Lappilaisessa lapsuudessani puita oli suunnilleen kolmea lajia. Mäntyä, koivua ja kuusta. Ehkä jokunen väräjävä pihlaja ja tylsä haapa.
En kiinnittänyt näihin kotoisiin puihin kummempaa huomiota. Ne tököttivät pihalla vailla jännitystä ja lumovoimaa.
Sen sijaan kirjoista ahmin metsäkuvauksia. Sellaisia kuin C. S. Lewisin Narnia-sarjassa, jossa puut osaavat tanssia ja taianomaisen metsän keskellä seisoo viehkeä lyhtypylväs. Rakastin kaikkia satuja, joissa lapset rakensivat puuhun majan ja pääsivät siten rauhaan uteliailta aikuisilta.
Nyt asun tiiviiksi rakennetussa kaupunginosassa, jota joku voisi perustellusti kutsua betonihelvetiksi. Metsään ei kuitenkaan ole pitkä matka, puistoon vielä lyhyempi.
Jo lapseni päiväkotimatkalla näen monia Narniasta tuttuja puulajeja: kirsikkapuita, jalavia, tammia, vaahteroita. Mustarastaat hyppelevät polulta sivuun, kun työnnän rattaita puiston läpi. Se tuntuu toisinaan melkein sadulta.
Etelän tuiki tavalliset lehtipuut ovat minusta ihmeellisiä. Niiden laajoihin oksistoihin on helppo kuvitella majarakennelmia ja kiipeilyretkiä.
Eritoten suurissa puissa on jotain syvästi lohdullista. Ne ovat vanhempia ja kärsivällisempiä kuin minä. Ne pysyvät paikallaan, sietävät meitä ihmisiä ja tekevät työnsä eleettä. Puhdistavat ilmaa ja keräävät tietoa vuosirenkaisiinsa. Tuulen havina lehdissä on unettavan kaunis ääni.
Havupuista suosikkini on mänty. Koen, että männyt jäävät usein jouluhehkutusta osakseen saavien kuusten varjoon, vaikka mäntyjen muotokielessä on jotain erityisen puhuttelevaa.
Nyt aikuisena olen oppinut kunnioittamaan myös lappilaisia puita. Niillä on oma eleganssinsa. Ne voivat olla takkuisen käppyräisiä ja matalia tai tyylikkään suoria ja minimalistisia. Pöyhkeitä tai runsaita ne eivät ole, pikemminkin kohtuuteen pyrkiviä.
Niiden olosuhteet eivät ole yhtä suotuisat kuin eteläisillä serkuillaan, mutta ne tekevät parhaansa. Ne ovat erikoistuneet pärjäämään kylmässä ja pimeässä.
Helsinkiläisen makuuhuoneeni ikkunan edessä huojuvat valtavat koivut ovat huvittavan kaukana lappilaisista vaivaisversioista. On vaikea olla näkemättä siinä symboliikkaa. Täällä on kaikkea ja paljon, pohjoisessa tullaan toimeen vähemmällä.
Ilmastonmuutos tietenkin kurittaa molempia seutuja. Osa lehtipuista hyötyy lämmöstä, mutta samalla tuholaiset lisääntyvät.
Iloitsen puista, koska olen laiska ja kiireinen. Puiston lehmukset ja tuomet ovat ihanan helppoja kasvikavereita. Minun ei tarvitse tehdä niiden eteen mitään. Ei lannoittaa, kastella tai kitkeä. Ei rämpiä suolla painava reppu selässä.
Arvostan tietenkin aarniometsiä ja kansallispuistoja, mutta en ole mikään eräilijä. Olen kaikin puolin tyytyväinen kerrostaloasukas enkä jaksaisi puunata edes pihaa edustuskuntoon. Puut ja pensaat riittävät minulle mainiosti.
Ihailen kyllä kauniita rintamamiestaloja puutarhoineen, mutta nopeasti katseeni hakeutuu rapistuviin ikkunanpuitteisiin ja rehottavaan nurmikkoon. Pääsen mieluusti helpommalla. Olen kiitollinen kaupungin viherihmisille, jotka hoitavat lähiseutuni vehreyttä.
Kaikkein eniten pidän siitä, miltä puut ja talot näyttävät vierekkäin. Puut pehmentävät talojen teräviä ääriviivoja. Syntyy illuusio ihmisen ja luonnon sopuisasta yhteiselosta.
Kaupungissa puita ei kaadeta talousmielessä, mutta turvallisuuden vuoksi tai rakennustyömaiden edestä kylläkin. Ymmärrän hyvin niitä naapurustoja, jotka ovat ryhtyneet vihaiseen vastarintaan, kun kotikadun puukujaa on suunniteltu hävitettäväksi.
Koska haluan kertoa lapselleni puista, minun on ryhdyttävä opiskelemaan. Täällä ei riitä, että erottaa hies- ja rauduskoivun toisistaan.
Opiskelu osoittautuu meditatiiviseksi. Puilla ja pensailla on ihania nimiä: silosalava, siperiankärhö, tuoksuköynnöskuusama, jalopähkinä. Myös sanasto on vanhahtavaa ja runollista. Viljelykarkulainen, verhiönliuska.
Silmut pullean munanmuotoisia, hedelmä maljamaisen kehdon ympäröimä.
Syysväritys tumman karmiininpunaisesta oranssiin ja kullankeltaiseen.
Kesälomasuunnitelmani numero yksi: pakkaan opaskirjan ja vihkon laukkuun ja lähden bongaamaan puita.