Hiljaisuus. Se sana toistuu Elsi Suorsan puheessa taajaan.
Luonnossa saa kokea hiljaisuuden. Vaelluksella kunnioitetaan omaa hiljaisuutta, mutta ennen kaikkea toisten. Hiljaisuudessa tunteet nousevat pintaan.
Suorsa vetää suosittuja ohjattuja vaelluksia syksyisin ja talvisin Muotkatunturin erämaa-alueella. Ne on tarkoitettu vain naisille.
Suorsa, alkujaan Oulun Puu-Toppilan tyttö, on nyt 73-vuotias ja paluumuuttaja. Hän asui ja teki töitä pääkaupunkiseudulla vuosikymmeniä, kunnes palasi pohjoiseen vuonna 2017.
– Olin niin onnellinen, kun löysin täältä lapsuuden ladut, hän sanoo haastattelupaikassamme Virpiniemessä.
Ladut ja lähiseudun retkikohteet tulivat Suorsan perheen lapsille tutuiksi. Välineet olivat kunnossa, siitä isä piti huolen, mutta eiväthän ne tuolloin kummoisia olleet. Isän perintöä on Elsi Suorsan liikunnallisuus ja rakkaus luontoon.
Rokua, Kuusamon reitit ja Kiutaköngäs, Livojärvi. Ne olivat perheen vakituisia retki- ja telttailupaikkoja, vaikka ei touhua silloin vaeltamiseksi kutsuttu.
Seikkailuakin oli, kuten hiihtoa ja mäenlaskua umpihangessa.
Marjastamassa autolastillinen Suorsan perhettä kävi yhdessä, ja matkassa oli isän vanerista rakentama perkausränni. Sitä pitkin puolukat vieritettiin saaviin niin, että samalla näppärät pikkukädet napsivat roskat pois.
Saavissa marjat survottiin saman tien, joten se ei täyttynyt hetkessä.
– Iso perhe toi sen, että sai tehdä, piti tehdä ja piti auttaa, lapsista toiseksi nuorin Elsi Suorsa sanoo.
Kun perhe lähti mäkisiä ja mutkaisia hiekkateitä pitkin Posiolle äidin veljen luo, oli isä ratissa, äiti etupenkillä ja takana neljä lasta. Turvavöitä ei siihen aikaan ollut.
– Matka kesti niin kauan, että välillä keitettiin potut.
Vuonna 2004 Elsi Suorsa sairastui vakavasti. Syöpä oli niin ärhäkkä, että todennäköistä oli jo, ettei hän olisi enää kertomassa tarinaansa.
– Tajusin elämän rajallisuuden, että kaikki on tässä ja nyt.
Vaikka syöpä on jo voitettu, muiston äärelle pysähtyminen nostaa edelleen kyyneleet Suorsan silmiin.
Hän sai tiedon sairastumisestaan, kun oli junassa työmatkalla Tampereelta Helsinkiin.
Perillä Helsingin rautatieasema tuntui keinuvan silmissä. Suorsalla oli mielessään kaksi vaihtoehtoa: mennäkö kotiin peiton alle itkemään vai töihin? Hän valitsi avoimuuden ja kertoi tilanteestaan muille.
– Sain tukea, ja uskalsin ottaa sen vastaan.
Elsi Suorsa ei pidä itseään mitenkään erityisen rohkeana. Se vain on hänelle luontainen tapa reagoida. Hän luottaa intuitioon ja uskoo ihmisen sisäiseen voimaan.
– Tunne ja tieto nousevat sisältä, hän sanoo kädet sydämensä päällä.
Elämäntilanteet ovat ehtineet koetella, mutta jossain siellä luotto on aina ollut, vaikka välillä vähän piilossa. Rankatkin kokemukset ovat kääntyneet voimavaraksi.
Luonnossa Suorsaa ei pelota mikään. Ohjaamiensa retkien lisäksi hän liikkuu ulkona paljon myös yksin sekä ystävättärensä kanssa.
Kerran hän on ollut saunatuvan terassilla lähes nokikkain karhun kanssa, ja pimeydessä hän on oppinut ensin pärjäämään, sitten nauttimaan siitä.
Luonnossa jalkojen alla on äiti maa ja tunturissa tapahtuu kohtaamisia. Maahisia, tai mitä tahansa luonnonhenkiä, Suorsa mainitsee, mutta pilke silmäkulmassa. Näihin uskominen on jokaisen oma asia.
Vaelluksilleen lähteville naisille Suorsa korostaa sitä, että jokaisen tulee antaa muiden kokea sen, minkä kokee. Ja tässä tullaan hiljaisuuteen.
Kun ulkomaailman kaikenlainen kiire ja häly hälvenevät ja suorittaminen laantuu, nousee mielensopukoista pintaan vaikka mitä.
Myös pelkoja, paniikkia ja todella vaikeita asioita. Tarvetta purkaa hyvin henkilökohtaisiakin tilanteita. Usein itkettää.
– Oman hiljaisuuden äärelle on vaikea pysähtyä, Suorsa sanoo.
Miksiköhän?
– En tiedä, löydetäänkö me siihen vastausta.
Tunteille on Suorsan vaelluksilla tilaa. Hän on iloinen ja kiitollinen siitä, että pystyy tarjoamaan naisille sellaisen mahdollisuuden.
– Antaa tunteiden tulla. Silloin vaellus on tehnyt tehtävänsä.
Sille, että Elsi Suorsan syys-, talvi- ja Espanjan-vaellukset on tarkoitettu vain naisille, on hyvin käytännöllinen peruste.
– Me naiset olemme arempia lähtemään yksin tai kaksin.
Toisaalta naisten vertaisporukassa jokainen saa olla oma itsensä, Suorsa kertoo. Se synnyttää hyviä energioita, ystävyyksiä ja yhteisiä juttuja. Jotain sellaistakin, jolle Suorsa ei löydä edes sanoja.
Omat vaellustaitonsa hän on hankkinut vaeltamalla sekä oppimalla viisaammilta, kuten Muotkan Ruoktun erämaakylää vuosikymmeniä isännöineeltä Hans Niittyvuopiolta. Nyt 92-vuotias legenda on siirtynyt yrityksen pyörittämisestä sivuun.
Ohjatun ryhmän mukana kulkee Suorsan lisäksi toinen opas ja taustatuki on kunnossa. Jos maastossa sattuu jotain, apua on saatavilla.
Kun uusi vaellusryhmä kokoontuu, siitä tulee Suorsan mukaan juuri sellainen, joka siitä kuuluukin tulla.
– Sattumia ei ole.
Jotkut ilmoittautuvat retkille kerta toisensa jälkeen. Äitejä ja tyttäriä on monesti.
Majoitus on järjestetty sisätiloihin, samoin jokailtainen sauna. Talvivaelluksilla retkilounaat kokkaa ravintola. Vaellukset ovat koko päivän retkiä mutta silti leppoisaa ja aitoa olemista, pinnistelemättömyyttä.
Muotkatunturit ovat Suorsalle mieluisia kohteita siksi, että erämaa-alueella ei kulje juuri merkittyjä reittejä. Erilaisia, kiinnostavia retkikohteita siellä riittää vaikka loppuelämän tarpeiksi.
– Ne ovat aidosti erämaata, eikä siellä ole ihmisiä. Se antaa toisenlaisen perspektiivin.
Muotkatuntureiden Jeageloaivi eli Jäkäläpää on yksi Suorsan suosikeista. Pääsy huipulle vaatii useamman nousun, ja kun sen saavuttaa, pääsee jokaiselta huokaus. Ympärillä avautuvassa panoraamassa näkyy Suorsan Niittyvuopiolta kuuleman mukaan peräti 63 huippua, osa niistä Norjassa.
– Kuningatarvaellus, hän kiteyttää.
Myös Karigasniemen Áilegas-tuntureista korkein on yksi vaellusten vakiopaikoista.
Tiukkoja tilanteita ovat jokien ylitykset. Joskus ylitys tapahtuu pyöreää pölliä pitkin, ja joitakin se saattaa alkaa huimata. Siihenkin Suorsalla on konstinsa.
– Lasken askelille tahtia: oikea, vasen, oikea, vasen... Joka pelkää, niin se pelkää, mutta niin hekin tulevat yli.
Jos taas vaeltajan voimat tuntuvat loppuvan kesken, otetaan rauhallisesti. Tuon sinä vielä jaksat, kertoo Suorsa siitä, miten kannustaa pilkkomalla matkaa osiin.
Selviytymisen jälkeen hankalat haasteet muuttuvat hyviksi muistoiksi.
Suorsa ei ota itseään turhan vakavasti, ja hurtti huumori kulkee matkassa myös vaelluksilla.
Sen on saanut kokea sekin reitillä vastaan tullut herrahenkilö, joka kutsusta istahti kosiopenkille naisporukan keskelle ja sai kuulla laulun Kalliolle, kukkulalle. Tai se matkan varrella kohdattu retkeilijäkaksikko, jolle naiset muodostivat vaellussauvoistaan kunniakujan.