12 erä­maa­ta kertaa kolme

Koulupoikasena Koskinen leikki Nuuksion metsissä, sillä perhe asui kansallispuiston liepeillä. Äiti vei metsään keräilemään mustikoita ja isoisät opettivat metsästämään ja kalastamaan. Taustalla kyti haave päästä näkemään Lappi muutenkin kuin tietosanakirjan kuvissa. Unelma ei kuitenkaan toteutunut kouluaikana, vaan elämään tuli kaikkea muuta. Parikymppisenä Koskinen muutti Espoosta Turkuun ja yhteys luontoon katkesi hetkeksi.

Vuonna 2011 avioeron pyörteissä Koskinen tajusi, että vihasi elämäänsä. Hän oli työskennellyt viisitoista vuotta sähkömiehenä, eikä työ antanut enää uutta. Koskisella ei ollut oikein harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita. Kunto oli heikko kaikin puolin, tupakka paloi ja olut maistui.

Mutta hakisiko joku unelmatöihin kotoa? Tapahtuisiko jotain hyvää itsestään, jos vain odottaisi? Näitä asioita Koskinen pohti mielessään ja päätti muuttaa elämänsä suunnan, vaikka se vaati kovaa työtä. Tupakointi ja huurteisten litkiminen sai jäädä, eikä aikaa tullut käytettyä enää samassa määrin esimerkiksi tv:n katseluun tai tietokoneella pelailuun.

Kun urbaanista elämäntavasta oli saanut tarpeeksi, se alkoi ahdistaa.

– Uusista vaatteista, bisneksistä ja lasten todistusten keskiarvoista puhuminen tuntui liian pinnalliselta, Koskinen sanoo.

Nyt Koskinen suhtautui luontoon eri tavalla kuin lapsuudessaan. Metsään saattoi mennä vain oleilemaan, eikä aina ollut pakko saada luonnosta hyötyä marjastamalla tai kalastamalla.

– Nuorempana oli innoissaan, kun sai kalan kiinni, mutta se tunne oli hävinnyt. Luonto kutsui luokseen. Ihan vain käveli lähimetsään ja kuunteli ääniä. Se antoi enemmän kuin metsästys- tai kalastusreissu. Ennen en osannut tunnistaa luonnontilaista metsää. Kun ymmärsin, miltä se oikeasti näyttää, aloin miettiä omien elintapojeni kestävyyttä.

Kaupunkielämä vaihtui sukutilaan Paraisten perukoilla, jossa keväällä kuulee kurkien huutavan ja metsäkauriit tulevat pihamaalle käyskentelemään.

Mikä tärkeintä, elämänkumppaniksi löytyi ihminen, jolla oli samankaltaisia ajatuksia ja rakkaus luontoa kohtaan. Katja Koskisen tunnistaa pariskunnan yhteisistä eräkuvista säteilevästä hymystä, flanellipadasta ja lippiksestä.

Ei polkuja, ei ihmisiä

Uudessa elämäntilanteessa Koskinen päätti opiskella Turun ammattikorkean taideakatemiassa medianomiksi. Tavoitteena oli yhdistää luontomatkailu ja tapa ansaita elanto. Opiskeluaikainen harjoittelupaikka johti vakituiseen pestiin ulkoiluvarusteketju Scandinavian Outdoorilla, jossa hän kirjoittaa, valokuvaa ja videoi sisältöä.

Koskisen tavaramerkin – pitkänä liehuvan naavaparran – saattaa muutenkin tunnistaa sosiaalisesta mediasta, mikäli on yhtään kiinnostunut reppulautalla melonnasta eli packraftingista. Päivätyönsä lisäksi hän toimii packraftien maahantuojan, Packraft Europe Suomen asiakastuessa ja pyörittää omaa yritystään, joka järjestää packraft-kursseja.

Lisäksi Koskinen esittelee Youtubessa ja Instagramissa kaikkea laavun rakentamisesta erävarusteisiin ja erilaisiin vaelluksiin.

Maahantuojan  verkkosivuilla Koskista kuvaillaan osuvasti viikinkimäiseksi ja huumoria omalaatuiseksi.  Ei ole kovin harvinaista, että tekevälle miehelle sattuu kaikenlaista, oli se sitten käsi, jota kirves on hipaissut turhan läheltä tai nilkka, joka on nyrjähtänyt liian innokkaassa loikassa. ”If he dies, he dies” on usein kuultu lausahdus Koskisen suusta.

Koskinen on vuosien ajan kirjoittanut myös Retkipaikkaan vaelluskokemuksistaan, ja niitä on kertynyt aimo määrä. Jo vaellusharrastuksen alussa oli selvää, että Suomen ja Ruotsin erämaissa oli sitä jotain.

Koskinen teki asiat sikäli takaperoisesti, että ei aloittanut vaeltamista kansallispuistoista vaan juuri erämaista, joita suositellaan usein vain kokeneille eränkävijöille. Oppia vaeltamisesta hän sai Katjalta, joka näytti, miten retkiruoat laitetaan, mistä vesi saadaan ja kuinka majoite pystytetään.

– Hyppäsin nopeasti syvään päähän. Sanoin, että en halua poluille. Haluan sinne, missä ei ole ihmisiä.

Erämaa langetti polvilleen

Ensimmäinen reissu vuonna 2015 Muotkatunturin erämaahan jätti ikuiset jäljet sisimpään. Yhdeksän päivän retkellä oli mukana Katja ja kaveri Karo.

– Lähdimme pohjoiseen syyskuussa parhaaseen ruska-aikaan ja koko matkan satoi vettä. Kun saavuimme Muotkan Ruoktuun, sää olikin jo paranemaan päin ja lähipäivinä näytti vain paranevan entisestään. Kävelimme kahdenkymmenen asteen lämmössä, ja ympärillä ruska oli värikäs sinistä taivasta vasten. Majoitteena meillä oli halpahallin kevytpeite, josta teimme laavun.

Koskisella oli aivan erityinen suunnitelma Muotkatunturin erämaata varten, sillä hän oli jo pidempään aikonut kosia Katjaa. Aluksi polvistumisen piti tapahtua Peltotunturin (Bealdoaivi) huipulla 567 metrin korkeudessa. Suunnitelma muuttui, koska ylhäällä oli liian tuulista.  Koskinen päätti vielä odottaa Peltojärvelle (Bealdojávri), jossa kuuleman mukaan oli upea hiekkaranta.

Aluksi rantaa ei oikein tahtonut löytyä, mutta kun seurue viimein saapui perille, Koskinen laski rinkan törmälle ja tuijotti suu auki näkymää. Koskematon hiekkaranta jatkui silmänkantamattomiin.

Tuolla rannalla Koskinen uskaltautui kysymään Katjalta, tahtoisiko tämä naimisiin.

– Katja vastasi kyllä, koska tiesi, että tulossa olisi tuskainen vaellus, jos hän kieltäytyisi.

Ranta Muotkan erämaassa tarjosi muitakin hienoja hetkiä. Koskinen ei ollut aikaisemmin nähnyt kunnollisia revontulia, mutta nyt ne liekehtivät vihertävinä tummalla taivaalla, jonne valosaaste ei yltänyt. Erämaassa näkyi myös riekkoja, kiirunoita, haukkoja, pöllöjä, kotka ja tietysti paljon poroja.

– Tuolla reissulla tiesin, että tämä on se, mitä haluan tehdä.

Kansallispuistojen roskaajat ärsyttävät

Suomessa on kaksitoista erämaata, jotka sijaitsevat kaikki Lapissa. Utsjoen ja Inarin alueilla sijaitseva Kaldoaivi on Suomen laajin erämaa-alue, kun taas Venäjän rajan tuntumassa oleva Tsarmitunturin erämaa on kooltaan pienin. Jokaisella alueella on omat erityispiirteensä, esimerkiksi Vätsäri tunnetaan vaikeakulkuisesta louhikostaan, mutta samalla karun kauniina, erämaiden erämaana.

Erämaita suojelee erityinen laki, jonka tavoite on turvata saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen tulevaisuus. Suojelu ei ole kuitenkaan estänyt kaivosyhtiötä tekemästä varausta esimerkiksi Käsivarren erämaa-alueelle.

Toisin kuin kansallispuistoissa, erämaissa ei ole juurikaan merkittyjä polkuja eikä ruuhkaa, vaikka esimerkiksi poromiehiä saattaa tulla vastaan.

Koskinen vaeltaa yleensä Katjan ja ehkä muutaman kaverin kanssa. Oman seurueen rauha sopii Koskiselle, sillä siellä missä on paljon ihmisiä, on myös välinpitämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. Roskia ja laittomia nuotioita. Retkeilijöitä, jotka ihastelevat vesiputousta, mutta heittävät samalla tupakantumpin maahan.

– Ikävä kyllä ihmiset tekevät luonnossa sääntöjen vastaisia asioita ja käyttäytyvät luontoa kohtaan epäkunnioittavasti. Tähän törmää melkeinpä samalla kun törmää ihmisiin. Silloin on fiilis hieman pilalla.

Koskinen pitää siitä, että ei ole polkujen vanki, vaan saa tutkia kartoilta kauniita maisemapaikkoja ja suunnitella itse reittinsä. Se sopii myös, että kaikki ei ole valmiiksi tehtyä tai liian helppoa. Tuli pitää saada syttymään märistäkin puista ja kun se onnistuu, liekin lämpö toimii turvasatamana.

Päiväunia packraftin kyydissä

Muotkan erämaan jälkeen alkoi pian uuden retken suunnittelu. Vuonna 2016 Koskinen kuuli jonkun sanovan, että jos ei ollut nähnyt Vätsäriä, ei ollut oikein erämaassa käynytkään. Vätsäri on yksi Suomen syrjäisimpiä paikkoja. Sitä kuvailtu labyrinttimaiseksi, pienien purojen, kauniin poukamien ja niemien palapeliksi.

– Katselin kartasta, että tuollahan olisi kiva mennä kanootilla.

Koskinen muutti mielensä kulkupelistä, kun sai vinkin packraftista.

– Ensin ajattelin, että ei hitto mikä kumivene, sehän menee rikki hetkessä. Youtube-videot kuitenkin osoittivat, että packrafteilla mennään vaikka minkälaisissa paikoissa.

Koskiset olivat varanneet Vätsärin-reissuun 12 päivää. Alku oli hankala. Satoi vettä kolme päivää peräjälkeen ja teltta alkoi olla läpimärkä. Vaatteet piti kuivatella pitkän päivän jälkeen nuotiolla. Sateisen taivaan harmaus laski mielialaa.

Melominen sinänsä oli mukavaa, sillä Vätsärin järvet olivat lyhyen matkan päässä toisistaan. Packraft oli helppo kantaa mukana maaosuuksilla.

– Yhtenä päivänä otimme päiväunet packraftissa ja heräsimme järven toisesta päästä.

Erämaa koetteli ja erämaa palkitsi. Usean päivän jälkeen aurinko näyttäytyi ja Koskiset saavuttivat tavoitteensa, joka oli nähdä Rajapään tunturi ja Routasenkurun kanjoni. Näkymä Rotkolaakson pohjalla virtaavaan jokeen oli kaiken vaivan arvoinen.

Sama erämaa, uusi näkökulma

Autius ja avaruus. Erämaan taianomaiset illat, jolloin voi istua makuupussissa ja jutella muutaman ystävän kanssa asioista, joista päivällä ei tule puhuttua. Harjuja, joilta näkee kilometritolkulla kaukaisuuteen. Kirkasvetiset purot, joista voi ottaa vettä suoraan juomapulloon. Kapustarinnan surumielinen vihellys.

Kaikki tämä on saanut Koskisen niin pahasti koukkuun, että hän on käynyt kaikissa Suomen erämaissa jo kertaalleen. Toivelistalla on vielä enemmän. Koskinen haluaa kulkea kairojen halki jalkaisin, hiihtäen ja packraftin kera meloen, koska siten näkee luonnon eri kulmista.

– Ylhäällä tunturissa on karua luontoa, varvikkoa ja kivikkoa. Usein tunturin laelta näkee kuinka sitten taas jokilaaksossa voi olla ihan eri ilma kuin ylhäällä. Jokilaaksoissa on kosteaa ja rehevää, koivikkoa ja soita. Talvella pääsee soita pitkin hiihtämällä ihan uusiin paikkoihin.

Toistaiseksi Enontekiön ja Kittilän kunnissa sijaitseva Puljun erämaa on ainoa, jossa Koskinen on käynyt kaikilla haluamillaan tavoilla.  Koskisen projektin jatko näyttää kuitenkin hyvältä,  sillä asenteesta se ei jää kiinni.

– Rankinta oli ensimmäisellä hiihtovaelluksella erämaassa. Lunta oli päälle metri ja satoi neljä päivää vettä. Minulla oli tavalliset murtsikat, jotka upposivat pehmeään lumeen, mutta jotenkin pidin siitä. En ole koskaan kokenut sellaista hetkeä, että erämaasta pitää päästä pois.