Ki­vi­kau­den mys­ti­nen mies

Jos kivikauden mies parturoisi tukkansa, ajaisi partansa ja vetäisi hupparin ylleen, hän tuskin erottuisi kaupungin katuvilinästä.

Jos hän tekisi töitä ja harrastaisi nykypäivässä, hän olisi ehkä lääkäri tai insinööri, joka vapaa-ajallaan huristaisi veneellä tyrskyjä päin, kalastaisi tai maistelisi jänniä sieniä.

Tai kertoisi meille, ettei käsityksemme kivikauden miehestä ja elämästä pidä lainkaan paikkaansa.

Kivikauden ihmisten elämästä, elinkeinoista ja arkisista askareista tiedetään jo aika paljon, mutta ajatusmaailmasta, ulkoisesta olemuksesta ja vaatetuksesta puolestaan todella vähän mitään varmaa.

Siksi se, mitä Yli-Iin Kierikin alueella tapahtui noin 7 000–5 000 vuotta sitten ja millaisia miehet olivat, on herkullista ajatusten tuulettelua myös tiedekeskuksen kuraattori Patrik Franzénille, museolehtori Maria Kuninkaalle ja museolehtori Sami Viljanmaalle.

– Se ihanuus on esihistoriassa, että voimme pohtia eri vaihtoehtoja, Kuningas sanoo.

Sosiaalisessa mediassa kivikauden mies on alkukantainen ja aggressiivinen, raakaa lihaa popsiva villi. Yksinäinen metsästäjä, jonka nainen (tai naiset) ovat näkymättömissä jossain kotiluolan nurkassa. Maskuliinisuuden karikatyyri, lällyn pehmomiehen täydellinen vastakohta.

Vaan entäpä jos Kierikissä silloista merenrantaa tallustellut tyyppi olikin lempeä ja sukurakas hahmo, joka tykkäsi koristautua ja lähti hylkeenpyyntiin parhaalla mahdollisella porukalla, sukupuolista riippumatta?

Sekin on nimittäin täysin mahdollista.

Viitisen tuhatta vuotta sitten Kierikin ympäristö oli täysin erilainen kuin nyt. Siinä, missä nyt on tukevasti kuivaa maata, oli silloin merenlahti.

Meri oli todennäköisin syy siihen, että Kierikkiin muodostui yhteisö.

Merestä metsästäjä-keräilijät saivat saalista, kuten kalaa ja hylkeitä, ja he saivat sitä runsaasti. Ruokavalio oli proteiinipitoinen: lihaa, kalaa, marjoja ja sieniä.

Hyvin todennäköisesti kivikautiseen metsästysseuraan kuului sekä miehiä että naisia.

Patrik Franzén arvelee, että pienehkössä yhteisössä tehtävät eivät voineet olla kovin eriytyneitä. Se teki, ken parhaiten taisi, ja riittävän hyvä ampuja otettiin varmasti metsästysporukkaan mukaan sukupuolesta riippumatta, Kuningas jatkaa ajatusta.

Jauhamiseen tottuneet leukalihakset olivat vahvat, ulkoinen habitus terve ja voimakas.

Toki väestön keski-ikä oli reilusti alhaisempi kuin nykyään, mutta silloinen ruokavalio, liikkuva elämäntapa sekä reipas ulkoilmaelämä pitivät niin miehet kuin naiset hyvässä kunnossa.

Tunnetun jäämies Ötzin, noin 5 300 vuotta vanhan, Alpeilta löytyneen muumion, ihonväri oli alun perin arvioitua tummempi ja ihoa koristivat kymmenet tatuoinnit. Miksei siis Kierikin miehenkin?

Koristautumisesta pitivät kaikki.

– Homo sapiens decoratus eli koristautuva ihminen, Maria Kuningas nimeää leikillään uuden käsitteen.

Kuvan keskittynyt metsästäjä tarkkailee ympäristöä. Ehkä hän silmäilee, näkyykö metsäpeuraa, vaikkei se ollut merkittävin ravinnonlähde juuri tämän seudun ihmisille. Metsäpeura ja linnut olivat enemmän sisämaan saaliita.

Metsästäjän otsanauhassa roikkuu koristuksina hirvenhampaita ja meripihkakönttejä. Mystisen hahmon yllä on nahkaa ja turkista.

Liuskekärkinen keihäs on valmiina iskuun.

Oliko hänellä perhe?

– Mahdollisesti, vastaa kuvan mies Sami Viljanmaa, mutta käsitys siitä, mikä perhe oli, ei välttämättä ollut sama kuin nykyään.

Ennemminkin voisi pohtia, oliko hänellä erityinen side joihinkin kylän lapsiin. Oliko hän isä? Millaisia olivat parinmuodostuksen tavat? Pysyttiinkö yhden kanssa vai vaihtuivatko kumppanit?

– Mustasukkaisuutta on ollut aivan varmasti ja koko tunnekirjo käytössä, mutta miten se on ilmennyt, Kuningas jatkaa pohdintaa.

Oletettavasti käsitys siitä, ettei lisääntymiskumppania kannata hakea ihan lähiyhteisöstä, oli tiedossa.

– Yleisinhimillistä, ja jopa pakollista, Franzén sanoo.

Ei tiedetä, oliko kivikauden kulttuuri patriarkaalinen vai matriarkaalinen, eli perustuiko se miehen vai naisen hallitsevaan asemaan.

Jyrkkiä hierarkioita kivikaudella ei kuitenkaan vaikuta olleen. Johdossa saattoi olla päällikkö tai shamaani, tai paljon pieniä päälliköitä. Tähänastiset löydöt eivät tue käsitystä selkeästi muista erottuvista, vauraista päälliköistä.

Sen sijaan erityisillä taidoilla sai erityistä arvostusta.

Metsästysporukan johtajaksi valittiin fyysisiltä ominaisuuksiltaan ylivertainen tyyppi, maailmaa poikkeuksellisen kyvykkäästi hahmottava kaveri sopi toisenlaisiin tehtäviin. Erityisen empaattisiakin yhteisön jäseniä tarvittiin.

Meininki oli oletettavasti vähintäänkin tasa-arvon kaltaista. Jokaisella yhteisön jäsenellä arvellaan olleen mahdollisuus hylkeennahkaisiin vaatteisiin, karvalakkeihin sekä meripihka- ja luukoruihin.

Tulenteon osasivat oletettavasti kaikki, ja ruokaa kokkasi kuka tahansa.

Toukokuussa 2008 Kierikistä löytyi kivikautinen hauta.

Se olisi todennäköisesti jäänyt hoksaamatta, jollei vainajaa olisi aikoinaan käsitelty punamullalla. Siksi on mahdollista, että muitakin hautoja on ollut, mutta niitä ei ole havaittu.

Löytynyt hauta oli iso ja sijoittui silloisen merenrannan suuntaisesti. Kalmo oli aikuinen ja hänen päänsä oli kaakon suuntaan. Hänen sukupuolestaan ei ole tietoa.

Populaatiogeneetikko Tiina Mattila Oulun ja Uppsalan yliopistoista on tutkinut kivikautisia vainajia Ruotsissa, Gotlannin Ajvidessä. Tänä vuonna tutkijat saivat uutta ja yllättävää tietoa siitä, että kivikauden metsästäjä–keräilijöille myös ydinperheen ulkopuoliset jäsenet olivat läheisiä.

Tieto perustuu haudoista löytyneiden ihmisjäänteiden dna-analyysiin. Sukulaisuus voitiin tunnistaa sen perusteella, kuinka suuren osan dna:sta vainajat jakavat keskenään.

Ajvidessä on 85 tunnettua hautaa, ja niistä kahdeksasta on löydetty kaksi tai useampia vainajia.

Löytö yksi: Noin 20–30-vuotias nainen ja hänen molemmilla puolillaan pieni lapsi. Lapset, tyttö ja poika, olivat täyssisaruksia ja nainen todennäköisesti heidän tätinsä tai puolisisarensa. Lasten äiti hän ei kuitenkaan ollut.

Löytö kaksi: Nuori henkilö ja vieressä aikuisen miehen jäänteet, jotka oli todennäköisesti siirretty hautaan jostain muualta. Tytär ja hänen isänsä.

Löytö kolme: Poika ja tyttö, todennäköisesti serkuksia.

Löytö neljä: Tyttö ja nuori nainen, mahdollisesti serkuksia.

– Joku ajatus on ollut, miksi ihmisiä on haudattu yhdessä, Mattila sanoo.

Satunnaistekijät voivat selittää jotain: jotkut nyt vain sattuivat kuolemaan yhtä aikaa. Koska hautapaikkoja on myös muokattu, yhteisöllä lienee ollut jokin sattumaa täsmällisempi ajatus.

– Tutkimuksemme osoittaa, että verisukulaisuus oli yhteishautauksissa tärkeä tekijä. Verisukulaisuus siis vaikutti siihen, miten yhteisö käyttäytyi, Mattila sanoo.

Kivikauden eurooppalaisissa maanviljelyskulttuureissa korostui isälinjan voimakkuus. Naiset tulivat yhteisöön usein sukulinjojen ulkopuolelta. Metsästäjä–keräilijöiden yhteisöissä samanlaista selkeää trendiä ei ole.

– Jollakin tavalla se oli ehkä tasa-arvoisempi yhteiskunta.

Jahka tutkijat pääsevät käsiksi vielä kaukaisempiin sukulaisuussuhteisiin, alkavat isot sukupuut hahmottua. Mattilan mukaan vaikuttaa siltä, että ihmiset olivat jo kivikaudella hyvinkin tietoisia siitä, kuka on sukua kellekin.

– Tässä arvauksessa on ehkä vähän epävarmuutta mukana, Mattila pohjustaa, mutta kivikaudella lähisukulaiset muodostivat tärkeän osan ihmisten sosiaalisista ympyröistä. Miehilläkin.