Etiketti on kulunut pois, mutta yhä paikallaan oleva korkki paljastaa olutpullon Toppilan Mallasjuomatehtaan (1919–1967) tuotteeksi.
Oululaisen Hannu Orellin käsi osui pulloon sukelluksella s/s Telman hylylle vuonna 1978. Laiva oli uponnut täydessä sellulastissa Oulun Kattilankallan läheisyyteen uudenvuoden aatonaattona 1939.
Ensisukelluksen Telmalle harrastajasukeltaja oli tehnyt edellisenä vuonna.
Näkyvyys vedenpinnan alla oli kehno, kun Orell laskeutui uppoamisessa syntyneeseen kylkirepeämään. Massapaalit tursusivat ja olo oli hieman jännittynyt. Oli mietittävä hetki, mihin päin lähtisi, sillä hän halusi nähdä jotain muutakin.
Juomavarastoon laskeuduttiin portaita pitkin. Alhaalla oli kaksi huonetta. Muta pölisi kosketuksista, joten oli etsittävä käsikopelolla, jos jotain mieli löytää pintaan nostettavaksi.
– Hylystä nostettiin olutpullojen lisäksi vissyä, viinapulloja ja Limingan Osuusmeijerin kermapullo, jossa ei kyllä enää ollut vuolukermaa vaan "kirveskermaa". Se oli mennyt aivan tönköksi, Orell kertoo.
Ensisukellusta seurasi lukuisia muita yli 20 vuoden ajan. Ja on syvyyksien aarteita maisteltukin.
Vesillä vauvasta lähtien
Nyt Orell on levittänyt merestä sukellettuja aarteita oululaisravintola Allin matalan pöydälle.
Arviolta 60-senttinen messinkinen kaide oli alkujaan rahtialuksen portaikon yläpuolella. Ainakin kaiteen ja olutpullon hän on päättänyt lahjoittaa ravintolan rekvisiitaksi.
Meri on Orellille tärkeä, ja sen äärellä hän asuukin. Mitä muuta voisikaan olettaa, sillä vesillä hän on ollut "vaippaikäisestä", 1950-luvun alusta lähtien. Sukellus alkoi ystävien esimerkin innoittamana vuonna 1972.
– Halusin kokeilla, miltä tuntuu hengittää veden alla paineistettua ilmaa. Ehkä sitä kuvitteli olevansa Jacques Cousteau.
Varsinkin hylkysukellus vei Orellin heti mennessään. Sukellusseura Vesimiesten kesäisin järjestämille tutkimusleireille oli suorastaan pakko päästä. Mukana kulki usein myös hänen tyttärensä.
Pinnan alla on oma rauhansa. Veden alla kuulee sydämensä äänen hengityskuplien noustessa pintaan. Täysin hiljaista siellä ei kuitenkaan ole. Veden alle kantautuu laivojen humina ja potkureiden ääni.
Orellin mukaan sukeltaja tarvitsee tiettyä kylmäpäisyyttä.
– Kun laskeutuu yli kymmeneen metriin eikä näe juuri mitään, saattaa mielikuvitus lähteä laukkaamaan.
Vapaan hylyn houkutus
Oulun edustan vesillä on neljä tunnettua hylkyä: Telma, Sofia Maria, Laitakarin hylky ja niin sanottu Fransmanni. Niillä kaikilla sukellusseura Oulun Vesimiehissä (nykyisin Oulun Urheilusukeltajat ry) sukellusta harrastanut Orell on vieraillut.
Perämerellä hylkyjä on Museoviraston tilastojen mukaan parikymmentä.
Neljästä vain Telma on niin sanottu vapaa hylky. Muut ovat muinaismuistolain piirissä eli hylkyihin ei saa kajota eikä niiden luo saa tehdä sukellusretkiä ilman lupaa.
Telmasta tuli Orellille vapaa-ajan kohde, jonne hän teki "lukemattomia reissuja". Hollantilainen vuonna 1859 uponnut purjealus Sofia (myös Sophia) Maria puolestaan oli pikemminkin työkohde, jota kartoitettiin kymmenen vuoden ajan yhteistyössä Pohjois-Pohjanmaan museon kanssa.
– Toivomus olisi, että kaikki hylyt olisivat koskemattomia. Valitettavasti näin ei useinkaan käy, kun kyseessä on Telman kaltainen vapaa hylky.
Orell kertoo yrittäneensä 1970–1980-lukujen vaihteessa selvittää, kuka Telman hylyn omistaa.
Hänen onnistui jopa saada uppoamisen aikainen kippari puhelimeen Tukholmasta, mutta kun tämäkään ei omistajaa tiennyt, hylkyä ruvettiin kohtelemaan "vapaana riistana".
– Tuskin siellä enää mitään irtaimistoa on, sillä 1980-luvulla sieltä on tuotu varmasti kaikki pois. Ihminen on hamsteri, joka haluaa itselleen kaiken. Sellaiseen olen itsekin syyllistynyt ottaessani hylystä esineitä.
Kippari oli kuitenkin ottanut Telmasta matkaansa uppoamisvuoden 1939 lokikirjan. 1970-luvun lopulla nostettiin pintaan myös vuoden 1938 lokikirja, josta Orellilla on tallessa aukeama.
Ensimmäisenä Fransmannilla
Hylkysukellus on oma taiteenlajinsa, jota varten Hannu Orell kävi meriarkeologian kurssin vuonna 1979 yhdessä sukellusparinsa Tuomo Tervon kanssa. Suomenlahden saarella pidetyllä kurssilla hänelle opetettiin, miten hylkyjä tutkitaan.
Hylkysukellukseen liittyy aina pieni jännitys, varsinkin silloin, kun hylyn tarkka sijainti ei ole tiedossa.
Orell ja Tuomo Tervo olivat ensimmäiset sukeltajat, jotka kävivät ranskalaiskuunari Fransmannin hylyssä. Vuonna 1865 uponnut Fransmanni sijaitsee Hailuodon Santosennokan pohjoispuolella.
Alkujaan se oli rantahylky.
– Hylky ajautui rantaan ja luotolaiset ottivat siitä irti kaiken, minkä vain sai. Sitten se ajautui ilmeisesti myrskyllä pois rannasta ja upposi. Löysin hylyn perimätiedon perusteella, sillä sitä ei ollut merkitty karttaan.
Fransmanni oli Orellin mukaan kuitenkin sen verran huonokuntoinen, ettei siinä ollut juurikaan tutkittavaa.
Outo ääni Sofia Marialla
Hylkysukellusta voisi helposti verrata aarteenetsintään, sillä koskaan ei tiedä mitä löytää. Sofia Marialta Orell on löytänyt esimerkiksi kultaisen kellonvitjan ja hänen kaverinsa sen toisen puoliskon. Ne päätyivät Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmiin.
Eräällä sukellusreissulla Sofia Marialla Orell havahtui outoon ääneen. Vesimiesten sukellusryhmä oli laskeutunut 20 metriin tutkimaan hylkyä. Näkyvyys oli niin hyvä, että sukeltajilla oli lupa irrottaa väliköydet.
Kun Orell tutki paikkoja laivan keittiössä, alkoi jostakin kuulua tömähtelevää ääntä. Tahti oli kuitenkin sen verran hidas, että ääni tuskin oli toisesta laivasta peräisin, hän järkeili.
– Vilkaisin ylös keulaosaan, jonne kaverini oli mennyt. Hänen päänsä vilahti luukunraosta ja muta pöllysi.
Kävi ilmi, että äänen aiheuttikin tykinkuula, joka tömähteli laivan kannelle kaverin hivuttaessa sitä pikkuhiljaa eteenpäin.
Seuraava ihmetyksen aihe oli se, mitä tykinkuula tekee laivassa, jossa ei ole edes tykkiä.
Kuulalla oli varsin erikoinen tehtävä: se oli toiminut laivassa kapteenin makuusijan lämmittimenä.
– Kokki kuumensi ensin kuulan piisin (hellan) päällä ja lämmitti sillä kapteeni pedin.
Sofia Mariasta on nostettu paljon muutakin esineistöä.
Telman epäonninen matka
Telma on kuitenkin oma lukunsa. Sitä ei ole tarvinnut löytää, sillä laivan tarkka uppoamispaikka on merkitty karttaan.
Kohtalokas tapahtumaketju alkoi, kun jäänmurtaja lähti vetämään laivaa irti Oulun edustan jäistä ja kääntämään sitä voimallisesti.
Laiva oli saapunut Toppilaan joulupäivänä 1939 hakemaan sellulastia Oulu Oy:ltä. Talvisodan melskeistä huolimatta lasti oli määrä kuljettaa Sundsvalliin Ruotsiin.
Telma lähti Toppilasta 29. joulukuuta. Matka tyssäsi kuitenkin jo Toppilansalmen ulkopuolelle, Oulun redille. Linjaloistot olivat sodan vuoksi sammuksissa ja näkyvyys muutenkin huono. Lisäksi jäänmurtajalta viestittiin, ettei liikkeelle kannata vielä lähteä.
Uutta lähtöä valmistellessa laivaan lastattiin vielä lisää sellua. 30. joulukuuta lähtöä yritettiin uudelleen.
Laiva juuttui kuitenkin jäihin vielä kaksi kertaa. Lopulta sitä yritettiin kääntää takaisin kohti tulosuuntaansa. Keulaan tuli rytäkässä kolmen metrin repeämä ja sen kylki vaurioitui. Laiva alkoi vuotaa.
– Satamajäänsärkijä hinasi laivaa väärään suuntaan. Se meinasi upota keskelle väylää, mutta se saatiin hinattua hieman sivuun, Orell kertoo.
Miehistö pelastautui ja laiva vajosi illan tullen syvyyksiin.
– Sukeltajat nostivat myöhemmin sellua ylös. Se vietiin tehtaalle ja oli kuivattuna ihan käypää tavaraa. Telmassa on varmasti sellulastia edelleenkin, Orell arvelee.
Olut oli säilynyt syvyyksissä
Sukellusreissut Telmalle ovat Hannu Orellin mielestä olleet antoisia. Rautarakenteinen hylky on säilynyt myös varsin hyvin.
Laivasta nostettu ankkuri on esillä Toppilansalmen aallonmurtajalla. Peräruori puolestaan oli pitkään Orellin työpaikalla, mutta lopulta se otettiin Pohjois-Pohjanmaan museoon.
Eräällä sukellusreissulla Orell suuntasi keittiöstä portaita alas kohti varastokoppeja. Tilaan mahtui vain yksi sukeltaja kerrallaan.
– Ahtaanpaikankammoa ei hylkysukeltajalla saa olla.
Varaston hyllyiltä hän löysi pulloja, joissa oli olutta, vissyä ja viinaa. Telmasta vuonna 1978 löytynyt olutpullo lähetettiin Mallasjuomalle Lahteen tutkittavaksi. Sen sisältö todettiin erinomaiseksi.
Orell rohkeni maistaa olutta myös sukeltajakavereidensa kanssa.
– Se oli hyvää. Siihen oli käytetty huomattavasti enemmän ainesosia kuin siihen aikaan oluisiin oli tapana laittaa. Kyseessä oli laadukas olut.
Oluen maistelun jälkeen aukaistiin vielä yksi vissypullo ja todettiin sekin hyväksi.
Mutta viinapullojen kohtalo oli toinen. Niiden alumiinikorkit olivat hapertuneet ja pullot olivat hörpänneet merivettä.
Hannu Orellin sukellukset jäivät taakse vuonna 1998, mutta vesille hän suuntaa yhä joka kesä 35-jalkaisella moottoripurjehtijallaan. Sillä hän on kiertänyt Ahvenanmaan ja Perämerta "ylös ja alas".
– Kesän olen päivähoidossa venerannassa. Kun köydet irtoavat laiturista, olen jo perillä.
