoo.
Kun tutkimme Hannu Saloniemen kanssa ikimäntyä lähempää, siitä paljastuu yllätys. Yhden kyljessä olevan kolon pohjalla on vajaan sentin läpimitaltaan oleva reikä, joka vaikuttaa ihmisen tekemältä.
Norja risu uppoaa noin 45 senttiä puun sisälle, eli reikä ulottuu puun sydämeen ja ehkä vähän ylikin. Olisiko rungosta kairattu joskus lustonäyte puun iän määrittämiseksi? Se saattaisi selittää, miksi ikimänty on merkitty yleisiin karttoihin tähdellä.
Valitettavasti asiaan ei saada lisävalaistusta. Maanmittauslaitokselta kerrotaan, että tähtimerkintä tarkoittaa harvinaista tai poikkeuksellista puuta, mutta merkinnän ajoituksesta tai perusteluista ei löydy tietoa. Puuvanhuksen karttamerkintä voi siis olla vaikka vuosikymmeniä vanha.
Luonnonvarakeskus Luken erikoistutkija Samuli Helama puolestaan kertoo, että puiden ikätutkimuksia varten tehtyjen lustokairausten tietoja ei ole kerätty mihinkään yhtenäiseen tietokantaan. Näin ollen emme saa varmistusta siitä, onko puuvanhuksen ikä jossain vaiheessa selvitetty laskemalla sen vuosirenkaat.
Suomen vanhin tunnettu mänty kasvaa rajavyöhykkeellä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tutkijoiden mukaan se on noin 800-vuotias. Utsjoelta on löydetty vieläkin vanhempia, jopa yli 1 000-vuotiaita katajia, mutta näin vanhat katajat ovat äärimmäisen harvinaisia. Katajien ikää ei voi selvittää varmasti puuta tuhoamatta.
Puita, lähteitä ja lohkareita
Luonnonmuistomerkki on yksittäinen tai pienialainen kohde, joka kaunistaa maisemaa tai erottuu siitä selkeästi esimerkiksi kokonsa vuoksi. Rauhoituksen perusteena voi olla myös kohteen harvinaisuus tai tieteellinen arvo.
Suomessa on rauhoitettu ainakin 2 500 luonnonmuistomerkkiä. Useimmat ovat puita tai puuryhmiä, mutta joukossa on myös siirtolohkareita, luolia, hiidenkirnuja, lähteitä ja harvinaisten kasvien esiintymiä.
Yksityismaalla sijaitsevan luonnonmuistomerkin rauhoittamisesta päättää kunta maanomistajan hakemuksesta tai tämän suostumuksella. Kunta päättää myös rauhoituksen purkamisesta. Valtion maalla rauhoituksesta päättää se viranomainen, jonka alueella kohde sijaitsee.
Rauhoitetun luonnonmuistomerkin turmeleminen on kielletty. Luonnonmuistomerkit tulee merkitä maastoon selvästi.